Kyllä minä tiedän kaikki naapureiden asiat ja he minun asiani. Ei se minua häiritse mitenkään, itsehän olen kaikki asiani koko naapurustoon levittänyt.
Mutta saahan maaseudulla olla aivan rauhassakin, jos vaan haluaa. Riippuu aivan itsestä miten haluaa elää.

Hyviä puolia on paljon; luonto nyt ekana tulee mieleen ja hiljaisuus.

Enpäs nyt muuta keksi, tänne pitää vaan tulla ja koettaa miltä elämä maistuu maaseudulla. Talviaikaan ei kannata aloittaa, silloin on pimeää ja paljon lumitöitä.

Tekee mieli kirjoittaa 'johonkin jotain' niin kirjoitan tähän ketjuun. Itse oon asunut elämästäni ekat 19 vuotta maalla ja nyt sit taas samassa talossa viimeiset reilut 11 vuotta. Tuolla välillä, kun olin poissa, oli kaikki muuttunut tässä ja näissä lähikylissä: kukaan ei ole kiinnostunut olemaan tekemisissä naapureiden (tai ei ainakaan meidän) kanssa eikä niitä missään täällä tapaakaan (paitsi ihan harvoin jonkun kylänrannassa kesällä). Ihan muutama 'kylän juttu' on ollut näinä vuosina; esim. vuotuiseen tieyhtiön kokoukseen (koskee noin 40-50 taloa) tulee nykyään aika paljon väkeä ees näkemään toisiaan.

Itse kutsuin alkuvuodesta noin 10 naista mahdollisine lapsineen kotiini ja -yllätyksekseni☺️- kaikki tulivat ketkä vaan pääsivät (kaksi joilla oli muuta menoa soittivat ja yksi oli ulkomailla). Olisi tosi kivaa, jos enemmän järjestettäisiin kylän/lähikylien yhteisiä tapahtumia tai ihan vaan tapaamisia, mutta kukaan ei ota sellaista 'vastuuta'. Nyt itse oon ajatellut 'järjestää' jonkinmoisen joulutapaamisen, mutta aika kuluu enkä oo saanut aikaiseksi... Monet kuitenkin haluaisivat olla jollain tavalla tekemisissä mikäli ihmisten sanoihin on luottamista😑❓. Yhden lapsuudestani asti tuntemani naisen luona olen ihan muutamia kertoja käynyt näiden vuosien aikana, mutta toivoisin hänenkin joskus tulevan meille. Suurin osa lapsuudestani asti tuntemistani 'kyläläisistä' on jo kuollut ja monet talot ovat vaihtaneet omistajaa. Maatalous on väistynyt 'asumisen' tieltä, joten työn kautta harvalla on enää yhteistä. Ainoastaan metsästys yhdistää joitakin, mutta sekin on aika kallis 'harrastus', joten emme ainakaan tässä vaiheessa voi sen kautta olla mukana 'yhteisessä'. Peltojamme viljelevä maanviljelijä on se keneen olemme täällä eniten yhteydessä (tai paremminkin hän meihin) yhtä naapurikylän tuttua perhettä lukuunottamatta.

Sellaisia kokemuksia minulla maalla asumisesta. Kyllähän ihmiset puhuvat kaikenlaista, mutta en siitä sen kummemmin piittaa. Ainahan on niitä jotka puhuvat asioistani jopa tietäen sellaisia juttuja, joita ei ole tapahtunutkaan! Muuten taustani takia kai (eli maaseudun ja luonnon 'yksinäisyydessä' ja hiljaisuudessa kasvaneena) viihdyn täällä paljon paremmin kuin asutuskeskuksissa tai kivikylissä tai markettien läheisyydessä. En kyllä ole vielä tänne lasteni kanssa muutettuani ollut 'täysin kunnossa' niin että olisin kaikin tavoin nauttinut ympäristöstäni. Viimeaikaisin uusin 'villitykseni' ja nautintoni (?? - siis ei ole aina sellainen, mutta muttuu kyllä polkemisen aikana ainakin ajoittain sellaiseksi tai viimeistään saunassa rääkin jälkeen!) on pyöräily kunnonkohentamiseksi vähäliikenteisellä maantiellä, missä todella saa ihailla näkymiä ja tuoksuja ja vetää sisään puhdasta maalaisilmaa. Ekaa kertaa pyörässäni on nyt nastarenkaatkin, joten voin polkea talvellakin. Toivon kyllä myös hiihto- ja luistelukelejä täksi talveksi! Tänä syksynä pitkästä aikaa olin aiemmilta ajoilta tutuissa puolukkametsissä. Hiljalleen tulee elämään lisää nautintoja sen mukaan, kun omat voimat lisääntyvät. Siitä iloitsen ja siihen on hyvät mahdollisuuudet täällä luonnon ja yksinäisyyden keskellä.

Viihtyvyyttä maalle!🙂🌻

Minäkin asun maalla. En missään tapauksessa haluaisi muuttaa kaupunkiin tai edes isommalle paikkakunnalle. Siis näin olen asiaa aina ajatellut.

Minusta on toisaalta aivan ihanaa että kaikki tuntee kaikki. Jotenkin on turvallista kun tuntee lasten kaverien vanhemmat. ja aina kauppa ynnä muilla reissuilla törmää johonkin tuttuun.

No välillä se tietysti vähän ahdistaakin kun jutut ja asiat levii nopeasti eikä sitten tiedä että kuka jo tietää ja kuka ei. Esim. nyt kun sairastuin uudelleen ja jäin pois töistä mua pelotti heirveästi se että sairasloman syy leviää tai tulee yleiseen tietoon.

No onhan se jonkun verran levinyt mutta tällä kertaa se on johtanut suurimmaksi osaksi positiivisiin asioihin. Olen saanut ympärilleni ihanan tukiverkoston. Enemmän kuin saatoin ees haaveilla.

Tietysti siinä mielessä voisin sanoa että maaseudulla ollaan kyllä terveyspalvelujen ja esim. erityisopetuksen kanssa vähän lapsipuolen asemassa. Tai ainakin täällä meillä. Palveluja kun ei omassa kunnassa ole ja erityispalvelut pitää ostaa naapurista niin se on tosi nihkeetä.

Niin ja pieni koulu on aivan ihana jos lapsella ei ole mitään ongelmia. Kaikki tuntee toisensa ja asioihin on helppo puuttua nopeasti.

Mutta jos lapsi tarvii esim. erityisopetusta niin eipä enää olekkaan niin ruusuista. Vaan hankalaa ja kuoppaista. Meillä on nyt se tilanne että tokaluokkalaisen tukitoimet on ihan auki, Yhtään ei tiedä mitä tulee saamaan vaikka varmasti jo kaiki tietävät mitä tarvitsee. Ja kun ongelmat on ollut tiedossa jo kauan. Niihin ei vaan ole kukaan halunut lähteä puuttumaan. Aina ollaan vaan odotettu vielä vuosi ja katsottu.

Kurjalta tuntuu jos sen vuoksi joudumme muuttamaan lähimpään kaupunkiin tai että lapsi ei saa omassa koulussa opetusta vaan joutuu kouluun kaupunkiin jossa ei ole tuttuja eikä ystäviä. Ajatuskin on ihan hirveä.

Harrastuksia täällä tietysti on vähemmän kuin kaupungissa mutta ainakaan omat lapseni eivät mitään erityis harrastuksia kaipaakkaan. Ja kyllähän niitä tosta lähimmästä kaupungista löytyisi jos haluaisi.

Mutta lapset voi ulkoilla ittekseen, leikiä metsissä. Ja jos jotain hölmöä tekevät niin kyllä siitä perästä kuuluu. Ja jopa hukkuneet kännytkät löytävät omistajansa uudelleen

Siis mietin sitä että maalle muutto sopii hyvin sellaiselle ihmiselle joka ei kaipaa ympärilleen jatkuvaa härveliä vaan tykkää just enemmän rauhasta, luonnosta ja sellaisesta hiljaisuudesta tai sitten on valmis ajelemaan kaikkien "hauskojen" juttujen perään lähimpään kaupunkiin.

Asuin 18 ensimmäistä elinvuottani maalla, pienessä "teollisuuskylässä". Rakastin metsää ja järviä, isä opetti minut liikkumaan metsissä, kalastamaan ja "lukemaan säätä", äidin kassa viljelimme perunaa ja kasviksia. Teini-iässä ainoat nuorte kohtauspaikat oli kirkon toiminta tai urheiluseura, useimmat kyläläiset koin hirvittävän luokkatietoisina ja ahdasmielisinä - olit se miksi olit syntynyt.

Muutin ja vaihdoin pikkuhiljaa aina isommalle paikkakunnalle, kunnes 10v sitten asuin Lontoossa. Isossa kaupungissa kulttuurien, makujan, hajujen ja mahdollisuuksien kirjo on huumaava ja ilmapiiristä tulee pakostakin suvaitsevampi. Lontoon ilmansaasteet on kuitenkin KARMEITA, välimatkat pitkiä ja yhteiskunnan eriarvoisuus vaivasi mua. Raha ratkaisi missä kävit koulusi ja mihin ammattiin kouluttauduit, missä asuit, missä juhlit, ketä tapasit.... Ja Englanti ei edes ole pahimmasta päästä eriarvoinen luokkayhteiskunta.

Helsinki on mulle sopiva! Asun 30min pyöräilymatkan päässä keskustasta, kosken rannalla. Jos vielä joskus tulee lunta, pääsen hiihtoladulle 5min suksien kannon jälkeen, samoin lähimmälle kalapaikalle on 5min kävelymatka. Jos kaipaan isompaa tai karumpaa metsää, sinne on 30min ajomatka.

Kaupungissakin voi elää luonnosta nauttien ja luontoa kunnioittaen! ...ja Suomi on Suomi, kotoinen lintukoto vielä kuitenkin.

Hyvää kevättä meille kaikille!