Elämä jatkuu, sittenkin...
Hei taas pitkästä aikaa. Edellinen otsikko jossa kirjoitin ’minulla on ikävä’ olikin jo siirtynyt arkistoon. Syyssini kirjoitteli sinne viimeksi. Mitä sinulle Syyssini kuuluu, oletko saanut ajatuksiasi eteenpäin? Kun asiaa on tarpeeksi pohtinut, täytyy pistää päiväksi tai pariksi tunteet syrjään ja tehdä likaiset työt niin sitten helpottaa. Niin minusta tuntui ja niin minä teinkin…
Minä olen tässä kuukauden päivät totutellut ’uuteen elämään’ ja todennut, että elämä jatkuu sittenkin. Meni kolme viikkoa ennen kuin pystyin soittamaan miehelle muutamia tekstivietejä kyllä vaihdettiin muttei monta. Täytyy sanoa, että pelotti soittaa. Jos toinen aloittaakin saman itkuvirren kuin viime tapaamisella: tule kotiin, älä jätä minua, mieti vielä… Ajatuskin soittamisesta ahdisti mutta viimein otin itseäni niskasta kiinni ja soitin. Juttelin niitä näitä ja kerroin päivän touhuista jne. Lopulta tuli kysymys mitä tehdään yhteisille tavaroille, koska palautat avaimen? Meinasi itku päästä ja lähellä oli etten sanonut eikait sitä vielä tarvi antaa pois. Kuitenkin sain kiinni enkä sanonut niin…
Kesästä juteltiin.. mieheni tai siis entinen mieheni puhui kesätöiden paljoudesta ja siitä kuinka ei pääse kesällä mihinkään kun on niin paljon töitä.. Ehkä haki sääliä, melkein onnistuikin siinä. Ajatus oli minulla automaatiisesti että voi no minä tulen auttamaan niin kyllä sitten ehdit vähän pitää vapaatakin.. Tuntuu jännältä, että ennen niin läheisestä ihmisestä on vieraantunut ja nyt muutamassa viikossa hänestä on tullut täysin vieras!
Tuomi tekee ensimmäisiä lehtiään samoin minä auon uusia osia elämästäni ja kirjoitan uutta lehteä. Kesän lähestymisellä ja auringolla on ollut minuun parantava vaikutus, eheytys on päällä.
Lämpöisiä päiviä teillekin. 🙂🌻
🙂👍 Ihana viesti!
Lmpimiä ja tuomen tuoksuisia päiviä sinulle 🙂🌻
Hei taas,
aika kuluu yllättävän nopeasti kun on paljon tekemistä. Ollaan jo kesäkuussa ja erosta on pari kuukautta. En ole vieläkään saanut aikaiseksi palauttaa avaimia en ole tosin entisellä kotipaikkakunnalla käynytkään. Olen rakennellut elämääni täällä uudessa kodissani.
Miksi on niin vaikeaa ja kauhistuttaa kohdata ex mies kasvoista kasvoihin. Totta se olisi pitänyt aikaisemmin osata viheltää peli poikki ettei olisi tullut tätä pelon leimaa kohtaamisiin. Hän on hyvä ja hurmaava ihminen varmasti ihan hyvä tapaus kaverina mutta ei ainakaan minulle puolisona.
Hän ei ole ottanut yhteyttä, en minäkään. Jotenkin tuntuu kuin olisin rakentanut särkyneen sydämmeni ympärille muurin ja pelkäään että hän yrittää sen ylittää. No vissiin toipumistakin on tapahtunut tapasin viime viikolla työmatkalla mielenkiintoisen miehen jonka kanssa huomasin tuijottelevani silmiin ja puhuvani aivan sujuvasti arkisista asioista. Pientä flirttiä ei muuta mutta piristi kummasti 😋
Kun paluu kotiin ja arkeen tuli eilen illalla oli vastassa myös totuus pitäisi jutella exän kanssa tavaroista jne. Ja ensi viikolla menen työreissulla entiselle kotipaikkakunnalle joten silloin se olisi luontevaa mutta en tiedä olenko vielä kyllin vahva ja onko hän valmis siihen. En osaa yhtään hahmottaa.
Toisaalta jos antaisi arpisen sydämen alttiiksi haavoille voisi lopullinen paraneminen alkaa ja ehkä voisimme hoitaa asiat sivistyneiden aikuisten lailla ja joku päivä käydä vielä kahvilla ihan vain hyvän päivän tuttuina. Sekavia asioita on taas pää täynnä ja nukkumaankin pitäisi kohta ruveta. Pitänee ottaa pyörä alle ja käydä polkemassa hikilenkki niin saa taas tämän möykyn rinnasta pois uuvuttamalla itsensä fyysisesti niin tulee uni. 😟