🙂🌻Hei Eveala67!🙂🌻

Todella ikävä tuo tilanteesi. Kirjoitan, kun itsekin asun maalla ja olen joutunut kokemaan parisuhdeväkivaltaa (kahdenkin miehen taholta) ja toki muutakin väkivaltaa joskus. Onkohan sinun jotenkin mahdollista niin totaalisesti välttää appivanhempiesi kohtaaminen, että et joutuisi enää kuulemaan mitään ikävää heiltä tai apeltasi?😑❓ Kuulostaa, että miehesi isä on jotenkin todella sairas. Se ei kuitenkaan oikeuta häntä kohtelemaan teitä huonosti. Silti ehkä (?) sen ajatteleminen, että häntä kenties on kohdeltu 'vielä huonommin' jonkun taholta (esim.lapsuudessa, minkä hän on ehkä kokonaan sulkenut pois tietoisuudesta ja muistista) saattaa 'auttaa'...

Oma tapani välttää lasteni isän henkinen väkivalta avioeron jälkeen on ollut, että olen vaan kokonaan kieltäytynyt kohtaamasta koko miestä. Jos joskus olemme olleet 'näköetäisyydellä' en ole edes katsonut hänen suuntaan. En koskaan tervehdi, en siis ollenkaan kohtaa. Eromme oli hänen päätöksensä, minulle aivan hirvittävä kokemus ja täysi yllätys. En tiedä, johtuiko miehen haukkuminen ym. satuttaminen sittemmin siitä, että en ruvennutkaan hänen ystäväkseen (kuten hän ilmeisesti oletti ja jollain tapaa ilmaisikin toisen naisen tilalleni valittuaan), mutta sitä oli aina kohdatessamme. En jaksanut sellaista jo muutenkin todella raskaassa elämäntilanteessani, joten vähitellen lasten kasvaessa kaikenlainen kohtaaminen, missä olisin saattanut joutua miehen satuttamaksi, on eliminoitu ihan kokonaan. Sillä tavalla en kuule sen miehen suusta yhtään mitään.

Toivon, että joku keino löytyy välttää pahojen sanojen kuuleminen appesi taholta. Sinulla ja perheelläsi on oikeus elää ilman haukkumista!🙂👍 Varmasti pahojen sanojen sanojan välttäminen kertoo tälle selvästi, että et hyväksy hänen sinun kohtelemistaan. Jos vaikka koko perheesi lakkaisi olemasta tekemisissä ko. ihmisen kanssa, ja aina ilmaisisitte, miksi (ehkä miehesi välityksellä, vai voisiko hänkin olla olematta vanhempiensa tai isänsä kanssa tekemisissä?) niin ehkä hiljalleen asia menisi perille. Kukaanhan ei halua tulla hylätyksi. Muistan esimerkin miehestä, jota isä aina haukkui aivan hirvittävällä tavalla. Mies lopulta päätti, ettei enää hyväksy sellaista kohtelua isältään, kertoi tälle sen aterialla, ja kun isä taas alkoi haukkua, poika nousi pöydästä ja lähti pois. Tilanne muuttui vähitellen.

Voimia sinulle ja perheellesi!

malina kirjoitti 6.10.2007 23:55

🙂🌻Hei Eveala67!🙂🌻

Todella ikävä tuo tilanteesi. Kirjoitan, kun itsekin asun maalla ja olen joutunut kokemaan parisuhdeväkivaltaa (kahdenkin miehen taholta) ja toki muutakin väkivaltaa joskus. Onkohan sinun jotenkin mahdollista niin totaalisesti välttää appivanhempiesi kohtaaminen, että et joutuisi enää kuulemaan mitään ikävää heiltä tai apeltasi?😑❓ Kuulostaa, että miehesi isä on jotenkin todella sairas. Se ei kuitenkaan oikeuta häntä kohtelemaan teitä huonosti.

Kiitos Malina osallistumisestasi aloittamaani aiheeseen 🙂 Pitkään harkitsin uskallanko tästä kirjoittaa, mutta sainpa nyt jotain aikaan. Yli kaksikymmentä vuotta tätä kiusaamista ja kaikennäköistä väärin tekemistä on jo kestänyt appiukon taholta.
Meillä on tässä maatila ja meillä on useammanlaisia eläimiä hoidettavaksi, joista saamme elantomme. Eli se appiukon välttely ei onnistu mitenkään, jos tässä meinataan saada elantomme pidettyä. Viime keväänä anopilta tuli viestiä, että minun pitäisi pysyä pois appiukon näkyvistä, kun pelkkä minun näkemiseni ärsyttää sitä ja saa sen käyttäytymään inhottavasti. Vaan kun meillä noita eläimiä on ja niille pitää laidunaitoja laittaa ja päivittäin eläimiä tarvitsee kuljettaa laitumelle ja takaisin sisälle. Eikä se ole edes oikein, että meidän pitäisi jotenkin piilonvieressä hyssytellä omalla pihalla ja maatilalla. Emme mekään vaadi appivanhempia pysymään näkymättömissä.

Se ei auta yhtään tässä meidän tilanteessa, että emme ole huomaavinammekaan appiukon läsnäoloa, siitä huolimatta se huutelee, mumisee ja nauraa pilkallisesti kun ohi joutuu kulkemaan tai muuten on näköetäisyydellä. Ennen vedin niskat kyyryyn ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton, mutta nykyisin en alennu siihenkään. Olemme monelta taholta hakeneet oikeutta vapaaseen elämiseen omalla tilallamme ilman jatkuvaa häirintää ja kiusantekoa. Kaikille tahoille se vaan on ollut vaikea tajuta, että appi- ja isovanhemmat tekee kiusaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Yksi lapsistamme nuorempana kärsi niin paljon tästä kotitilanteesta ja alkoi oireilla siten että terapeutilla piti häntä käyttää. Terapeutin kertoessa, mikä lasta vaivaa, en voinut olla itkemättä, kun tajusimme miten tämä elämäntilanteemme on lapsen sielunelämään vaikuttanut.

Onneksi olemme pystyneet kotona puhumaan lastenkin kanssa tästä asiasta, ja he ymmärtävät, että isovanhemmat eivän aina käyttäydy niin kuin ihmisten pitäisi toisia ihmisiä kohtaan käyttäytyä. Lapset eivät vuosikausiin vapaaehtoisesti ole olleet isovanhempien kanssa tekemisissä, pihalla ovat jutelleet , mutta mummolaan sisälle he eivät enää mene. Onneksi täällä kylällä on eräs vanhempi pariskunta, joista lapsemme ovat saaneet "laina isovanhemmat", eli lapsetkin sen tietävät, ettei kaikki vanhat ihmiset ole heillekään ilkeitä.

Tarttee lopettaa, televisiosta alkaa kohta Maajussille morsia, pitää katsoa millaisia miniöitä on maalle haluamassa. Toivon ettei kukaan heistä, eikä kukaan muukaan miniä joutuisi kokemaan samanlaista kohtelua kuin minä perheeni kanssa.

Tässä tarinani, tekstit koottu kirjeenvaihdostani ystävän kanssa, itse olen jo muokannut mahdollisimman tunnistamattomaksi. Tarina on pitkä, eikä sille vielä päätöstä näy:

Kirjoitan tekstiä tästä meidän
tapauksesta tai voisi oikeastaan sanoa
tragediasta.Toivon ettemme ole
ainoana maailmassa kärsimässä tilanpidon ja tilakauppojen
aiheuttamasta vuosikausien piinasta ja
kärsimyksestä.Meillä ollaan vuodesta 2003 asti eri
viranomaisten ja eri alan ammatti-ihmisten avulla yritetty
saada jotain tolkkua tähän meidän elämään.Tuntuu vaan
siltä ettei kellään ole mitään käsitystä tai keinoa millä
meidän perhe saisi rauhan omaan elämiseen.Kirjoitan tähän
pienen kuvauksen perheestämme ja taustoistamme niin saatte
paremmin käsityksen tilanteesta johon olemme ajautuneet ja
josta yritämme päästä irti:

Tulin tähän tilalle "miniäkokelaaksi" vuonna-86, olin
tuolloin alle parikymppinen . Olin tavannut tulevan
mieheni alkukesästä ja syyskuussa muutin saman katon alle.
Samalla menimme kihloihin.
Tämä talo ja tila oli tuolloin mieheni vanhempien
omistuksessa, olimme siis saman katon alla minä ,mieheni ja
hänen vanhemmat.Lehmiä oli vajaa kymmenkunta ja mieheni
isällä oli taksi sivuammattina.Syksy ja talvi sujui kivasti ,
opetelin talon tavoille ja lehmänlypsyyn.Seuraavana
keväänä aloimme suunnitella naimisiin menoa, hääpäivä
olikin elokuussa.Elo näytti auvoiselta ja tulevaisuus ihanalta.
Ensimmäinen vihje, etten olekaan niin tervetullut sukuun
oli häiden aattona,Satuin kuulemaan mieheni isän (tästä
eteenpäin nimitän ko. henkilöä Vanhaksi
mieheksi,vakiintunut nimitys nykyisin) laulavan pihalla
häihin liittyvää iskelmää pilkallisella nuotilla.En
antanut asian häiritä mieltäni, rakastunut morsian kun
olin.
Hääpäivänä hääväessä aiheutti ihmetystä kun vanha mies ei
suostunut onnittelemaan nuortaparia.

Siinä sitten alkoi yhteiselo.Vuoden kuluttua häistä syntyi
ensimmäinen lapsi ja parin vuoden kuluttua
toinen. Tähän mennessä olin saanut jo useamman kerran
appiukon suusta kuulla, kuinka mitätön miniä minä taloon
olin, omaisuuttakaan en tuonut yhtään tullessani. Rahan
takia olin kuulemma vain mennyt naimisiin "ison talon
pojan"kanssa, tarkoituksena erota ja viedä puolet tilasta
mennessäni.(tilakauppoja ei vielä oltu edes tehty).Vanha
mies kyttäsi tekemisiäni joka mahdollisessa tilanteessa,
aina kun vain pystyi salaapäin sen tekemään, vauvan
imetyksetkin yritti päästä näkemään, rikkoi sitten
kammarinoven lukon kun satuin oven lukitsemaan saadakseni
rauhassa vauvaani hoidella.
Tässä vaiheessa joskus oli puhetta että vanhoille
rakennettaisiin oma mökki johonkin lähistölle, mutta asia
ei edistynyt mihinkään.Riittävän monta kertaa vanhanmiehen
huutamista ja huorittelua kuunneltuani lopulta sain
tarpeekseni ja otin lapset mukaani ja muutin kirkolle
vuokrakämppään.
Tässä vaiheessa appivanhemmat lupasivat sen mummonmökin
rakentaa, jos suostuisin tulemaan takaisin.Ehdoksi he
asettivat sen että mökki rakennetaan samaan
pihapiiriin.Uskoin että voisimme jatkaa yhteiseloa kun
olemme kumpikin sukupolvi eri katon alla, vaikkakin
samassa pihassa.VOI KUINKA VÄÄRÄSSÄ OLINKAAN!
Vanhamies jatkoikin meidän tekemisten kyttäämisen, yhä
edelleen salaa, anoppi ei tiennyt, tai ei ollut
tietävinään asiasta mitään.Taksissa mieheni ja vanhamies
teki sukupolvenvaihdoksen 90-luvun alussa.Sen jälkeen ei miestä
paljon kotona näkynyt, 24 tunnin päivystys kun
maalaistakseilla siihen aikaan oli.
Vanhamies pystyi huoletta häiriköimään minun elämistä kun
anoppi ummisti silmänsä ja mieheni ei paljon kotona ollut.En
paljon uskaltanut hänelle edes kertoa, millaista minun
kotielämä on, jotenkin tuntui että se oli omaa syytäni ja
häpesin tilannetta(jälkeenpäin ajatellen älytöntä).

Yhdeksänkymmentä luvun puolivälissä tehtiin vihdoin tilakaupat.Uskoin saavani
vanhanmiehen käytökseltä nyt viimeistään rauhan kun
omistussuhteet muuttuu.Vaan eipä auttanut sekään. Täsä
vaiheessa aloitimme mieheni kanssa isot rakennusprojektit
kun aloimme tuotantoa laajentamaan.Yöt puolisoni ajoi taksia,
eli vielä vähemmän miestäni näin, ja sitä törkeämmäksi
vanhanmiehen käytös muuttui.Miehelleni en vieläkään kertonut
koko totuutta, vaikka jotain hänkin alkoi jo aavistaa.

Nyt alkoi jo esiintyä henkisen väkivallan lisäksi fyysisen
väkivallan uhkaa. Mieheni lopetti taksiyrityksen kun hänellä
alkoi olla epäilys että kotona ei ole kaikki kunnossa ja
hän halusi antaa enemmän aikaa perheelle.Minä olin tässä
vaiheessa jo aivan loppu, kolmas lapsi oli syntynyt
useiden vuosien yritysten jälkeen, karjapuolellakin oli omat
kiireensä ja harminsa, ja vanhamies senkun riekkui.
Useamman kerran olin soittanut miehelleni kesken
taksikyytien kun vanhamies oli milloin milläkin aseella
uhkaillut minut tappavansa.
Vanha mies ei yhtään kunnioittanut meidän yksityisyyttä,
saatoimme tavoittaa sen joskus talomme takaa ikkunoiden
takaa kurkkimassa meille sisälle, hän saattoi saapastella
sisälle ja jääkaapista syömään kutsumatta ja kaiken
näköistä tavaraa, tarpeellista ja tarpeetonta, hän kävi
hakemassa meidän puolelta, ilman lupaa tietenkin.
SE oli viimeinen pisara kun aamulla navetalle lähtiessäni
tapasin vanhanmiehen talomme takana olevasta, poikamme
rakentamasta koristeaidasta,repimässä heinäseipäitä irti,
hevosille piti kuulemma heiniä seivästää.

Mieheni otti tässä vaiheessa yhteyttä
mielenterveystoimistoon kun oli tiedossa että vanhalla
miehellä on mielenterveysongelmia.Mielenterveystoimistosta
tuli kaksi naista kotikäynnille vanhaa miestä
jututtamaan.Vierailu kesti tunnin verran.Poislähtiessään
naiset tapasivat mieheni navetan takaa rakennustyömaalta.He kävivät sanomassa miehelleni että mitä ihmettä me oikein meinataan , mieheni isähän on niin herttainen vanha pappa, oli kahvitkin keittänyt naisille.
Tällävälin vanhamies oli tullut meidän etupihalle,
keittiönikkunan taakse huutamaan ja noitumaan.Minä olin
keittiössä ja luulin että se tulee karmit kaulassa
ikkunasta sisälle.Soitin hädissäni miehelleni, joka tulikin
näiden mielenterveystoimiston naisten kanssa pihalle.Nyt
näytti vanha mies todellisen luonteensa näille
vieraille.Se huuteli tappouhkauksia minulle ja kehui
kovaan ääneen kiikarin kanssa kytänneensä minua
mattopyykillä. Pihalla sananvaihto kesti melkein tunnin
ennenkuin tilanne rauhoittui
Seuraavana aamuna toinen näistä naisista soitti meille.
Hän sanoi että hänen piti varmistaa, että me olemme
hengissä.Tilanne oli heidän mielestä niin uhkaava, että
mitä tahansa olisi voinut tapahtua.

Nyt alkoikin tilanteen selvittely.Yritettiin vielä sopia
tilannetta.Pidimme sopimuspalaverin jossa oli mukana nämä
mielenterveyhoitajat, lääkäri ja poliisi.Palaverissa
käsiteltiin tilannettamme, kuka on tehnyt mitäkin
jne.Siellä sovittiin myös pelisäännöt ja määriteltiin
vanhallemiehelle alueet ja reitit missä hän saa
liikkua.Asiat kirjattiin paperille lääkärin ja poliisin
toimesta, me emme ymmärtäneet vaatia kopiota.

Tilanne rauhoittuikin vähäksi aikaa, mieheni äiti oli
luvannut vahtia ja pitää huolta ettei vanha mies enää
häiriköisi meille.Vaan nytpä, pikkuhilja vanhamies alkoi
tulla ovelammaksi tekemisissään, enää hän ei kyllä mieheni läsnäoloa varonut, mutta vaimonsa vahdin hän kyllä osasi
kiertää.Häiriköinti lisääntyi myös kodin ulkopuolella,
esim jos tiellä kohdattiin.Samaa huorittelua alkoi taas
kuulua, myös lapset saivat osansa, huoranpenikoksi pappa
heitä haukkui.
Ampuma-aseetkin vanhamies oli ottanut käyttöön meitä
piinatakseen.Nuorin lapsemme oli ollut mummon
mansikkamaalla mansikota etsimässä kun vanhamies oli
ampunut piekkarilla siihen lähelle sanoen: "tuollaiset
siivettömätkin räkättirastaat pitäisi ampua." Lapsemme oli
tuolloin noin kuusi vuotias.
Minua vanha mies uhkasi vesurilla kun olin lehmien aitoja
tekemässä, huutaen: "tuleppas tänne lähemmäs niin tällä
minä sinua sivallan, tuollainen ei tarvitsisi kuin napin
otsaan!"

Huh huh, nyt alkaa käydä liian rankaksi.Pistän nyt tekstin
tästä poikki.....

JATKOA kirjoitettu 23.3.2007

Eli sen vuoden 2003 palaverin jälkeen vanha mies oli aika
pitkään kunnolla häiriötä aiheuttamatta.Pikkuhiljaa siinä
kuitenkin alkoi taas ilmetä outoa käytöstä.Se alkoi ruman
kuuloisella räkimisellä kun joku meidän perheestä oli
kuuloetäisyydellä.Mieheni kävi aikansa kuunneltuaan mökillä
sanomassa asiasta, jolloin hänelle sanottiin että
vanhallamiehellä on sellainen sairaus, että sen pitää
räkiä. Asian teki oudoksi se, että kukaan ulkopuolinen, jos
vaikka vieraita ihmisiä oli pihalla, niin ei huomannut
kyseistä asiaa.Myös sellainen käytös lisääntyi, kun
aamulla kun me menimme navettatöille, niin vanhamies oli
pihalla seisomassa ja irvistelemässä ja laulamassa
hävyttömiä lauluja kuuluvalla äänellä.Pahimmassa
tapauksessa vanhamies kaivoi sepaluksensa auki ja alkoi
kusemaan niin että me varmasti nähdään. Mieheni kävi myös
tästä puhumassa , tällä kertaa vain äidilleen, joka sanoi
että:" Koettakaa kestää, vanhamies on niin sairas että
kyllä se kuolee kohta". Eipä vaan näy papan tahti hidastuvan!

Vuosi sitten keväällä alkoi vanhanmiehen touhu olla
samanlaista kuin vuonna 2003.
Minä olin innostunut metsänraivaustöistä, nautin kun
pystyin olemaan monta tuntia jossain korvessa tekemässä
sellaista työtä jossa jälki näkyy heti ja josta tietää
että se tulevaisuudessa tuo markkoja(siis euroja)
taloon.Olin pari viikkoa ehtinyt päivittäin käydä
metsähommissa, jouduin aina ajamaan mennentullen
mummonmökin ohi, kun opin huomaamaan että vanhamies on
joka kerran jossain puskantakana virnuilemassa ja nyrkkiä
puimassa kun ajoin autolla ohi. Se alkoi tuntua inhottavalta joka kerran joutua sen irvailun ja ylenkatseen kohteeksi, se oli joskus todella rumannäköistä.Puhuin miehelleni asiasta.
Erään kerran hän ajoikin mökin ohi siihen aikaan
aamusta, kun milloin minä yleensä metsätöihin menin.Sattui
vanhamies olemaan passissa, ja sattui näyttämään kaikki
irvailunsa ennenkuin tajusi kuka autoa ajaa. Mieheni oli
aivan kauhuissaan kun hän oli tajunnut mitä minä olin
päivästä toiseen joutunut kokemaan. Anoppi tuli myöhemmin selittämään, kun sattui mieheni pihalla
kohtaamaan että ne irvistelyt ei ollut tarkoitettu
hänelle vaan minulle....Eli anopinkin mielestä minua voi
kohdella miten vaan.

Kaikkinainen häiriö vaan jatkui ja lopulta me saimme,
jälleen kerran, tarpeeksemme. Mieheni ilmoitti äidilleen että
me alamme toimenpiteisii tilanteen johdosta, tätä ei
kukaan kestä.
Taas otettiin yhteys mielenterveystoimistoon ja pyydettiin
heitä puuttumaan tilanteeseen, tekemällä vaikka taas
kotikäynnin.Mielenterveyshoitajat lupasivatkin tulla,
tällä kertaa lääkärin kanssa.
Lääkäri oli tutkinut vanhanmiehen potilastietoja ja oli
sanonut, ettei kukaan tule täällä käymään, ennenkuin
vanhaltamieheltä on aseet haettu poliisin toimesta
pois.Lääkäri katsoi tilanteen mahdollisesti muodostuvan
uhkaavaksi.

Tässä välissä on ehkä hyvä kertoa, millä tavoin me kaikki
olimme tunteneet ja reagoineet tuohon vanhan miehen
käytökseen. Minähän se ensimmäisenä opin huomaamaan
ylenkatseen ja halveksunnan vanhan miehen taholta.
Nuorena tyttönä en pystynyt käsittämään mistä se
halveksiminen ja kiusaaminen johtui, pikkuhilja aloin
kuvitella että olen jotenkin huonompiarvoinen kuin mieheni
suvun jäsenet, kun sitä joka välissä muistutettiin. Mieheni ei aina pystynyt ymmärtämään kiukkukohtauksiani kun purin
mieltäni hänelle.Lopulta en edes kaikkia kokemiani juttuja
kertonut hänelle, minusta kun tuntui ettei kukaan toinen
näe asioita samalla tavalla.Välillä tuli mieleen että
kuvittelenko liikaa ja näenkö asioita joita ei todella
tapahdu.
Lasten ollessa pieniä, vielä alle kouluikäisiä,
montakertaa nielin pahanmielen ja yritin pitää lapset pois
vanhanmiehen tieltä,silloin kun huomasin että jotain
saattaisi tapahtua.Navettatyöt oli tehtävänä ja
siihenaikaan tarvitsimme anopin apua lastenhoidossa.Ei
ollut mitenkään mieltäylentävää, kun pieni lapsi tulee
mummolasta kotiin sanoen:" Äiti, äiti, pappa sanoi että
sinä äiti olet hullu."
Lapset kun kävivät mummon ja papan luona, he tottakai
kertoivat meidän perheen asioita, Vanhamies sitten
tilaisuuden tullen käänsi jutut meitä vastaan.Useamman
kerran tuli lapsille sanottua, ettei meidän asioita saa
puhua, koska se aiheuttaa sekaannusta ja pahaa mieltä.Emme
tajunneet silloin että meidän nuorimmainen kuuli, näki ja
tunsi mitä meillä puhutaan ja tunnetaan,hän oli silloin
parivuotias.Jossain vaiheessa huolestuimme lapsesta, kun
hän ei suostunut puhumaan kellekään muulle kuin oman
perheen jäsenille ja mummolle, hän ei edes kaupankassalla
uskaltanut sanoa :"kiitos!" Lapsemme kävi neljä vuotta
päiväkodissa (3-5 vuotiaana), vuoden esikoulua ja vielä
ekaluokan niin ettei hän puhunut hoitajille ja opettajille
yhtään mitään.Esikoulun keväällä hänet piti käyttää
opettajien suosituksesta puheterapeutilla, jossa
tutkittaisiin voisiko hän edes koulua aloittaa kun hän ei
puhu.
Sanoin lapselle että nyt on tulevaisuus kyseessä, haluatko
mennä kouluun vai mitä? Puheterapeutin luokse kun mentiin
hän oli jutellut suuna päänä terapeutin kanssa, sanoen
haluavansa kouluun. Puheterapeutti kertoi minulle lapsemme
kärsivän MUTISMISTA, eli valikoivasta puhumattomuudesta.
Minähän menin nettiin guuglettamaan mutismista ja silloin
tajusin miten kotitilanne oli vaikuttanut lapseemme, hän
ei uskaltanut puhua, koska hän ei luottanut keneenkään
aikuiseen ihmiseen kodin ulkopuolella.Itku pääsi kun
tajusin mitä traumoja lapsellamme on (nyttemmin hän on
päässyt ongelmasta yli ja uskaltaa käyttää ääntään, joskus
tuntuu että on liiankin puhelias).Keskimmäinen lapsemme
kärsi myös alle kouluikäisenä puheongelmista, syyt oli
kyllä erilaiset kuin kuopuksella.Tätä lasta vanhamies
hakkui lapsen kuullen mykäksi tai tyhmäksi. Vanhinta poikaamme
vanhamies alkoi fyysisesti uhkailla, kun poika oli
kasvanut kooltaan isommaksi ja uskalsi asettua
vanhaamiestä vastaan.
Miehelläni meni tosi pitkään ennenkuin hänelle valkeni
minkälainen kotitilanteemme on, osaltaan varmaan vaikutti
se että hänellä oli ainainen kiire maataloustöiden,
rakentamisen ja taksinajon takia, hän ei ehtinyt huomata
asioita.Osittain saattoi olla asian kieltämistä, ei
halunnut nähdä tai niin kuin eräs ulkopuolinen henkilö
sanoi, että mieheni ei tiennyt paremmasta, hän kun oli koko
ikänsä elänyt vanhempiensa vaikutuksen alaisena. Miehelläni
ei ollut realistista käsitystä, millaista normaali
perhe-elämä ja sukupolvien väliset suhteet voisi olla.Minä
olin omassa lapsuuskodissani oppinut näkemään perheen
keskinäisen rakkauden ja huolehtimisen, vaikka meilläkin
kotona riideltiin ja kiisteltiin asioista, niin toisia ei
alettu sortamaan tai kiusaamaan.Toisen ihmisarvoa ei
murennettu, niin kuin täällä tapahtui vanhanmiehen
toimesta.

Anoppi on sellainen tapaus, että en tiedä onko hän lintu
vai kala.Anoppi oli, ja on yhä tänäkin päivänä
vanhanmiehen vallan alla.Meille anoppi kävi aikoinaan,
silloin kun vielä jaksoimme häntä kuunnella, itkemässä
vanhanmiehen huonoa käytöstä, vaimonsakin se piti
tappouhkauksilla kurissa. Me yritimme puhua mieheni äidille
järkeä, että kenenkään ei tarvitse sietää sellaista
käytöstä kuin mitä me kaikki saimme tuntea vanhanmiehen
taholta. Anoppi jos olisi tarpeentullen avannut sanaisen
arkkunsa, vanhamies olisi viety valkotakkisten kyydillä
pikapikaa hoitoon (mielisairaalaan). mutta aina kun se
tilaisuus tuli niin anoppi käänti kelkkansa.Vanhamies
olikin sanonut vaimolleen että hänet jos toimitetaan
mielisairaalaan, niin hän osaa näytellä täysjärkistä,
kilttiä vanhaa ihmistä, ja hän pääsee nopeasti pois.Mutta
sen jälkeen hän pistää täällä pihan sileäksi(eli tappaisi
kaikki).
Anoppi peloissaan aina kävi meille selostamassa että
vanhaa miestä pitää ymmärtää ja tehdä kaikki sen mieliksi
jne blaa blaa blaa...Lasten, saatikka meidän aikuisten mielenterveyden kustannuksella.

Kerron nyt niistä kuvioista kun aloimme tosissaan tehdä
työtä asian eteen, että tämä tilanne loppuisi.
Eli silloin 2003 palaverissa oli tehty sopimus vanhanmiehen kulkuoikeuksista ja käyttäytymissäännöistä.Vanhallemiehelle oli syytingissä annettu lupa pitää kahta hevosta ja meidän mieheni kanssa pitää kustantää hevosille heinät ja kaurat. Alkuunhan me
olimme toimittaneet kyseiset tuotteet vanhanmiehen tallille. Siis vaikka tässä asutaan lähekkäin, välimatkaa 80 metriä, niin meillä molemmilla osapuolilla on täysin erilliset pihat ja ulkorakennukset ym, mitään muuta yhteiskäytössä olevaa ei ollut kuin iso perunakellari.
Palaverissa -03 sovittiin kulkureitit missä vanhamies saa
kulkea, kun hän hakee navetalta heiniä ja kauroja, enää me
emme kuljettaneet niitä sille valmiiksi kun emme halunneet
millään tavoin passata. Kellarissakäynti lupakin annettiin
kun vanhat varastoi siellä perunansa. Tarpeelliset
kulkemiset piti tehdä suorinta reittiä ja mihinkään ei
saanut vanhamies jäädä lusmuilemaan tai paikkoja
penkomaan.Se myös sovittiin että jos jotain meidän
omistamaa työkalua tai muuta tarviketta haluaisivat
käyttää, niin lupa pitäisi kysyä.
Palaverissahan oli myös poliisi mukana turvaamassa
tilannetta, ja hän kirjoitti kaiken sovitun paperille.
Tänä päivänä mistään emme saa kyseistä sopimuspaperia
esille, silloin emme ymmärtäneet itsellemme pyytää
kopiota, kun luulimme että tilanne ratkeaa puhumalla
palaverin avulla .

Silloin kun vanhamies alkoi uudestaan häiriökäyttäytymisen, niin
mieheni kävi pankin lakimiehelle puhumassa meidän
tilanteesta.Lakimies sanoi että hän ei osaa muuta neuvoa
antaa kuin että meidän pitää nostaa rikosjuttu
vanhanmiehen tekemisistä. Syytingin purku, johon
silloin pyrimme, ei onnistu kuin vapaaehtoisuuteen
perustuen.Olimme tarjonneet mahdollisuutta, että hankimme
vanhoille vastaavan tasoisen asumispaikan, mutta vain
anoppi olisi ollut valmis lähtemään. Vanhamies on sanonut ettei hän tältä mäeltä lähde kuin kuoltuaan. Me taas emme suostu vain
anopille vuokra- asuntoa hankkimaan, kyllä molempien pitää
lähteä. Pankki kyllä lupasi rahoitusta jos joutuisimme
uutta paikkaa vanhuksille hankkimaan, mutta tänä päivänä
ei enää tarjous vanhoille ole voimassakaan.
Haluamme lakiteitse nyt katsoa mihin tässä pääsee. Onneksi
meillä on sellainen kotivakuutus, että oikeudenkäyntikuluihin saa sieltä apuja, ei ole mitään tietoa miten kallista lystiä käräjöinti tulee olemaan?

Eli viimekeväänä kun tilanne oli riittävän tulehtunut,
silloin mieheni oli lakimiehen juttusilla jo käynyt, niin
ajateltiin että yritetään vielä mielenterveystoimiston
avulla saada asioita edistymään. Lääkäri poliiseilla
haetutti aseet pois vanhaltamieheltä ennenkuin uskalsivat
tulla hoitajat ja lääkäri kotikäynnille. Heidän lausunto
oli ettei vanhamies ole mieleltään niin sairas että
pakkohoito tulisi kyseeseen (tässä taas jos anoppi olisi
sanonut pelkäävänsä niin tilanne olisi ollut toinen).
Tämän perusteella katsoimme että jos se ei ole "hullu"
niin sitten se on oikeustoimikelpoinen.
Juhannuksen jälkeisenä maanantaina marssin
poliisilaitokselle tekemään ns. ryhmäkannetta, jossa oli
osallisena minä, mieheni ja meidän kaksi vanhinta lastamme
( 16 v. ja 18 v. Molemmat rippikoulun käyneitä, eli
heillä on moraalinen käsitys oikeasta ja väärästä kuin
hyvästä ja pahasta). He lähtivät mukaan poliisitoimiin
vapaaehtoisesti, hekin haluavat päästä irti tästä
tilanteesta.Todistajiksi olimme saaneet meidän yhden
naapurin, tuttavan sekä vanhimman pojan tyttöystävän,
joka myös oli jo osansa saanut vanhanmiehen "huomiosta".

Kuulusteluihin meni koko kesä, Se Helsingissä ollut iso
mielenosoitus keskeytti asioiden tutkimisen pariksi
viikoksi kuin myös poliisien kesälomat.Elokuun lopulla
asiakirjat oli valmiina syyttäjälle siirrettäväksi.
Kuvittelimme jo syksyn aikaan saavamme oikeuskäsittelyn
läpiviedyksi.

Lokakuun alussa tuli puhelu sovittelutoimistosta, syyttäjä
oli siirtänyt asian sinne, että jos me voisimme vielä
sopia asiat ilman oikeudenkäyntiä. Kävimme mieheni kanssa
sovittelutoimiston tapaamisessa, siellä oli mielenkiintoinen keskustelutuokio, jossa ilmoitimme, että enää emme ala sopia mitään, sopimuspalaverit oli pidetty jo kolme vuotta aikaisemmin, täysin hyödyttömästi.
Sovittelutoimiston naiset sanoivat soittavansa
vanhallemiehelle, kysyäkseen hänen mielipidettä. Sanoimme
heille, että vanhamieskään tuskin alkaa enää mitään
sovitteluprosesseja.
Kuukauden oli ne asiapaperit maannut sovittelutoimiston
ihmisillä, ennenkuin he puhelimella rimpauttivat
vanhallemiehelle, joka oli sanonut aivan kuin me olimme
ennustaneet että:" mennään vaan käräjille!"
Kyllä suututti tuo tarpeeton kuukauden viivytys, olisivat
samantien soittaneet!

Koko talvi odotettiin että milloin oikeudenkäynti tulee?
Kesän alussa poliisi soitti meille että
syyttäjä on tutustunut asiapapereihin ja haluaisi saada
tarkennusta joihinkin minun ja toisen poikamme
lausumiin.Minä kävin taas kuulusteltavana, silloin
keskusteltiin kahdesta peräkkäisinä päivinä viime syksynä
tapahtuneista jutuista.Ne oli sellaisia kun vanhamies
auton kanssa uhitteli päälle ajavansa. No, minä kävin
kuulusteltavana, mieheni oli tukihenkilönä mukana, vaan niinpä joutui vanhamies kuin anoppikin
taas kuultavaksi.

Nyt tässä vaan odotellaan että mihin päin asiat nyt
liikahtavat, onko meillä mitään toivoa saada joskus rauha?

Miten sukulaiset ja kyläläiset on
tämän nähneet ja miten ovat suhtautuneet?

Pitkästä aikaa ehdin taas paneutua
tarinankerrontaan.Taisin viimeksi mainita että kerron
miten sukulaiset ja tuttavat, saatikka kyläläiset on
suhtautuneet tähän meidän juttuun. Sehän on tällä kylällä
ollut tiedetty, että vanhamies on todella hankala
ihmistyyppi, ei varmaan montaakaan kyläläistä ole kenen
kanssa se ei olisi riidellyt.Tyypillisiä rajariitoja on
ollut milloin kenenkin naapurin kanssa ja hirviseurueesta
vanhamies oli aikoinaan erotettu kun se oli siellä alkanut
riehumaan.Vanhan miehen metsämaat olikin vuosikausia pois
hirviseurueen käytöstä, kun vanhamies ei kostoksi uusinut
vuokrasopimusta, tällä hän pystyi hankaloittamaan
metsästystä, kun maat on pitkä ja kapea alue.Tämä
suiru kun oli keskellä hirviseurueen aluetta, niin kyllä
se sotki metsästystä pahasti.
Mehän annettiin maat heti, ilman mitään korvausta
hirvimiesten käyttöön heti kun päästiin asiasta
määräämään.

Peltoja lähdettiin vuokralle kysymään kun navettatouhua
alettiin laajentamaan. Se olikin jännä paikka mennä
naapureitten kanssa neuvottelemaan bisnesasioista, kun ei
tiennyt miten ne meihin suhtautuu, vanhanmiehen vihanpidon
ja p...skan puhumisen johdosta, sehän oli käynyt pitkin
kyliä (anopin avustuksella) meidän touhuja moittimassa
kaikille jotka vaan sen juttuja kehtasi kuunnella. Onneksi
naapurit ja muutkin yhteistyökumppanit ovat olleet niin
viisaita, etteivät ole antaneet vanhanmiehen puheiden
vaikuttaa.
Tällä hetkellä meillä on tältä kylältä neljän talon pellot
vuokralla, että ei sen suhteen kyllä ole moittimista.

Anopin sisko miehineen asuu tällä kylällä ja sinne onkin
sitten hyvin uponnut kaikki jutut mitä appivanhemmat on
meistä kertoneet, olkoon kerrotut asiat totta tai tarua.
Parhaat juorut, mitä he on saaneet kylälle liikkeelle on
että me olemme tehneet ostotarjouksen kirkonkylän kupeessa
olevasta omakotitalosta, tarkoituksena pakottaa vanhat muuttamaan sinne. Eräs sukulaismies tuli ihan
hämmästyneenä kysymään, että onko asia totta? Me ihan
ihmeteltiin että mistä sellainen tieto on lähtenyt
liikkeelle?
Asiaan liittyen meiltä tultiin myös tivaamaan, että
ajammeko mieheni vanhemmat tästä pois, jotta minun
vanhempani voisivat muuttaa tänne.(Omat vanhempani asuvat
toisella paikkakunnalla kirkonkylän kupeessa
omistusasunnossa, joten heillä ei ole mitään syytä muuttaa
tänne korpeen, jossa ei ole edes heidän ystäviä saatikka
sukulaisia).

Miehelläni on kaksi siskoa, molemmat asuu kaupungissa tällä
hetkellä. Toinen oli kymmenisen vuotta emäntänä
maatilalla, eli hänellä on hyvä käsitys miniänä
olemisesta ja hankalista appivanhemmista, hän kyllä
luovutti lopulta ja otti eron. Tämä sisko oli tavallaan
hyvin ymmärtäväinen meitä kohtaan, silloin harvoin kun
kävi täällä, niin kauan kunnes homma alkoi paisua ja
lopulta ns, räjähti käsiin. Siskot kun huomasivat että
vanhemmat alkavat olla pulassa meidän taholta, kun emme
enää suostuneet kaikkeen hulluuteen, he myös alkoivat
todella hankaliksi.He soittivat puhelimella hyvin usein
tiedustellakseen tilanteen kehittymistä, ja jos minä
satuin vastaamaan puhelimeen niin alkivat minua moittimaan
ja sanoivat että vanhat pitää jättää rauhaan. Yritimme
kertoa heille että millaista täällä todella on, mutta
siinä vaiheessa kun poliisit otettiin kuvioon mukaan, niin
he käänsivät kelkkansa täysin. He väittivät että heidän
vanhemmissaan ei ole mitään vikaa ja me mieheni kanssa
ollan ne jotka ongelmia aiheuttavat. Me olimme
videokameralla kuvanneet vanhanmiehen touhuja täällä
pihalla (videolla näkyy kiikarin kanssa vahtaamiset ja
kaikkinaiset nurkissa pyörimiset ja kyttäämiset, myös
sellainen tallentui kuvanauhalle, kun vanhamies käy
lomittajan haalarin taskut penkomassa). Toinen siskoista
katsoi videon ja alkoi väittää että mehän ollaan tässä
kytätty vanhanmiehen tekemisiä, toinen siskoista ei edes
suostunut videota katsomaan. Myöskään anoppi ei ole
suostunut sitä katsomaan. Myöskään ne mielenterveys
hoitajat ja lääkäri eikä poliisi katsonut nauhoitusta
vaikka yritimme vaatia. Nyt onneksi se syyttäjä kellä
juttumme on syyteharkinnassa, on katsonut nauhan ja hän on
kommentoinut sitä, että miten järkyttävää katsottavaa se
on?
Mieheni riitaantui siskojensa kanssa kun puheluissa aina
tuli riita, minähän en enää vastannutkaan
puheluihin.Lopulta siskot alkoivat lähettää tekstiviestejä
vaikka keskellä yötä, kun miehenikään ei jaksanut puhua
siskojensa kanssa. Tekstiviestitys meni älyttömyyksiin,
siskot alkoivat uhkailla oikeustoimilla ja kaikkea muuta
p...skaa. Se ei loppunut vaikka mieheni ilmoitti tekevänsä
poliisille ilmoituksen puhelinhäirinnästä. Viime joulun
tienoilla mieheni vihdoin vaihtoi puhelinnumeronsa, siskot
ei ole sentään uutta numeroa selvittäneet, että sen
suhteen on nyt rauhallista.

Minun kaksi sisarustani tietää tästä tilanteesta ja he ovat myötätuntoisia, auttamaanhan he eivät mitenkään pysty, mutta onneksi heiltä on saanut henkistä tukea. Kaksi muuta sisarustani ei tiedä asiasta mitään, eikä omat vanhempanikaan. Tai siis vanhempani tietää että täällä ei asiat ole kunnossa, mutta näistä viime vuosien kuvioista heillä ei ole tietoa. Olemme mieheni kanssa päättäneet, että emme heitä rasita tälläisella asialla, jos vaikka vanhamies sattuisi kuolemaan ja asiat raukeaisi siihen. Sittenhän jos tässä oikeuteen mennään. niin silloin ehkä asia pitää harkita uudelleen.

Kyllä on piinaavaa odottaa että milloin tämä asia saa ratkaisunsa?Monta kertaa on tullut mietittyä, että kuinka monta takaiskua ja pettymystä sitä vielä kestää? Se onni tässä tarinassa on ollut, että me olemme mieheni ( ja lasten) kanssa jaksaneet tukea toinen toistamme kun kova paikka on tullut. Vuorotellen ollaan toisiamme " potkittu persuuksille" ja yritetty tsempata jaksamaan, onneksi luovuttamisen tunteet ei ole koskaan sattuneet molemmille yhtäaikaa.

Nyt pitää lopettaa.

kesäkuu-07
Nyt ei tiedä itkiskö vai nauraisko, tuli postia syyttäjältä ja kaikki meidän nostamat syytteet vanhaa miestä vastaan on hylätty joko vanhentuneina tai toteen näyttämättömänä. Täällä on helvettu irti, vuoronperään anoppi ja appi käyvät ilkkumassa ja hävyttömiä huutelemassa, eikä nyt tiedä mitä tekis. Miehenion ihan raivona ja ettei vaan kävis niin että Iltalehden sivuilta vielä luetaan tämän tilan kuulumisia. Apua......

heinäkuu-07
Paistaa se päivä risukasaankin....Tänään posti toi ilmoituksen kirjatusta lähetyksestä ja kuvittelin siinä olevan sen videon ynnämuuta todistusaineistoa jolla vanhaamiestä vastaan yritimme käräjöidä( kaikki todisteet kuulemma saa takaisin kun asia on selvitetty). Vaan postissa olikin ilmoitus että kolme eri syytekohtaa menee käräjille, kaksi kunnianloukkausta ja yksi liikenteen vaarantaminen . Nyt pitää etsiä asianajaja ja alkaa selvittelemään miten ne yli kymmenen muuta poliisin tietoon ja syyttäjän tyrmäämää juttua saataisiin käsittelyyn, nämä yksittäistapauksethan nousee aivan uuteen valoon jos koko historia tulee ilmi. Nyt voisi sanoa, että toivossa on hyvä elää...

Hei eveala67!
Luin juttusi ja olin aivan järkyttynyt siis voiko olla noin kauhea appi olemassa.
Toivottavasti asiaa päättyy hyvin teidän kannalta ja saatte elää rauhassa.
Tunsin että omat surut ja murheet on pieniä verrattuna sinun kärsimyksiin.
Itse asun kans maalla, hevosia on 11 ja mieheni laittoi avioeron vireille 17.10😭
Mut päivä kerrallaan periksi en ole vielä antanut vaikka mieheni on löytänyt naisystävän jo heinäkuussa.Mieheni tahtoo nyt jutella ja miettiä miten jatketaan😐
Mie varmaan ottasin hänet takas mutta luottamus on kyllä menny ja voiko sitä saada takas koskaan, ei tiedä☹️
Minun appiukkoni kuoli v.99 ja hän oli loppuenlopuksi ihan kiva ja asiallinen mutta toisinaan otti niin kovasti mieheni kanssa yhteen että huh huh..joskus mies lähti ovet paukkuen ja huutaen mut aina asiat saatiin puhuttua selviksi.
Voimia tulevaisuuteen ja ai nii tämä on pieni kylä jossa asumme ja naapurit puhuu aina toisista pahaa mutta olen opetellut sen asia että en välitä ja en kerro omia ja perheen asioita monelle ihmiselle enkä kysele muitten asioita🙂🌻

Tässä meidän jutussa on oikeudenkäynti jo aivan lähellä, samalla kertaa haetaan lähestymiskieltoa. Jospa se jotain turvaa ja rajoja tähän asiaan antaisi. Se tekee tämän jutun kauheaksi, kun vanhamies ei itse käsitä, tai ei ole tajuavinaan että se kohtelee läheisiään ihmisiä väärin. Anoppi vielä on vahvistamassa tätä ajatusmallia. En kyllä pysty ymmärtämään anoppiakaan,millainen mummo antaa noin kaltoin kohdella pieniä lapsia(kuten tarinassani kerroin).
Nyt tuon Jokelan jutun jälkeen paljon on ollut esillä aselain tiukentaminen, pitäisi muka lääkärintodistus olla ihmisen mielenterveydestä, ennenkuin aseen osto-ja hallussapitoluvan saa. Siinä kyllä heitetään rahaa kankkulankaivoon, kun ajattelee tässä meidän jutussa vanhanmiehen käytöstä, jota on eri asiantuntijat tutkineet, mutta mitään lakia sille ei ole terveydenhuollon puolelta saatu. Yli kolme vuotta mekin saatiin taistella ja tehdä töitä, ennenkuin aseet siltä pois haettiin. Vaikka me sanottiin että se lapsiakin uhkaa. Poliisit sanoi, että mitään he eivät voi tehdä ennenkuin täällä tapahtuu jotain kamalaa, veren pitäisi lentää. Onneksi vihdoin ja viimein lääkäri oli puuttunut asiaan(kun ei itse uskaltanut tulla kotikäynnille)ja haetutti aseet pois.

Erään asiantuntijan kanssa olen keskustellut tästä tilanteesta, hänkin on ihmetellyt yhteiskunnan kykenemättömyyttä auttaa, jos joku joutuu mieleltään häiriintyneen kiusan ja vainon kohteeksi. Tuosta kun ei edes pääse eroon sen asumisoikeuden takia. Olen usein ajatellut ja verrannut tätä meidän tilannetta koulukiusaamiseen, työpaikkahäirintään ja kehnoon avioliittoon. Koulukiusaamisesta pääsee eroon, kun jaksaa sitkeästi opiskella opinnot loppuun, siinä tietää sen "eräpäivän", milloin pääsee kiusaajastaan eroon. Työpaikkakiusaamisestakin pääsee irti kun vaihtaa työpäikkaa ja onhan työpaikoilla ja työnantajilla omat lain määräämät systeemit hoitaa työpaikkakiusaamistapauksia. Huonosta avioliitosta pääsee eroon kanssa just silloin kun itsestä tuntuu, että on saanut tarpeekseen. Mutta kun jollain on asumisoikeus sinun omistamaan kiinteistöön ja halu kiusata, niin mitään et mahda! Grrr kyllä suututtaa....

Meilläkin on monenlaisia eläimiä, myös ne antavat voimaa, oman perheen lisäksi, jaksaa tätä elämisen helvettiä. Ja onneksi kaikki päivät ei ole huonoja, enemmän on niitä hyviä päiviä ja asioita on kuin huonoja.

Paljon on tarinaani luettu, eipä kukaan ole osannut tai uskaltanut kommentoida kertomaani, miksiköhän?
Joo, oikeudenkäynnit pidettiin ja hukkaan meni koko juttu, ei auttanut sekään. Kyllähän siellä vanhamies lupasi olla kunnolla ja käyttäytyä asiallisesti meitä kohtaan ja pysyvänsä poissa meidän pihalta ja alueilta ilman lähestymiskieltoakin. Kaikkihan sitä uskoi, vanhaa herttaista pappaa 😟 Sai se sentään tuomion kunnianloukkauksesta, muttei mitään rangaistusta, en tajua?? Lähestymiskieltoa ei saatu.
Sydäntalvi menikin rauhassa. Nyt kevään lähestyessä taas on toiminta vilkastunut. Pääsiäisen tienoilla tulikin yhteenotto tuossa pihalla, kun ei se osannut suutaan pitää kiinni, vaan alkoi jotain minulle ränkyttämään. Jo silloin minulla paloi pinna, enkä väistänyt, vaan annoin tulla ns täyslaidallisen, kerroin mielipiteeni hänen touhuistaan, ei se mitään tainnut tajuta. Kyllä varmaan koko kylä kuuli, kun täällä mäellä raikui, mutta mitä sen väliä , maine on jo mennyt, ei ole enää mitään peiteltävää.

Tänään se taas tuli meidän pihalle. Isot pojat oli juuri poistuneet kotoa, kukin omalle taholleen opikelujen ym takia. Luuliko vanhamies ettei täällä ole ketään kotona, kun piha hiljeni, vai oliko se seurannut meidän pihan tapahtumia ja huomannut minun jääneen yksin kotiin. Se tuli meidän pihalle, olemus oli kuin se olisi taloon jo tulossa.
Menin pihalle vastaan, käskin poistua. Siinä karkasikin tilanne hallinnasta, asiatonta käytöstä varmaan oli molemmilta osapuolilta. Nyt tässä odotan kuka ottaa ensimmäisenä yhteyttä: vanhan miehen tyttäret, poliisi vai mielenterveysalan ihmiset.
Tämä piina ei varmaan ikinä lopu.

Kirjoitan sinulle jotain, kun tiedän miltä tuntuu kun kukaan ei kirjoita... On surullista että tilanteenne vaan jatkuu.🤕 Olisiko sinun mahdollista pitää ovet lukossa ja olla menemättä pihalle appesi siellä ollessa? Kenelle voisit purkaa tuntojasi?

Tuli sellainen mieleen, että sitä kai appesi haluaakin, että saa sinut pois tolaltaan ja reagoimaan käytökseensä. Hän haluaa hallita sinua jotenkin. Miten voisit olla 'menemättä mukaan' siihen? Miten saisit elettyä omaa ja perheesi elämää niin, ettet edes ajattelisi appeasi? -Itselläni ei ole mitään vastaavaa, mutta nyt on 5kk:n ajan olleet välit poikki mieheni vanhempiin (ja samalla koko siihen 'perheeseen', koska he ovat tekemisissä pääasiassa niin, että kaikki menevät samoille synttäreille tms). Tilanne aiheutui anoppini syytöksistä minua kohtaan (että olen aiheuttanut sotkut, mitkä ovat seurausta heidän poikansa eli mieheni juomisesta). Yritän siis parhaani mukaan olla ajattelematta heitä. Elän omaa elämääni, missä saan varjella itseäni toisten pahoilta sanoilta, missä minun ei tarvitse olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät tue omaa 'kasvuani'/paranemistani. Ja, missä todella saan toimia oman turvallisuuteni eteen. Tätä ei kukaan voi minulta pois ottaa; ei syyttämällä, ei millään.

Voimia sinulle! Jonakin päivänä appesi kuolee, joten kyllä tilanteenne joskus loppuu. Tee vaan kaikkesi niin, että itse alat voida paremmin!🙂👍

Luulen, en tiedä, että vanha mies nauttii silimittömästi, kun saa toiset tolaltaan! Se kuuluu hänen luonteensa erikoispiirteisiin, saada ihmiset kiukustumaan ja jopa tappelemaan keskenään, hän tuntee hallitsevansa porukkaa.
Joten, jos pystyt, niin sulje suusi, silmäsi ja korvasi, kohtele miestä kuin ilmaa, älä näe, älä kuule, äläkä vastaa, älä sano mitään. Kulje ohi, kuin ohittaisit puun. Niin kauan, kun hän tietää edes ärsyttävänsä, pelkällä olemassa olollaan, hän on tyytyväinen...kiusa seon pienikin kiusa.
Lue tietoa narsisteista ja psykopaateista.

Kiitos viesteistä, johan saatiin keskustelua aiheesta.

Olen perehtynyt eri tietolähteistä (internet, kirjat , lehdet ym.ym.)kaikkeen tähän meidän juttuun liittyviin taustoihin. Tiedän ja tunnistan narsistin käytöksen, tiedän kaikki lähisuhdeväkivallan ilmenemismuodot, olen perehtynyt lähestymiskiellon saamisen perusteisiin, olen tutkinut eri kiusaamismuotoja(koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen) tiedän eri auttamiskanavat henkiseen pahoinvointiin, olen opetellut selviämään, OLENKIN MIELESTÄNI SELVINNYT!

Vielä neljä vuotta takaperin olin valmis luovuttamaan, joko poislähtemisen(avioero) kautta tai vielä rankemmalla tavalla(ei varmaan tarvii sanoa mikä se olisi ollut). Sitten kun tuli se viimeinen niitti tai taakka joka sen kamelin selän katkaisi, ja mieheni alkoi etsiä ja hakea keinoja ja apua tilanteen loppumiseen, niin minäkin heräsin taistelemaan. Siihen astihan olin yrittänyt väistellä ja olla ärsyttämättä vanhaa miestä. Hiljaa oleminen ei vaan koskaan auttanut, siinä vielä anoppi oli oman panoksensa häiriköintiin antanut. Sehän tässä hullua on, että vaikka heillä on oma talo pihoineen ja tarvittavine tykötarpeineen, niin vielä on heillä hirmuinen hinku tänne meidän puolelle. Se ollaan selväsanaisesti heille kerrottu, että emme missään tekemisissä halua olla heidän kanssaan, jostain kumman syystä viesti ei vaan mene perille, vaikka se oikeussalissakin on ilmaistu.

Täällä meidän kunnassa joku vuosi takaperin oli projekti, jossa kehiteltiin opasvihkonen lähisuhdeväkivallasta (vihkonen on myös netissä) ja asiasta on kerrottu poliiseille, sosiaalipuolen ammattilaisille, mielenterveysalan työntekijöille ym jotka mahdollisesti työssään joutuvat asian kanssa tekemisiin. Eli heille on neuvottu miten se väkivallan esiintyminen huomataan ja miten asiaan tulisi puuttua ja auttaa sen kohdanneita. Eipä ole uudet opit joko menneet perille, tai se on ammatti-ihmisille täysin käsittämätön mahdollisuus, että vanhat ihmiset, omat vanhemmat tai isovanhemmat on kiusantekijän roolissa.
Siellä oikeudenkäynnissäkin asetelmat kääntyivät siten, että minä tunsin olevani syytettynä. Mutta jos se on joku rikos, että on rakastunut, mennyt naimisiin ja aviopuolisonsa kanssa perustaa perheen ja hoitaa yhteistä, puolison vanhemmilta ostettua maatilaa , niin tunnustan syyllisyyteni.

Malina ehdotti kuoleman odottamista ja itsestä huolen pitämistä, kiitos neuvoista.
Tunnen olevani nykyisin hyvin vahva tässä asiassa, enää minua ei pysty loukkaamaan, enkä enää missään tilanteessa väistä vanhaa miestä, ne ajat on jo ohi. Olenkin sanonut, että minä ja perheeni hyvin todennäköisesti elämme pitempään kuin vanha mies. Saa vanhamies kärsiä (jos tämä edes vaivaa hänen mielenrauhaansa?) koko lopunikänsä järjestämästään piinasta, jos ei ymmärrä käytöstään muuttaa, meillä on vielä toivoa saada loppuelämämme vuosiksi rauhan.

Hei, Evealan64! Olen lukenut kirjoituksia muutaman kerran. En osaa varmaankaan auttaa koska itse olen suhteellisen nuori mies(29). Se mitä itse olen psykologiaa lukenut, niin yritän auttaa sen avulla. "Vanhamies" on todella sairas, vakavasti sairas. Hänet pitäisi saada hoitoon, mutta valitettavasti se ei vielä ole onnistunut. Olen murheellisella mielellä, että se ei ole onnistunut. Se olisi ja on ainoa tie parempaan huomiseen tässä tapauksessa. Olen samaa mieltä kuin edellä joku kirjoitti: "älä ole huomavinaan 'vanhanmiehen' käytöstä." Näin pääset henkisesti niskan päälle ja "vanhamiestä" alkaa tympäsemään että ei pysty horjuttamaan sinun mielenterveyttä. Ja hän tekee lopullisen virheen, josta varmasti joutuu vastaamaan psykiatrille. "Vanhamiehellä" on ainakin vakava persoonallisuushäiriö ja voi ilmetä muutakin kun hänet päästään tutkimaan. En ole ns. ammattilainen mutta olen kymmenen vuotta olemaan sairastanut psyykkisesti. Nykyään olen hyvässä kunnossa ja tietynlaisen nopean analyysin pystyn tekemään omien kokemuksien kautta. Voimia,rohkeutta ja päättäväisyyttä teille toivottaen Daniel

Hyvä juttu, saatiin miesnäkökulmaa mukaan.

Se on yleisesti tiedossa, että vanhalla miehellä ei kaikki ole pääkopassa oikeilla kohdillaan, eihän normaali ihminen käyttäydy tuolla tavalla, kuin mitä täällä ollaan havaittu. Anoppikin sen aikoinaan tunnusti tietävänsä, mutta siinä vaiheessa kun asiaan alettiin etsimään ratkaisua ulkopuolista apua hakien, anoppi kielsi kaikki aiemmat puheensa ja kieltäytyi poikansa perhettä auttamasta. Jotain tietoahan terveyspuolellakin (lääkärit ja mielenterveystoimisto) vanhanmiehen mielenterveydestä on koska suostuivat kotikäynnille tulemaan ja saivat viimein ne aseet pois haetutettua.

Tuosta hiljaa olemisesta ja väistämisestä sanon taas uudestaan, ei onnistu enää. Vanhalla miehellä on aikaa ja voimia vaikka tuntikausia vahtia meidän tekemisiä.
Jo yli kymmenen vuotta takaperin huomasimme esim, aamulla ennen navettatöille lähtöä aamukahvia juodessamme, että se on keittiön ikkunaa vastapäätä olevan aitan edustalla olevalla puutarhapenkillä istuksimassa. Poistimme penkin, niin istumapaikka vaihtui aitan rapulle. Pitkin päivää vanhamies useamman kerran kulki meidän pihan läpi ajopeliä vaihtaen, mopolla, polkupyörällä, autolla, hevosella tai jalkaisin. Joskus kirjasimme ylös pihanläpi kulkemiset ja niitä tuli yli kymmenen vuorokauden aikaan, ja paluumatkat tietysti lisäksi. Kaikki ulkorakennukset se kävi penkomassa säännöllisen epäsäännöllisesti ja toisinaan vei meille kuuluvia esineitä omalle puolelleen, sellaisiakin joita se ei missään tapauksessa tarvitse.
Kun olimme lopulta kyllästyneet totaalisesti asiattomaan kulkemiseen pihallamme, rakensimme uuden tien kiertämään kauempaa, jotta pihan läpi kulku loppuisi. Nyt se sitten vartavasten poikkeaa meidän pihalle ja varastoja penkomaan. Kuinka moni sivusta katsoisi asiaan puuttumatta, kun joku tulee omistamiisi rakennuksiin ja tavaroita pöllimään?? Se kun on monta kertaa sanottu, että mitään asiaa ei meidän puolelle pitäisi olla enää, tilakaupoista on jo viisitoista vuotta, luulisi jo omasta huushollistaan löytyvän kaiken mitä tarvitsee. Ja meillekin kuuluisi kotirauha.

Sanotaan, että jokaiselle annetaan juuri sen painoinen taakka elämässään kannettavaksi, kuin mitä kukin jaksaa kantaa. On mulla vaan hurjan vahvat hartiat, vaikka itse sanonkin.
Hyvät ystävät oman perheen lisäksi ovat auttaneet tämän taakan raahaamisessa. Niin paljon olen jo päässyt "niskan päälle" tässä jutussa, että yöuniani en enää menetä, vaikka mitä olisi sattunut.
Osittain sillä haluan pitää tätä asiaa esillä, että jos joku vaikka saisi ennakkovaroituksen joutumasta samanlaiseen liemeen luettuaan näitä kirjoituksiani.

Voi herranen aika. Sinähän voisit kirjoittaa kirjan kokemuksistanne, siitä miten olette tähän asti selvinneet ja mitä tuleman pitää.

Kuinka viranomaiset voivat olla noin lepsuja.Eivät uskalla tarttua asiaan

voimia teille 🙂🌻

Vuosi vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Haluatteko tietää, mitä minulle kuuluu nykyisin? Aikas paljon tätä ketjua on käyty lukemassa😉
No kerronpa pyytämättäkin.

Viime syksynä oli taas tuomarin pakeilla vierailua, tällä kertaa appivanhemmat olivat lakiteitse vaatimassa mitä ihmeellisempiä oikeuksia itselleen. Me taisteltiin kovasti vastaan ja esitimme omat mielipiteemme, jotta miksi meidän ei kuulu vanhoja millään tavalla palvella ja heidän vanhuuden tuomia ongelmia olla hoitamassa ja kuluja maksamassa. Lopulta saimme aikaan sopimuksen, jossa kirjallisesti vanhat lupasivat jättää meidät rauhaan, tietyillä ehdoilla. Kaikki meni loppujen lopuksi meidän haluamallamme tavalla.

Eihän vanha mies tavoistaan mihinkään ole päässyt, sama kyttääminen jatkuu. Mutta enää se ei ole pihaamme uskaltanut tulla, kun syksyllä pari kertaa poliisit sille soitin hänen käytyään luvattomilla asioilla. Vähän se tuntui typerältä ilmoittaa varkauksista, kun viedyn tavaran arvo oli mitätön, mutta kun sen olimme huomanneet, että tarkoitus oli vain tehdä kiusaa, niin viranomaisten avulla teimme stopin tuohon toimintaan. Kyllä siinä jepetkin silmiään pyöritti ihmetellessään tapahtumia.
Me oltiin ajateltu asiat siten, että meillä ei ole mitään menetettävää, vaikka kelle tahansa ilmoittelisimme, maine oli jo mielestämme mennyt tämän asian takia.

Sen viimesyksyisen sopimuksen jälkeen minulle tuli tunne että en turhaan ollut vuosikausia puoliani pitänyt, oman elämäni ja perheen puolesta taistellut. Se sopimuspaperissa oleva teksti, jossa vanhat lupaavat olla enää mitään meiltä vaatimatta riittää minulle, tunnen olevani voittaja. Sitä en vielä osaa analysoida, että mitä olen menettänyt tämän taistelun myötä? Se kyllä tiedän, että ilman vaurioita en ole selvinnyt, eikä perheeni, eikä muutkaan läheiset, jotka jollain tapaa on tähän liittyneet.

sososad mainitsi kirjan kirjoittamisesta,voinkin kertoa, että erääseen kokoelmakirjaan tätä tarinaani on käytetty( en voi enempää kirjasta kertoa, koska siinä en esiinny omalla nimellä, en edes täällä käyttämällä nimimerkillä) ja olen myös mielessäni hahmotellut kokonaan oman kirjan työstämistä. Ilmoittauduin jopa kansalaisopiston kirjankirjoituskursille, toivottavasti se toteutuu, jotta saisin neuvoja ja tukea, että miten kirja kirjoitetaan?

Muutenkin olen päässyt nyt elämässä ja ajatuksissa eteenpäin, kun tuo piinaava asia ei ole enää jatkuvasti mielessä. Ihan omaksi ilokseni ilmoittauduin koulunpenkille, aikuisopiskelemaan ja jokapäiväisessä arkielämässäni aloitin tiiviin elämäntaparemontin viime uutenavuonna, ei sillä että tässä nyt ihan rapakunnossa olis ollut ennestäänkään. Hyvä ruokavalio ja tiivis liikuntaharrastus on saanut ulkoisen olemuksen muuttumaan huomattavasti, vuosikausien lohtusyömisen tuomat lisäkilot on karisseet lenkkipolulle ja mieli on virkeä.

Eli sumsummarum; tällä hetkellä on kaikki hyvin. Pieni pelko on koko ajan, että mitä tulevaisuus tuo tullessan ja kyllä ne inhotuksen ja vihan väreet menee selkärankaa pitkin aina kun vanhanmiehen jossakin sattuu näkemään, mutta niistä tuntemuksista en ehkä koskaan lopullisesti eroon pääse.

Toivotan kaikille hyvää vappua ja kevättä ja suloista kesää...

Huhuh. Tsemppiä teille sinne . Itsellä anoppi haukkui lapsille minua vuosia ja katseli päästä varpaisiin ja kävi kyttäämässä . Sukupolven vaihdosyritysten aikana meni välit sitten Appeenkin ja se vasta sekaisin on . Kaahailuja hevosten takana ammunta uhkauksia jos hänen metsissä Ratsastan tai yleisellä tiellä ymym . Nyt sitten kiusataan viemällä ajo-oikeus tiellä jonka varrella asun .( tontilla käyttö oikeus tiehen ) ja taas sitä ainaista haukkumista lapsille . Ja voi. Kuinka paljon muuta kiusaamista . Oma jaksaminen alkaa olla loppu . Talo lähtee myyntiin ja lapset itkee kun riittoisa kavereista luopua. Huoh.