olen yksinäinen,etsin,mietin ja huokailen.
lapseni lähtivät etsimään omaa elämää.
toivon niin että elämä kohtelisi heitä hellästi.mitäpä se äiti ei toivoisi.
minä jäin opettelemaan uudelleen meidän avioliittoa.
asia mikä meitä on huvittanut seurustellessa,ei enää niin huvitakkaa.
tuntuu,että ollaan ihan jumissa.
joskus olen pyytänyt miestäni,että lähettäs yhessä vaikka tanssimaan.ei siellä ole ketään,kenen kans jutella mies sanoo.
minun ei tee mieli edes rakastella.mutta joskus täytyy ajatella toisenkin ”tarpeita”.naisia raiskataan myös avioliitossa. eihän se tee mieli toista jos minulla on mieli maassa.ja puhumisesta ei tule mitään. minä en tarvitse sanoa kuin puoli sanaa niin on miehen suu tukossa.on puhumaton.silloin tuntuu kuin kivirekeä vetäis.meillä on kohta 25-vuotis hääpäivä.monet itkut olen itkenyt.
19v. sanoikin,että kun sitä on tullut pankissa käytyä nimeään paperiin laittamassa,että se meidän liittoa vain vahvistaa.
olen uusi näillä sivustoilla ja alkuun tuntui,että on minulla kuitenkin asiat melko hyvin.
kuitenkin tuntuu mukavalle kirjoittaa ja alkaa purkautua.sillä ei minulla ketään ole kelle minä voisin itkuni itkeä.navetassa on hyvä elukoille puhua.uhkailla ja kirota.
nyt vain on niin ikävä lapsia.osaisin vain olla roikkumatta heissä.olla vain paikalla,kun he apua tarvitsevat.he ovat minun lihaa ja verta. ja meillä menee hienosti yhteen. ymmärtävät isänsäkkin luonteen. varmaan tietävätkin ettei minulla aina niin helppoa ole hänen kanssaan.
voi kun olisi puhuttavaa miniästä olosta mutta katsellaan ja lueskellaan mitä toiset kirjoittelee.
lähen nyt ukkoni viereen.kellokin on jo paljon ja aamulla on navetalle lähtö:
Hyvä Hertta, voisitko kirjoittaa siitä " miniänäolosta" ja muustakin, lukisin niin mielelläni. Olen aloittanut kirjoittelun otsikolla "Mistä voimia", lue sieltä kokemuksiani. Luulen ymmärtäväni yksinäisyyttäsi. Lasten lähtö on iso asia ja voin vain kuvitella, että meilläkin voi jutut olla yhtä vähissä. Olen työelämässä, mutta silti koen valtavaa yksinäisyyttä kotona, ei olla samalla aaltopituudella miehen kanssa. Seksi ei juuri innosta kun mieli on maassa ja seksittömyyshän tunnetusti vain pahentaa tilannetta. Olen lopen uupunut miehen kärttyisyyteen, eilen viimeksi moitti minua siitä,että olen löperö lasten kanssa. En vaadi hänen mukaansa lukiolaiselta tarpeeksi ja poikaa lellin liikaa. Itse olen hyvilläni, että olen saanut suhteeni korjattua teinityttäreeni. Molempia rakastan niin, että oikein sydämeen sattuu. En oikein tiedä kuka tässä on oikeassa. Totta on sekin, että haluan nyt vain rauhaa, en jatkuvaa riitaa. Miehen mielestä haluan vain päästä asioista helpolla. Usein tällaiset keskustelut päättyvät meillä riitaan.
Hei Kristiina!
Hain nenäliinan valmiiksi, kun tahtoo tippa tulla linssiin, niin iloissa kuin suruissa.
Menneissä ajoissa voi olla herkkiä kohtia, jotka vieläkin ovat itkun paikka.
Ei ymmärtänyt nuori tyttö minne pani päänsä tullessaan taloon, missä vielä voimissaan olevat ihmiset isännöivät.
Sukupolvenvaihdos tehtiin, kun mieheni kanssa oltiin kaksikymppiisiä. Anoppi 52v ! Appiukko 58v. Anoppi jäi uinuvalle eläkkeelle 55v. asti.
Olisin mennyt heti karjakkokouluun, mutta appiukko sai pääni kääntymään. Hän sanoi, että kyllä se työ tekijänsä neuvoo. Niin teki, kun jälkeenpäin ajattelee.
Anoppi neuvoi poikansa kanssa minut lypsämään. Enhän ollut käynyt kuin emäntäkoulun. Ja metsäkoulun, missä me mieheni kanssa tapasimme.
Kaksi vuotta asuimme yhdessä. Sitten jatkettiin taloa tehden paritalon. Ja niin, että kulkuyhteys säilyi läpi talon. Sitten minä rupesin saamaan tarpeeksi heistä. Seudulla oli tapana käydä paljon kylässä. Appivanhemmat käyttivät vieraansa kahvitettavina meidän puolella, menivät sitten seurustelemaan omalle puolelleen. Minä tietenkin siivosin jäljet. Sanoin asiasta heille, appiukko veti heti herneen nenäänsä ja sain kuulla kunniani. Miehestäni ei ollut mitään siihen lisättävää.
Jossain vaiheessa sanoin miehelleni, että jos talouksiemme ovea ei saa tukituksi, minä lähen. Sekin oli minun vika. Sen kuitenkin suodatin.
Jossain vaiheessa, kun tehtiin syyssadosta rehua mieheni kanssa kävi appiukko ilmoittamassa minulle, että ykkös miniä tuli anoppiaan hakemaan marjaan. Minulle ei suotu iloa, että olisi kotiseutu tulllut tutuksi marjametsällä.
Tuntui, kuin appi kävisi "härkkimässä" minua, että pääsisi riitelemään minun kanssa.
Minä pidin urheilusta. Olin jättänyt pesäpallonkin tultuani uusiin maisemiin. Onneksi, kuin vahingossa löysin paikkakunnalta uudelleen pesäpallon. Pääsin pelaamaan. Pelattiin ihan suomisarja-tasolla. Se oli minun pelastukseni. Pesäpallo jäi kuvioista lasten synnyttyä.
Oltiin oltu naimisissa 5v. kun esikoispoika syntyi ja 2 1/2v. myöhemmin syntyi tyttäremme,kuopuksemme.
Heti alkoi rajojen asettamis vaikeudet. Olin väsynyt. Miehenikään ei tehnyt asialle mitään. Käytiin kerran perheneuvolassakin apua hakemassa. Minä siellä itkin. Siellä ehdottivat, että tulisimme appivanhempien kanssa sinne juttelemaan jos kotona ei se juttelu onnistunut. Muistan, kun he olivat eteisessä meitä vastassa. Sanoin, että lähdetään yhdessä juttelemaan. Siitä kun riemastuivat. Sain kunniani kuulla. Heissä ei ole mitään vikaa, eikä lapsissa. Kaikki vika löytyi minusta!. Sanoin miehelleni myöhemmin, että miks ei hän ollut puolustanut minua. Se olisi ollut kuulema kuin olisi löylyä lyönyt.
Jaksoinhan minä jonkin aikaa. Sitten alkoi kaikki se kuona mikä oli sisälläni purkautua sairautena pois. Minulla ei ollut ketään muuta kuin oma äiti, joka piti minut selväjärkisenä.
Keho/ruumis alkoi uupua. Alkoi fyysiset voimat kaikota. Pahimmillaan en päässyt paljoa mihinkään. Juoksut oli juostu. Kahvikuppi ei kunnolla pysynyt kädessä. Hain apua kodinhoidosta. Sillä anoppia en halunnut huusholliini pyörimään sen enenpää.
Kävin melkein kaikki sairaalan poliklinikat läpi. Mistään ei löytynyt mitään. Ja tietenkin lopulta fysiatrisella puolella lääkäri sanoi, että minä olen laiska, minä en kehtaa käydä lenkillä. Ja opastettiin menemään kallonkutistajalle.
Kävinhän minä yksityisellä psykiatrilla. Olinhan itsekkin ihan paniikissa. Mutta eivät ne pillerit tuoneet minulle voimiani takaisin. Eivätkä onnea.
Omat sukulaiseni pitivät minusta puhelimen kautta huolta. Oma perheeni kotona eivät kai kunnolla tajunneet mistä on kyse.
Satuin kerran kuulemaan kansanradiosta, missä eräs nainen kertoi itsestään. Miten huonossa kunnossa hän oli. Hän oli mennyt pahimmilaan konttaamalla vessaan.
Hän puhui amalgaamipaikoista hampaissa, mitä oireita/sairauksia ne voivat aiheuttaa ihmisille.
Otin selvää hänestä. Ja lopulta olin hänen kanssaan puhelimessa. Siitä alkoi minun hammaspaikkojeni vaihto muovipaikkoihin. Aloin saada kuntoani takaisin. Uskoin terveyteni palaavan kun rautakanki pysyi minun kädessä.
Kuitenkin olin käymistilassa. Sitten puhkesi hiivasyndrooma. Eihän koululääketiede taida vieläkään uskoa sellaista olevan olemassakaan.
Kuitenkin menin niin tukkoon, että minun piti mennä suolihuuhteluun. Siellä sen ensimmäiseksi kuulin.
Siihenkään en oikein osannut hakea mistään apua.
Hätäännyksissä aukaisin uudentestamentin ja aukaisin sen summanmutikassa. Siellä puhuttiin paastosta. Sittten hain tietoja mikä ruoka-aine ruokki hiivaa. Ruokavalioni uusiutui kertaheitolla. Oli hyvä laihdutuskeino. Pari kuukautta olin oikealla tehokuurilla. Sitten pikkuhiljaa siirryin tavallisiin ruokiin ja ruoka-aineisiin. Vieläkin joskus tuntuu, että liika jonkun syönti aiheutttaa oireita.
Mutta takaisin elämään.. Appiukon kuoleman myötä myös minä aloin saada kiinni elämään. Anoppi on muuttunut, parempaan suuntaan. Vaikka kyllä hänestä on saanut ainaisen vieraan montakin kertaa päivässä. Sanoin jossain vaiheessa, että nyt minua ei jallliteta enää hänen puoleltaan.
Mutta jotta elämä ei olisi kuitenkaan liian helppoa. Jotain on kannettavana mukanaan hautaan asti. Kun olin 17v. minussa todettiin epilepsia. Sekin sairaus meinasi levitä käsistä jossain vaiheessa. Onneksi lääketiede sen osalta on kehittynyt. On saatu entistä tehokkaampia lääkkeitä. Niiden myötä voin elää sairauteni kanssa suhteellisen normaalia elämää. Kyllähän lääkärit kerkesi minulle omien vaatimusteni myötä löytämään vielä jotain. Minulla on toinenkin neurologinen sairaus. Myastenia eli lihasväsymys sairaus. Jota en vielä pidä minään. Rautakanki pysyy kuitenkin vielä kädessä.
Vuodet ovat kuitenkin vaikuttaneet elämääni parisuhteesssa. Jos on ollut vaikeata varmasti minun myötäni miehellänikin on se ollut minullakin.
Nyt kun olen voinut relata elämääni taaksepäin. On minulta jäänyt kaikki kesken. Nuoruuteni jäi vielä kesken mennessäni naimisiin unelmien miehen kanssa. Minne on hävinnyt se unelmieni mies. Me ei oikein edes keretty elämään yhteistä elämää, kuin vasta mentyämme naimisiin. Jotain on vain hävinnyt pikkuhiljaa pois. Ainakin minun puoleltani.
Äiti elää vielä. Hän sanoi,että onhan sinulla hyvä mies. Ei juo eikä lyö. Niin, mutta minulla ei ole elämää. Elämä kulkee entistä rataa päivästä toiseen. Minä olen elänyt vain perheelleni. Jotain on mies jättänyt tekemättä. Elää myös useimmin meidän minun ja lasteni kanssa. On ehkä ajatellut omaa hyvinvointiaan enemmän. OLen monesti sen sanonut, menee vain mykäksi. Ja siinä sitä ollaan. Kertaakaan ei ole tullut puolitiehen vastaan. Minun on pitänyt maanitella kuin pientä lasta jotta tilanne laukeaisi.
Nyt kun lapset on lähteneet voisimme lähteä vähän käymään jossain. Mutta hänelle riittää ihan arkielämä, kuulema. Reissulle kyllä näyttää olevan mukava lähtä kun joku muu häntä kysyy mukaan. Ja jos joskus jonnekkin pikkujuttuun mennään yhdessä. Hän häviää toisten seuraan, minä jään takavasemmalle. Onneksi olen kuitenkin sen verran sosiaalinen, että löydän aina henkilöitä joiden kanssa pääsee juttuun. Mutta kuitenkin sitä haikeana katsoo kuin toiset pariskunnat niin kulkevat yhdessä. Kyllä sen jotkut huomaavat.
Ilokseni käyn silloin tällöin kaupungissa. Käyn syömässä, joskin se tuntuu vähän ontolle istua yksin. Ja shoppailen omaan tahtiini.
Sotilaspoikani kävi lomalla. Tuntui hyvälle kun hän sanoi, että tuutte kai valalle. Sotilasvalatilaisuus on parinviikon päästä. Kyllä me vielä halaillaan pojan kanssa vaikka kokoa hänellä on. Kyllä se kyynel tulee äidille kun ovi sulkeutuu lähtiessä.
Lapsista minä voimaa saan. Mutta jotain minulta puuttuu...
Kello on jo paljon. Hyvää yötä!
Hyvä hertta!
Löysin tarinastasi lukemattomia yhtymäkohtia omaani. Erityisesti huomasin, että sinuakin vaivaa yksinäisyys avioliitossa, kuten minuakin. Olen tullut pohdinnoissani tulokseen, että maalaispojat ovat "oma rotunsa". He ovat kasvaneet töiden lomassa, ilman lomia ja ilman käsitystä siitä, että elämässä voisi olla muutakin kun työ. Ei ehkä koskaan olla nähty vanhempien osoittavan hellyyttä toisilleen, olevan rakastava puoliso toiselle. Työsuhde on sekoittunut parisuhteeseen.
Toinen asia mitä monet keski-ikäiset miehet kantavat mukanaan on sodan perintö, joka on siirtynyt isiltä pojille. Se on pakkoa selviytyä ilman apua, ilman keskustelua, ilman itkua..Nykyiset isoisät, jotka ovat sodan käyneet, eivät ole osanneet opettaa pojilleen puhumista, on vain opetettu vaikenemaan ja hoitamaan ongelmia esim. juomalla. Kaikki tämä on usein tapahtunut tiedostamatta. Vaikea sanoa kuka on syyllinen, jokainen on yrittänyt ehkä parastaan. Tätä sukupolvien ketjua on vain niin vaikea saada katkaistua, varsinkaan jos ei edes tajua sitä. Mielestäni tiedostaminen on jo paljon, eri asia tietenkin mitä kykenee tekemään. Näiden "jurrikoiden" on vain niin vaikea myöntää, että omassa itsessä olisi jotain EHKÄ KORJATTAVAAKIN!!! Kaikki pitäisi tietenkin tehdä yhdessä, mutta kivirekeä on vaikea vetää perässä...
Katselen usein yksin liikkuessani pariskuntia, jotka ovat ostoksilla yhdessä, harrastavat yhdessä, yleensäkin liikkuvat yhdessä. Tunnen katkeraa kateutta, koska olen niin yksinäinen. Mieheni haluaa tehdä asioita yksin ja omassa järjestyksessä. Kaipaan rakastavaa käsivartta hartioilleni, apua antavaa kättä kantamaan ruokakassia ja sanomaan, että olen rakas....
Hertta,kun luin sinun tarinaasi,olet sinäkin koulusi käynyt.Helpolla ei auennut miniäovet sinullekaan.Joskus kun katsoo näitä maajussille morsian-juttuja,tulee mieleen miten ruusuiselta kaikki näyttää.Kun tietäisit,miten minäkin kaipaan sitä miestä johon niin tulisesti rakastuin.Ehkä se jossain on,jos ei muualla niin haaveissani että jaksan elää. Miksi elämä on näin kovaa,jos se ei lannista niin koulii se ainakin. Sinulla on ollut sisua ja toisaalta sinulla miehesi kanssa on vielä toivoa?Ehkä hänet pitäisi herättää:et ole itsestään selvyys. Kävin kotipaikkakunnalla päivän reissun ja koulukaverieni haudalla.Toinen tappoi itsensa 19v:aana,toinen kuoli 41v:aana.Hytistessäni kynttilän ja ruusun kanssa umpihangessa,itkin miten paljon jäi sanomatta ja paljon olisi pitänyt sanoja olla sanomatta.Huomaako sitä aina liian myöhään,mitä on menettänyt.Niin asioissa kuin ihmisissäkin. Sinä olet oikeassa,lapsista saa voimaa.Minun poijan koltiaiset ovat kaikki aikuisia,mutta kun tulevat käymään,halaavat tällaista alati navetalle haisevaa muoria.Silloin tuntuu,jaksan taas jonkin aikaa. Minä pääsin anopista eroon pari vuotta sitten kun hän muutti kylille palvelutaloon. Lapsille hän on mummo,ei ole minun asiani,millainen mummo mutta minulle hän ei merkitse kuin pahoja muistoja.Omille miniöilleni olen sanonut:jos minusta tulee ilkeä,sekoan heidän elämäänsä tms,minut voi upottaa surutta lietesäiliöön. Ovat luvanneet sen tehdä,en voisi antaa anteeksi itselleni jos minusta tulisi samanlainen anoppi kuin minulla on. Kumpa miehesi tajuaisi sinun ikäväsi,miten se hellyyden,rakkauden osoittaminen on niin vaikeaa.Sen antamiseen ei mene tilista senttiäkään,vähän aikaa vain. Jaksamista sinulle ja muillekin miniöille.
Hei, keskustelun aloituksesta on jo kulunut tovin aikaa mutta päätin kuitenkin liittyä mukaan koska kirjoituksenne kosketti minua.
En ole vielä emäntä, enkä rehellisesti miniäkään jotain sinnepäin mutta yksinäisyyden olen löytänyt jo... Olen nuori avoliitossa elävä mahdollisesti tuleva maatilan emäntä. Sanon mahdollisesti koska suhde on alkanut rakoilla kolmen yhteisen vuoden jälkeen, nyt pitäisi osata valita oman elämän tärkeät asiat. Yhteiselomme ei ole normaalia arkielämää koska työni vie minua paljon pois kotoa, eli työskentelen eri paikkakunnalla.
Yhteiselomme rajoittuu viikonloppu elämään josta on muodostunut viihde painotteista ja se ahdistaa minua. Kaipaisin normaalia perhe elämää jossa molemmat osallistuvat arkeen ilman eri kehoitusta. No tämä vähäinen yhdessäolo on johtanut myös ongelmiin makuukamarissa, miehellä haluja riittää vaikka naapurille jaikaisi, Vaan ei riitä ymmärrystä jos sanoo että on työviikon jälkeen niin poikki että voisi seissallaan nukkua. Minä koen valtavan loukkaavana sen, että toinen ei halua ottaa huomioon minun oloani tai toiveitani. On tietysti paljon muitakin mutkia matkassa, asioita jotka ensimmäisten vuosien hurman jälkeen ovat tulleet esille. Eikä vähäisin ole se, että keskusteluyhteys katoaa. Hän ei puhu minulle kuin pakolliset asiat ja minä menen lukkoon vaikka olen puhelias ihminen en minäkään enää puhu hänelle kuten ennen. Tilanne on aivan koominen kun tulee vieraita molemmat puhuvat kuin viimeistä päivää kuin tulppa olisi otettu pois...
Ystäväni sanoi minulle, jos haluat vain kumppaniasi muuttaa olet liian kypsymätön parisuhteeseen. Voihan se niinkin olla, että ei muuta kuin kamat kahtia ja oma kämppä. On siitä itseasiassa jo keskusteltukin mutta jotenkin sisu ei ole riittänyt viimeisen sanan sanomiseen. Mieheni on sanoisinko ripustautuvaa luonnetta, perheensä ainoa lapsi lieneekö siinä pohjia. Kun kerroin avoimesti, että suhteemme tila ahdistaa haluaisin tehdä yhdessä töitä sen eteen että voisimme jatkaa. Sekä jos muutoksia ei tapahdu minun on pakko miettiä eroa oman jaksamiseni takia. Hän purskahti itkuun, sanoi, ettei voi elää ilman minua. Eli teki kaikkensa saadakseen sääliä ja onnistuikin silloin siinä. Mutta eihän suhteessa voi elää säälistä?!?!
Oma jaksamiseni on tiukilla, yksityiset asiat masentavat ja häiritsevät ajatuksia myös töissä - ei hyvä yhdistelmä... Olen päätymässä siihen, että jatkan tämän kevään jälkeen polkuani yksin eteenpäin mutta työvälineet puuttuvat. Kuinka voisi tehdä sopuisan siistin eron että ei tarpeettomasti loukkaisi ja aiheuttaisi katkeruutta. Voi tietysti olla haaveita vain mutta kun olen sellaisen nähnyt tapahtuneenkin... 😟 Minä en haluaisi loukata häntä enempää kuin mahdollista mutta jos yhteiselo suju ei kait sitä kannata hampaat irvessäkää jatkaa! Edessä on muuten tuskaisat vuosikymmenet!
Sanosin kylymän viileesti, että miehesi ei ole tottunut ottamaan toisen ihmisen toiveita huomioon, koska on ainoa lapsi. Hän on saanut vanhempiensa jakamattoman huomion osakseen, on olemassa vain hänen toiveet ja halut, muulla ei ole paljoakaan merkitystä. Sanon tämän sillä kokemuksella, kun perheeseen syntyy poika neljän tytön jälkeen ja jo iäkkäille vanhemmille, niin kruunuprinssihän sieltä tulee, jota palvoo jo viisi naista, siis verrattavissa ainoaan lapseen.
Sinulla on kova valintojen tekeminen edessä, sillä avioliiton solmimisen ja muutaman kakaran jälkeen on paljon vaikeampi tehdä omia valintoja. Mutta, jos hiukankaan epäröit nyt, että tuosta ei tule oikein mitään, niin älä ainakaan ala lapsia tehdä, tässä vaiheessa ja naimisiinkaan ei ole kiire.
"Aavistus" on monta kertaa, hyvinkin paikkansa pitävä.
Hei,
Ihana kuulla että joku vastaa kokemuksen syvälllä rintaäänellä. Kyllä minä näiden aavistusteni kanssa pelkään olevani oikeassa. Asioista jälleen keskusteltiin viikonloppuna pitkää ja hartaasti sekä vuodatettiin saavillinen kyyneleitä.
Ja entistä vakaammin päätin pitää huolen ehkäisystä ja välttää kultasepänliikkeen näyteikkunoita... 😉
Nostin todella kissan pöydälle, suorastaan väänsin rautalangasta asiat jotka minua suhteessamme ahdistavat. Sain mieheltäni myötämielisiä ymmärtäväisiä kommentteja ja jopa niin että erohan tästä tulee, ei tämä vain toimi. Kävin seitsemännessätaivaassa ja seuraavassa hetkessä mätkähdin pottukellarin pohjalle... Näytti kuin puheeni olisivat menneet toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Eli ymmärtävien sanojen ja ympäripyöreiden vastausten jälkeen tuli lause: mutta ethän sinä voi minua jättää, sittten minulla ei ole ketään... Ja kun tunteita on vielä minullakin pelissä niin lopputuloksen arvaatte. Tosin sanoin kyllä senkin, että nyt on se aika jolloin on mitattava tullemmeko toimeen ja jos ei toimi niin se on siinä. Jos helmoissa pyörii pienet lapset ja pankkilaina on niskassa siinä ei teema-astiastoa pistetä niin helposti jakoon. Että järki sanoo toista mutta tunteet eivät vielä anna myöten viedä päätöksiä loppuun saakka.
Kun on nuori kuten minä on toisaalta vaikea välttyä ympäristön paineilta. Kun nuoripari alkaa seurustella ja molemmat ovat suuntautuneita maatalouteen on luonnollista että ympäristö ja läheiset ihmiset olettavat tästä tulevan jatkajapari toisen kotitilalle. Näin meilläkin, aluksi haaveilimme (tai ainakin minä) eläimistä miehen kotitilalle sekä siihen liittyvästä maaseutuyrityksestä joilla saataisiin työpaikka vähintään toiselle meistä. Jotenkin vain nämä haaveet ovat karisseet, mieheni puhuu vain erikoiskasvien tai viljanviljelystä. Kun olen kysynyt mistä minä elantoni saan, hän vastaa että kyllä se luontojaan hoituu. Jos meille tulee ero mietityttää sekin kuinka mieheni vanhemmat asiaan suhtautuvat kun eivät saaneetkaan siirtää tilan huoliaan miniän tekeleen harteille. No toisaalta pitäisi tietysti muistaa, että itseään varten elämää eletään vai mitä!
Eli en sitten tiedä odottaisiko minua 'ura' nyrkin ja hellanvälissä: lapsia hoitava pullan tuoksuinen äitys seuraavat 40.vuotta kunnes siirryn liekuttamaan lapsenlapsia. Voin sanoa ettei minulla lapsia ja äitiyttä vastaankaan ole mitään saati huushollihommia muuta lienee synnynnäinen vamma tuo työhulluus. Tämän hetkinen työni vaatii paljon mutta antaa myös paljon. Jos jäisin palkkatöistä pois haluaisin harjoittaa yritystoimintaa, eli jonkinlainen ansiomuoto josta tulee myös elämään sisältöä ja haasteita. Että sellaisia haaveita...
Kiitos tästä keskustelukanavasta niille jotka tämän ovat luoneet! Helpottaa ja saa ajatuksia paremmin järjestykseen kun ne voi kirjoittaa, purkaa pois itsestään.
Olen ulospäin suuntautunut ihminen eli olen ongelmistani ystävillenikin puhunut mutta toisaalta välillä tuntuu että he ovat liian lähellä perhettämme ollakseen muuta kuin joo miehinä...
Auringonpaistetta täältä lumipyryn keskeltä! 🙂🌻
Hiljaista on ollut tämän otsikon alla, ei kovin paljon kommentteja. No ei se tieten haittaa kunhan saan purkaa sisintäni jossakin. Onhan minulla tietysti ystäviä mutta jotenkin ei halua aina valittaa surujaan heille. He ovat omat taistelunsa taistelleet, elävät suhteellisen ehjää perhe-elämää. Tunnen välillä itseni todella ulkopuoliseksi, en haluaisi tunkeutua heidän perheidensä arkeen joka pyörii pitkälti lasten ympärillä ja silti he jaksavat houkutella kylään ja tukea, kannustaa.
Viikonloppu koitti jälleen samanlaisena kuin viimeiset kolme vuotta, tulin eilen illalla väsyneenä työreissusta ja ensimmäinen vaatimus oli sänkyyn, tai siis ensin saunaan että saa puhdasta... 😳 Tänään tajuntaani napsahti oivallus joka voi kuulostaa tyhmältä, minä alistun. Siis minä joka olen ikäni ollut minäitte ja minäpärjään, kilttityttö. 😑❓
No pitänee kertoa hieman taustaa, aamulla kun silmäni sain auki alkoi välittömästi vonkaaminen vetosin huonoon lentsuiseen oloon, ei nyt. No samaa jallitusta jatkui niin kauan että minulta pääsi itku. Itkuun piti tietysti kertoa syy ja tunnustin minua ahdistaa tuo painostaminen seksiin, miksi minä en saa sanoa ei. Kovin oli mieheni katuvainen ja pahoitteli kuinka paha hän on. No koitettin purkaa tätä solmua, kerroin että en vain halua. Hän kertoi tyytyvänsä muutamaan kertaan viikonlopussa jos vain saisi sen verran. Iltapäivä unien jälkeen en enää saanut pidettyä vastarintaa kasassa ja leikittyä kissa ja hiiri leikkiä. Minä antauduin ja siinä minun mieleeni tuli että onko totta että minä alistun toisen tahtoon näin intiimissäkin asiassa.
Nyt vasta alan pala palalta hahmottaa mieheni persoonaa tai siis osaan eritellä asiaa niin että se ei ole sekavaa selitystä. Hän on toisaalta ujo ja hiljainen, mutta samalla varma omista mielipiteistään ja pystyy näköjään joko tiedostaen tai tiedostamatta painostamaan toisen omaan tahtoonsa. Siinä samalla hän saa minut tuntemaan itseni pahantekijäksi kun en tee hänelle mieliksi vaan olen itsekäs ja kerron mieilipiteeni. Tämä hyökkäävä ja seksi keskeinen asenne on minulle uutta tai sitten ole ennen nähnyt metsää puilta niin rakastunut olen ollut. Nyt en tiedä mitä on rakkaus, mitä sen peitenimellä meidän suhteessakin tehdään. Olen pyytänyt apua ja jaksamista taivasta myöten ja olen sitä saanutkin, vieläkin kun saisin voimaa tehdä ratkaisuja ja toteuttaa ne. Tietysti mielessä väikkyy, että jos nyt hän on valmis ajamaan oman tahtonsa läpi näin voimakkaasti pystymättä aidosti asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään mitä tämä elämä on kun vuodet vierivät. Jatkuuko asenne kun ongelmista on puhuttu niin ne katoavat asenne vai paheneeko se vain. Olenko siis valitsemasa tien maanpäälliseen kiirastuleen..😯🗯️
Kun nyt yritän nähdä suhteemme ulkopuolisen silmin ja eritellä sitä analyyttisesti koitan miettiä oikeaa ratkaisua. Aika ajoin pelkään herääväni kuin pahasta unesta, että olenkin käsittänyt asiat väärin ja meillä onkin kaikki hyvin. Ehkä mnä olen vain niin masentunut ja ajatukset kiertävät kehää että en näe onnea jonka olen saanut. Useat ystävät ja jo läheiseni sanovat että näin ei ole, he pystyvät näkemään sen kauempaa. Yritin pääsiäisenä pistää kinttaat tiskiin mutta kesken se jäi. Miehen anellessa sorruin kuten ennenkin ja sama kierre jatkuu. Vaikka päivä päivältä olen varmempi että perinteinen perhe-elämä ei hänen kanssaan suju ja vastuiden jakaminen ei onnistu hyppy tuntemattomaan pelottaa. En jäisi taloudellisesti tyhjänpäälle minulla on oma omistusasunto työpaikkakunnallani, rahat ovat kummallakin omat eikä yhteistä omaisuutta ole. Kuitenkin säälittää jättää mies yksin ja tietysti tuntuu pahalta tuottaa hänelle lisää surua, mutta ei tämä kidutuskaan voi jatkua. Sitä vain on niin pahatapa pistää toisen hyvinvointi oman edelle.🤔
Nyt minun pitää lopettaa yksinäinen tuokioni on pian tältä päivältä ohi ja viikonloppu todellisuus jatkuu... Auringonpaistetta odotellessa, minä vain...
Hei Vaivaiskoivu!!
Ei suhteessa todellakaan ole kaikki hyvin, jos sinulla ei siinä ole hyvä olla! sanoivat ystäväsi mitä tahansa.
Ettkö voisi omistaa yhden viikonlopun itsellesi?! Olla omassa asunossasi ja tehdä sellaisia juttuja joista SINÄ pidät ja jotka tekevät SINULLE hyvää. Ehkä jo siitä saisit näkökulnaa ja enrgiaa pohtia mitä itse haluat...
Miehesei varmaan vastustaa tätä, on ehkä mustasukkainen jne. Mutta jos hän välittää sinusta, antaa hän sinulle myös omaa aikaa.
Seksistä sanoisin että miehelläsi on luultavasti kaksi kättä, ei hänen seksuaalinen tyytyväisyytensä saa olla sinun vastuulasi. Jos haluat hätkäyttää niin tilaa miehelle netistä jonkinlainen "pumpattava barbara" ja sano että sinä teet aloitteen sitten kun tekee sinun tekee mieli ja tässä olis nyt kumppani siihen asti.😎
Voimia ja jaksamista kevääseen! 🙂🌻
Tiitula
Olet sinä Tiitula ihana ihminen!
Sait minut nauramaan kyynelten keskellä. Väänsin eilen ihan todella rautalangasta miehelleni pahaa oloani ja sain puettua sanoiksi sen miltä on jo tovin tuntunut minä en halua perjantai iltana tulla työreissulta kotiin. En halua enää yhtään niin ahdistavaa viikonloppua kuin nämä viime aikaiset ovat olleet. Julmia sanoja, mutta siltä minusta tuntuu. Mieheni kysyi jätänkö minä hänet? En osannut vastata, sanoin haen omaa itseäni ja tasapainoa itseni kanssa koska tätä ahdistusta en jaksa. Huomisesta en vielä tiedä mutta tänään tiedän, että hieman puristus rinnassa helpottaa, hetki hetkeltä.
Illalla oli sekava olo kun tulin jälleen yksinäiseen asuntooni, yön näin painajaisunia kuten useat yöt viime aikoina. Unessa pakanen, pakenen, pakenen... Yleensä on syynä on paha ihminen joka piinaa minua tai läheisiäni. Mistä lie unet kertovat...
Niin kuten eräs tuttava viisissäkymmenissä oleva eronnut mies tuumi: ihminen voi olla yksin yksin mutta myös kaksin yksin... siinä lienee totuuden siemen.
En tosiaan tiedä mihin tästä lähden mutta asia on pistetty vireile, arpa on heitetty. Meillä on molemmilla tämä viikko aikaa tutkiskella tuntojamme, ehkä pidempäänkin. Sovittiin sen verran, että ei pidetä säännöllisesti yhteyttä kuten aiemmin vaan kuulostellaan miten homma luistaa. Toivottavasti tämä on minulle uusi alku kohti ehjenpää huomista ja sitä kun voin katsoa itseäni kunnioittaen peiliin. ☺️
Wau! rohkeasti tehty Vaivaiskoivu!!!
hei Vaivaiskoivu ja muut tukinettiläiset 🙂🌻
Minusta Vaivaiskoivun pitäis olla ylpeä itsestään, ilman peiliä tai ei...
Olet rohkea nainen kun lähdet tuommoisia parisuhdekiemuroita selvittelemään. Tai olet varmaan niitä aiemminkin koittanut selvitellä, mut nyt on panokset kovenneet. Toivottavasti miehesikin viimeinkin tajuaa sen.
Mun kokemus on että jotkut elää niin kovasti omassa maailmassaan, että niiden on vaikea asettua kenenkään asemaan, saati sitten tunnustaa että tunteitakin on olemassa 😋 Onko tätä enemmän maalla kuin kaupungissa??
🙂🌻 Tsemppiä Vaivaiskoivu! 🙂👍
Tervehdys ja kiitos kannustavista sanoista. Kehusi lämmittää mukavasti mieltä. 🙂🌻
On oikeastaan upea asia, että voin kertoa avoimesti tilanteestani teille. Omalle lähipiirillieni en ole vielä kertonut, saanut aikaiseksi. Pitää ensin itse mutustella asiaa niin pääsee sinuiksi sen kanssa. Voin sanoa että jo nyt muutaman päivän jälkeen aurinkoa paistaa, mieli on paljon keveämpi. Ja mikä ihmeellisempää ajattelen koko asiaa päivä päivältä vähemmän. No, tämä viikko on ollut aika kiireinen ja on ollut touhua ja tekemistä niin ei ole joutanut omaan napaansa katselemaan. 😋
Olet Tiitula oikeassa olen näitä asioita vatvonut yksin ja mieheni kanssa vuoden päivät. No kun olen ottanut ongelmakohtia jutun aiheeksi on niitä tovi puitu ja sitten pistetty piironginlaatikkoon, asioissa ei ole päästy eteenpäin. Mieheni mielestä ongelmat ovat ratkenneet kun niistä on kerran puhuttu. Vaan tämä solmukimppu sisälläni on vain kasvanut ja kasvanut, hammasta puremalla siitä olen selvinnyt. Kunnes tule kuppi yli... 🙄
Mitä miehelleni kuuluu, en tiedä. Tiistaina pistettiin viestiä muutama kappale mutta ei enempää. Enpä tiedä uskallanko kysyäkkään antaa ajan vähän parannella haavoja.
En tiedä mitä huominen tuo tullessaan tai ensi viikko mutta tänään olen itseeni tyytyväinen. Olen viikonlopun täällä omissa oloissani omassa kodissani. Enkä lähde paikkaan jota yhteiseksi kodiksemme olen tottunut kutsumaan. Mutta eihän sellainen paikka voi olla koti jossa on ahdistava ja paha olla. Tänä viikonloppuna pitäisi varmaankin kertoa jotain vanhemmilleni ja sisaruksilleni tai sitten ei, ehkä ensi viikolla.
Vaikka välillä on ristiriitainen olo ja mietityttää teinkö oikein olen suurimmalta osin tyytyväinen että nostin kissan pöydälle. Rauhalliset yöunet palasivat jälleen ja ihanat aamut jolloin tiedän, että saan tänään tehdä oman mieleni mukaan touhuja. Kukaan ei ole vieressäni vaativana ja painostavana.
Toivottavasti auringon paistejatkuu ja lämmittää jatkossakin!🙂👍
Hei Vaivaiskoivu ja muutkin viestiketjuun kirjoittaneet.
Minulla on kymmenien vuosien kokemus tuosta samankaltaiseta ahdistavasta tilanteesta parisuhteessa. Nyt olen nostanut kissan niin sanotusti pöydälle ja sanonut, että tässä elämässä on alettava toteuttaa yhdessä myös minun haaveitani ja tuo seksin vonkaaminen on todella raskasta. Yksin yhdessä, niin kuin joku kirjoitti, toinen kuuntelee kaikki parisuhteen selvittelykierrokset joo joo kommenteilla höystettynä. Pitkät ajat uskoin tarkoittavan mitä sanoi ja olevan mukana jutussa. Mutta kun ymmärsin, että toisesta korvasta menee sisään ja toisesta ulos, muka kuunteleminen oli vain keino päästä helpolla. Mitään todellista muutosta tai ymmärrystä ei välillämme ollut. Yhteisistä asioista ei puhuta, sää ja muitten ihmisten asiat ja yleensä hänelle tärkeät asiat käsitellään, mutta minun asioistani ei puhuta, eivät kiinnosta.
Kun nyt kissa on pöydälle nostettu ja on keskusteltu syvällisemmin kuin koskaan ennen ja minua on alettu ottaa huomioon, mutta silti on tunne, ettei toinen todellakaan tee asioita muuten kuin vain siksi, että en lähde ja että rauha säilyy. Eli siinä ei ole sitä omaa sisäistä halua, vaan suhtautumisen muuttuminen on täysin ulkoisista syistä johtuvaa. Ja nyt olen sitten puun ja kuoren välissä, kun en tiedä kumpi on todellista. Aika kai senkin näyttää, mutta ikää alkaa olla jo sen verran, että uuden oman elämän rakentamisella on kiire, kohta ei enää jaksa. Mutta kai tämä on vielä katsottava loppuun. Sanoisinkin, että jos jo alkuvaiheessa tiedostaa, että kaikki ei ole hyvin ja kokee joutuvansa alistumaan, kannattaa tosi tarkoin harkita haluaako jatkaa, sillä yleensä tilanne ei parane, mutta voi todellakin pahentua. Ja jos perheeseen ehtii tulla yhteistä omaisuutta ja lapset, niin kuin meillä, niin asiat ja tilanteet senkun mutkistuvat.
Hei taas, viikonloppu on taas alkanut ja sujunut tunteiden vuoristoradassa. Eilen illalla iski masennus ja tuli itku kun tuntui, että olen niin yksin. Valitsinko sittenkään oikein... Tosiaan on käynyt mielessä ajatus olenko yrittänyt kaikkeni suhteeni eteen? 😑❓ Mutta toisaalta mietin pitääkö vain minun yrittää, eikö sen eteen pitäisi yhdessä ponnistella.
Kun mietin asiaa aikani, aloin sitä purkaa säie säikeeltä totesin kaipaavani syliä johon mennä, kainoloa johon käpertyä. Jossa saisin olla omaitseni ehdoitta ja ilman ahdistusta sekä pelkoa. Tätä en ole suhteessani ole saanut aikoihin kokea joten turhaan haikailen.
Kaipa tämä kuuluu osana surutyöhön ja oman mielen uudelleen järjestämiseen.
Henkisesti olen tähän eroon valmistautunut hiljalleen, siirtänyt yhteiset kuvat piirongin laatikkoon sekä pienet lahjaksi saadut esineet pois silmistä, että opin unohtamaan.
Hienoa Syyssini että kerrot tarinaasi minulle ja meille kaikille lukijoille. Jotenkin ongelmien keskellä tuntuu, että on ainut joka valitsi väärin ja epäonnistuu. Niin ihmeellinen ihmisen mieli on kun unelmat haihtuvat kevättuulen mukaan, vaikka kuinka itselleen hokee ettei saa sortua itsesääliin siellä tulee kuitenkin ryvettyä. Itsesyytökset ovat välillä todella rankkoja, tunnen pettäneeni mieheni ja lähiympäristön luottamuksen kun minusta ei ollutkaan vaimoksi ja emännäksi. Miten paljon minun olisi pitänyt tehdä toisin että olisin vahvempi ihminen ja kestäisin. Kuitenkin auringon tullessa pilven takaa näen taas asiat eri mittasuhteissa. Nuoruus on etsimis aikaa jolloin yritetään ja erehdytään joskus kipeästikin. Kukaan ei ole täydellinen saati ei saa elää vain toisten odotukset ja suunnitelmat täyttääkseen. Sillä elämme vain kerran ja olemme oman elämämme tärkeimpiä ihmisiä! 🙂👍
Mukavan lauantai päivän illassa haluankin kannustaa sinua Syyssini oman polkusi etsinnässä. Ihminen ei ole koskaan liian vanha noustakseen pahasta olosta ja aloittamaan matkan kohti parempaa huomista. Kerroit että teillä on yhteisiä lapsia, lapsenne ovat jo varmaankin aikuisiän kynnyksellä puhu heille rohkeasti. He ovat varmasti aistineet pahanolosi ja ymmärtävät tilanteesi. Ero ei ole ainut ratkaisu mutta joskus nähdäkseni välttämätön kun kaikki muuta keinot ovat käytetty. Kun nyt olet nostanut kissan pöydälle pidä se siellä ja vie asioita eteenpäin!
Minä olen saanut paljon voimaa kun olen pystynyt kirjoittamaan asioita näille sivuille, purettua sen itsestäni pois. Samalla olen myös päässyt kauemmas minä keskeisestä ongelma ajattelusta, ''näin ei muille tapahdu ja tämä on kamala häpeä... Mitähän muut sanovat / ajattelevat. '' En ole vielä lähimainkaan valmis mutta käyn asioita läpi näiden kirjoitusten kautta.
Ja halauksesta jota alussa kerroin kaipaavani... Sain äsken kunnon rutistuksen pieneltä veljenpojaltani. Se oli vilpitön ja hellä kiitos kuluneesta päivästä. Kävimme pilkillä ja pulkkamäessä kun on ollut niin upea päivä. Niin pyyteetöntä rakkautta on olemassa kun vain osaamme avata sille sydämemme.
Aurinkoa kaikille! 🙂🌻