Olin vasta muutaman vuoden ikäinen kun muutimme maalle, minä vanhempanija sairasteleva mummo. Naapurustossa oli vain kaksi taloa, kummassakin asui eläkeläisiä, lähemmässä juoppohullu ukko ja hänen iäkäs äitinsä.
Me olimme aina vain kotosalla, sukulaisissa joskus kyläilemässä mutta kenelläkään ei ollut heistä ikäisiäni lapsia tai lapsia yleensäkään. Naapurin autiotalossa kävi kesäisin eräs perhe, jossa oli minua hieman vanhempia tyttäriä ja heidän veli. Halutti niin kovasti mennä tutustumaan, aivan pakahduin ilosta että saisin leikkiä toisten lasten kanssa, mutta äiti ei päästänyt, kun eivät olleet ikäisiäni ja kun sielä on ”pojankossejakin”.
Ja sitten sain kuulla että sen tuosta seinä auki jos kotias paksuna tuut, takaasin ei oo tulemista. Minä sopersin järkyttyneenä, että minähän olen vielä pikkutyttö.

Kouluun mennessä sain kavereita, heidän kanssaan olin vain koulun välitunneilla. Kotiin piti tulla suoraa koulusta katsomaan sairaan mummon perään, ambulanssin numero oli varalta teipattu puhelimeen kiinni. Pelkäsin että jos sattuu todella jotain, miten osaan soittaa autoa ja neuvoa melkein tiettömän tien päähän kohteeseensa.
Pelkäsin myös naapurin juoppohullua ukkoa, sillä kun oli tapana käydä hakkaamassa meidän ulko-ovea. Verhot piti pitää ulko-oven seinältä aina kiinni.
Äiti pelkäsi sairauksia, että minä sairastaisin jotain kummaa ja parantumatonta. Kerran kertoi että lapsetkin voi sairastua sydänvaivoihin, leukemiaan ja syöpään, kysyi että miltä minusta tuntuu että kummalla puolella minun sydän takoo. Kun sydän voi olla väärälläkin puolella.
Mummo kertoi auliisti kummitusjuttuja ja opetti rukoilemaan. Iltaisin ruokoilin itseni uneen että minä saisin elää ainakin 20 vuotiaaksi, ettei tulisi sitä syöpää.

Murkkuiässä minulle joku sukulaistäti tilasi lahjaksi Suosikin. Ahmin sitä lehteä, miten nuorilla voikaan olla kaupungeissa hauskaa, ollaan kaverijoukoilla yhdessä, käydään konserteissa, tanssimassa, hengaillaan yhdessä vau ! Aivan uusi maailma avautui lukiessa, millaista nuoren elämä voisi olla, elämäniloista ja menevää.
Äiti mielellään kertoi, miten itse ikäisenäni oli käynyt nuorten menoissa ja tansseissa jopa kolme kertaa vikkossa, miten oli meikannut ja laittautunut.
Minäkin olisin niin halunnut mennä katsomaan kaupunkiin nuorten elämää, tansseihin, oiii. Mutta ei, mihinkään ei saanut mennä.
Äiti oli tiukka ja vanhanaikainen, vaikka itse oli elänyt iloista nuoruutta. Toisaalta minä olin hänelle usein se ”aikuinen”, hän pyysi mielipidettäni hysteerisenä milloin mistäkin vaivastaan, että voisikohan se olla syöpää. Ja minä keksin selityksiä ”Juu ei se voi mitenkään olla syöpää kun …”

Jossain vaiheessa pääsin karkuun, kaupungille. Ja pokasin sieltä suurinpiirtein ensimmäisen pojan joka vastaan tuli. Oli sellainen juurrutettu usko, että sitä saa tietyn maineen jos juttelee useamman pojan kanssa. Kun jonkun kanssa seurustelee, se on sitten siinä.
Ja niin se oli, naimisiin mentiin 8 vuoden tuntemisen jälkeen.

Mies rajoitti samalla tavalla menemisiäni, kotona piti olla eikä harrastaa saanut. kaikki mielitekoni olivat PÖH ja PYH.

Nyt olen eronnut, asun lasten kanssa. Vieläkin koen, että elämäni on vain tässä kotona, vaikka töissä käynkin. En osaa iloita enkä haaveilla, minun tulee tyytyä nyt tähän.