Hei Syksy!🙂🌻

Tekee mieli kirjoittaa, ja tuntuu ettei täällä pahemmin ole väliä, mihin ketjuun jotain kirjoitaa. Monen ketjun aihe koskettaa itseä jollain tavalla. Missään ketjussa ei kuitenkaan ole 'sitoutuneisuutta', mitä itse olisin kaivannut; yritän olla sitä etsimättä.

Ikävää että elät sellaisessa tilanteessa kuin kuvailet.🤕 Miten jaksat? Saatko työstäsi voimia, tai lapsistasi (minkä ikäisiä sulla on?), vai onko miehesi joskus sentään selvä?

Itse menin reilut kaksi vuotta sitten naimisiin miehen kanssa, jolla sittemmin osoittautui olevan väkivaltaisuutta 😠 alkoholinkäytön (erityisesti väkevien vähäisenkin käytön) myötä. Tänä syksynä hänen juomisensa taas lisääntyi (ns. 'parin kaljan/siiderin' juomista) ja nyt hänellä ei ole ajokorttia!!! Tietääkseni tämä on hänen ensimmäinen rattijuopumuskertansa. Mieheni äiti syyttää minua tapahtuneesta...(eli aikaisempien mieheni 'toilailujen' aiheuttamien sukulaissuhdekatkojen ohella nyt minulla ei ole yhteyttä enää appivanhempiinikaan. Yritän olla kiitollinen, ettei tarvitse olla tekemisissä minusta välittämättömien, minusta pahaa puhuvien ihmisten kanssa; ei tarvitse joulunakaan 'mitään yrittää'...Mutta silti koko touhu mieheni perheen taholta on mua ajatellen täysin kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista!!!🙄).

Itse en voi muuta kuin rukoilla. En pääse mieheni pään enkä sydämen sisälle, mutta Jumala pääsee. Hänellä on valta ja voima tehdä ihmeitä, jos vaan mieheni suostuu ja haluaa muuttua. Olen vaan ymmärtänyt, että mieheni ei ihan oikeasti muista väkivaltatekojaan jälkeenpäin. Olen siis niiden kanssa todella yksin. Enkä tiedä, mistä hänen kanssaan 'hyvinä aikoina' kannattaa puhua hänen ongelmaansa liittyen. Nyt emme ekan viikon (ja erossaolon) jälkeen 'yhteen palattuamme' pahemmin ole puhuneet mistään ongelmaan liittyen. Tuntuu kuin olisi sellainen'virtahepo' olohuoneessa...😟

Heips Malina!
Minulla tämä vastaus vähän kesti. En vaan ole saanut aikaiseksi et kirjoittaisin. Lapset ovat meillä 4½ ja melkein 6v. En tiedä mistä niitä voimia tulee kun tätä kaikkea vaan jaksaa katsella tai nyt kyllä tuntuu siltä et taitaa se ero kummiskin olla edessä. Se että mulla on työpaikka jossa viihdyn antaa kans voimia, eipä noita muita kavereita juuri ole kuin nuo työkaverit. Tosin olen luonteeltani aika sulkeutunut et en ole noista meidän ongelmista edes töissä puhunut.
Joulunakin olin tosi yksinäinen, mies vaan makasi krapuloissaan koko aaton ja joulupäivän. Eipä juuri naamaansa näyttänyt tuolta pannuhuoneen puolelta. Ja niitä selviä päiviä ei juuri ole tai jos on niin menee krapulaa potiessa. Ei kylläkään ole "änkyrä kännissä" mutta kuten jo aikasemmin kirjoitin sellasessa pienessä sievässä. Nytkin jouluna aattelin et josko vaikka itse rupeais tajuamaan tota ongelmaansa ja tekis sen eteen jotain kun kerran oli tissuttelematta pari päivää mutta ei, sama kaljanjuonti vaan jatkuu ja jatkuu...
Lapset vaan toisaalta säälittää kun mies on joskus sanonut et ei sit halua nähdä lapsia ollenkaan jos meille ero tulee ja lapset kuitenkin tykkäävät isästään. Eli sit olisin kyllä aivan yksin mitä lastenhoidon järjestämiseen tulee. Ei ole noita tukiverkkojakaan liiemmin ympärillä. Isovanhemmat ovat sen verran iäkkäitä ettei heitä voi vaivata ja muut varteenotettavat sukulaiset ovat sen verran kaukana. Mut ei kai tässä muukaan auta kuin ruveta järjestelemään omaa ja lasten elämää uuteen uskoon ja eiköhän asioilla ole kummiskin tapana järjestyä.

Hei Syksy!🙂🌻

Kiitos viestistäsi, jonka tänä aamuna luin. Olen aika harvoin nykyään ollut koneella, kun masennukseni on pahempaa 😟 enkä myöskään ole kokenut tulleeni 'huomatuksi' tällaisilla sivuilla.

Sulle kuitenkin laitan muutaman rivin kannustaakseni sua purkamaan tilannettasi täällä, jos tarvitset. Mun on vaikea ymmärtää, miten ollenkaan jkasat jatkuvasti humalassa olevan miehen kanssa. Tai, miten lapsenne voivat? Oletko laittanut eron vireille? Se varmasti olisi viisasta. Ehkä herättäisi miehesi??! Tietääkö miehesi, miten huonosti voit hänen juomisensa takia?

Hei Syksy!

Tuntui, että elin aika laillavastaavassa tilanteessa kuin Sinä aika kauan. Erona tosin se, että lapset olivat jo aikuisia ja heillä omat perheet. Mieheni hoito työnsä, mutta joka päivä sixpack kuului asiaan, Koskaan hän ei ollut humalassa paha, enemmän vaan omissa oloissaan. yhteisiä puheenaiheita ei juuri ollut, koska en haluunut jutella hänen kanssaan. Olihan meillä joskus mukaviakin hetkiä yhdessä, mutta harvemmin kuitenkin. Olin täysin kyllästynyt tilanteeseen ja ihmettelin miten minä viitsin katsoa tätä. Välillä mietin eroa, mutta jossain minussa eli toivo, että jonain päivänä kaikki vielä olisi toisin. Ja minulla oli edelleen vahvat tunteet miestäni kohtaan. En lakannut koskaan uskomasta "ihmeeseen", Joskus jopa toivoin, että sairastuisin vakavasti, josko hän sitten ymmärtäisi elämän arvon ja ettei elämää kannata tuhlata ryyppäämiseen. Yritin "näyttää" hänelle elämän tarkoitusta, että hänellä on perhe, työ, koti jne. Hän ei vaan löytänyt elämäniloa, juominen helpotti hänellä elämäntuskaa, mutta minun tuskani suureni. Ihme tapahtui viime kesänä; tosin raskaan kautta eli hän sairastui itse. Masennus, jota hän oli vuosia hoitanut alkoholilla, syveni vakavaksi, siihen liittyi myös psykoottisia oireita ja hän joutui sairaalahoitoon. Siellä ollessaan hän viimein ymmärsi, ettei voi enää jatkaa entiseen malliin. Nyt hän on ollut jo yli puoli vuotta raittiina ja siinä suhteessa asiamme ovat paremmin kuin koskaan. Jos rakastat miestäsi, älä luovu toivosta. Yritä kuitenkin saada hänet hakeutumaan hoitoon!

Elän itse lähes samanlaisessa elämäntilanteessa. Mies lipittää juomia illat pitkät jo pelkkä kaljatölkin sihahdusaa meikäläisen raivon valtaan. Ei sillä tavalla juovuksissa, mutta ottaa kuitenkin. Salmari maistuu myös ja sen hajuakin jo inhoan.

Marraskuussa mies pahoinpiteli minut kännipäissään eikä itse mukamas muista tapahtuneesta mitään. Vaikea uskoa. Tein rikosilmoituksen ja asia käsiteltiin käräjillä oli muuten yksi elämäni kamalammista kokemuksista.
Tuli sellainen olo että minusta yritettiin tehdä siellä syyllistä keinolla millä hyvänsä kun toinen ei kerran muista koko tapahtumaa.

Tapahtuman jälkeen menetti sen aikaisen työnsä ja nyt siirrettynä muihin tehtäviin jossa ei vain ole hänelle järjestetty päiväksi mitään oikeaan työtä kunhan aikansa kuluttaa.
Iltaisin istuu joko netissä tai makaa sohvalla ja katselee tv:tä mikään ei kiinnosta ja itsekin alkaa olla lopen kyllästynyt sen makailuun ja tekemättömyyteen.

Moni varmasti miettiin miksi ihmeessä vielä asun
samassa kämpässä ja olet koko tyypin kanssa niin monesti itsekin mietin mitä ollenkaan pitää tapahtua että saan sen voiman ja lähden.

Taas ajattelin kirjoitella. Edelleen vielä yhdessä ollaan mutta vaikeaa ja raskasta on. Miehellä taas menossa masennusvaihe: yöt valvoo ja päivät makaa sängyssään. Niin ja kaljaa tietysti kuluu. Hätäseen just ja just saa pakolliset työnsä hoidettua. Sehän tässä kaikista raskainta onkin kun ymmärrän ja selvästi nään et toisella on tosi paha olla mutta kun ei sitä apua lähde hakemaan. En tiedä miten ihmeessä ton sais tajuamaan et lähtis hakemaan apua tohon masennukseensa. Vaikka miten olen yrittänyt puhua niin mikään ei auta. Ja sit kun olen itse ihan poikki välillä tohon tilanteeseen niin tietty tulee sanottua pahastikkin ja tiedän, tiedän se ei kyllä ainakaan auta tilannetta. En enää tiedä mitä tehdä kun tuntuu et iteltäkin jo kohta pää hajoaa.

Hei Vain elämää ja syksy69!🙂🌻

Kiva kun olette kirjoitelleet.

Nopeastipa pääsitte käräjille, Vain elämää! Meillä kesti reilun vuoden, mikä oli todella rankkaa aikaa. Oikeudenkäynti kuitenkin toi 'jonkinlaisen pisteen' pahoinpitelylle, mitä minunkaan mieheni ei missään vaiheessa ole myöntänyt. Oikeudessakin asianajajineen kertoi keksittyjä juttuja. Minun totuuteni kuitenkin uskottiin ja mieheni tuomittiin päähän kohdistuneen väkivallan seurauksena kuukauden ehdonalaiseen vankeuteen 2 vuoden koeajalla (tuo aika ei ole vielä tullut täyteen...). - Ikävää, Vain elämää, että sinusta yritettiin tehdä oikeudessa syyllistä 😠. Eikö miehesi sitten saanut tuomiota? Oliko sinulla lääkärintodistusta pahoinpitelylle? -On kuitenkin hyvä, että teit oikeusjutun pahoinpitelystä; ainakin miehesi tietää, ettei voi tehdä mitä vaan.

Alkoholi ei auta masennukseen (kuten edellisellä sivulla kirjoitettiin) vaan päinvastoin pahentaa tilannetta. Kunpa, syksy69, miehesi sen tajuaisi. Oletko kertonut harkitsevasi suhteenne lopettamista, jos/kun hän ei tee asialle mitään? -Meillä mies juo hyvin vähän nykyään (senkin niin, etten ole näkemässä, koska en siedä mitään alkoholia), mutta pelko ei väisty nopeasti. Mieheni tietää, että lähden pois kotoa heti hänen humalatilansa havaitessani; tällaisia kertoja on ollut kahden vuoden aikana reilut viisi. Pois lähteminen on parempi kuin kotona pelkääminen toisen juodessa ja hänen raivoamisen (haukkumisineen, pelotteluineen ja väkivallan läheisyyksine) kuuleminen ja kokeminen. Ensinhän meillä yhteiselon jatkumisen ehtona pahoinpitelysotkun jälkeen oli se, ettei mies tuo kotiin alkoholia; hän itse halusi jopa niin, ettei tuo saunakaljaakaan. Sen on sittemiin 'perunut' tai ollut myöntämättä todeksi koko päätöstään.😟

Nyt olen itse hakeutumassa tukiryhmään tilanteemme vuoksi, koska mieheni juominen ei näy muille kuin kotiväelle (meistäkin vain minulle ja hänen omalle pojalleen) eikä siitä voi missään puhua. Koen tarvitsevani paikan, missä voin avoimesti puhua mieheni juomisen mukanaan tuomista asioista.☺️ Esimerkiksi siitä, miltä tuntuu kun ei voi olla pariskuntana tekemisissä omien sisarusten kanssa (koska eivät halua olla tekemisissä mieheni kanssa) tai miehen sukulaisten kanssa (koska tuomitsevat minut poliisin kutsumisista jne.). Ryhmän toivon tuovan avun itselleni tässä tilanteessa selviämiseen.

hei

juuu minä tein sen ison askeleen että lähdin keskusteluapuun -alko puolison rinnalta--minua taas masensi ja uuvutti kun ei pystytty puhumaan...yksinäinen olin suhteessa--onneksi sain oman terapian kuva keskustelu....jne vuoden siellä valitin ninnkuin ystävillekkin--nyt omilla jaloillani ja oma kämppä--ja uusia harrastuksia uusi ystävä kuntoutuuu ja virkistyslomaa odotan vaikka välillä itkupääsee olin niin läheinen suhteessa kenties läheisriippuvainenkin..tsemppiä

Vain elämää kirjoitti 23.1.2008 22:16

Elän itse lähes samanlaisessa elämäntilanteessa. Mies lipittää juomia illat pitkät jo pelkkä kaljatölkin sihahdusaa meikäläisen raivon valtaan. Ei sillä tavalla juovuksissa, mutta ottaa kuitenkin. Salmari maistuu myös ja sen hajuakin jo inhoan.

Marraskuussa mies pahoinpiteli minut kännipäissään eikä itse mukamas muista tapahtuneesta mitään. Vaikea uskoa. Tein rikosilmoituksen ja asia käsiteltiin käräjillä oli muuten yksi elämäni kamalammista kokemuksista.
Tuli sellainen olo että minusta yritettiin tehdä siellä syyllistä keinolla millä hyvänsä kun toinen ei kerran muista koko tapahtumaa.

Tapahtuman jälkeen menetti sen aikaisen työnsä ja nyt siirrettynä muihin tehtäviin jossa ei vain ole hänelle järjestetty päiväksi mitään oikeaan työtä kunhan aikansa kuluttaa.
Iltaisin istuu joko netissä tai makaa sohvalla ja katselee tv:tä mikään ei kiinnosta ja itsekin alkaa olla lopen kyllästynyt sen makailuun ja tekemättömyyteen.

Moni varmasti miettiin miksi ihmeessä vielä asun
samassa kämpässä ja olet koko tyypin kanssa niin monesti itsekin mietin mitä ollenkaan pitää tapahtua että saan sen voiman ja lähden.