Avun hakeminen maalla / pienellä paikkakunnalla
Tämä asia on mietityttänyt minua pitkään. Itse asun pienessä kunnassa maaseudulla, jossa suunnilleen kaikki tuntevat kaikki, jos nyt ei suoraan tunne, niin ainakin osataan sanoa että sen ja sen sukulaisia on. Perään muistetaan vielä tietenkin lisätä, että kummin kaiman koiran serkun omistaja on kärsinyt mielenterveysongelmista ja vähän kummallinen ihminen se on muutenkin.
Siinähän se ongelma onkin. Avun hakeminen pienellä paikkakunnalla on paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi Helsingissä tai muussa suuressa kaupungissa – okei, isoissa paikoissa jonot ovat ehkä pitkiä, mutta sinänsä kynnys hakea on helppo, kun se terkkari, lääkäri, psykologi, mikälie terapeutti ei tunne sinua! Mutta appajee kun miettii maaseudulla avun hakemista. Itse yläasteella, kun apua tarvitsin, en kehdannut puhua asioistani, kun terkkari oli kumminkin sen verran läheinen, tunsi vanhemmat jne. Ainoa kunnan psykologi on ystävän isä. Tämä varmasti pätee muihinkin kuin nuoriin, ei kehdata mennä varaamaan aikaa, kun lääkärinä on se naapurin Teppo, ja vastaanottotiskillä muijat juoruavat asioista keskenään ja kotonaan. Näin on käynyt, läheisen vaikeasta sairaudesta tuli naapuri kyselemään – ja asia oli vaiettu, vain lähipiirin tiedossa, ainoastaan terveyskeskuksessa oli jotain kokeita sen tiimoilta pitänyt ottaa. Tottahan hoitajan siitä oli kotona pitänyt puhua, ja niin ne asiat vain leviää.. (Ja kyllä, vaitiolovelvollisuus pitäisi olla, mutta hei, ei se pienellä paikkakunnalla toteudu!)
Onko kellään tästä kokemuksia, ajatuksia? Miten selvisit, menitkö toiselle paikkakunnalle, vai rohkaisitko mielesi ja menit omassa kunnassasi lekurille? Vai jäikö asia siihen?
No itse ajattelen kyllä että varmaan salassapito toteutuu ihan yhtä hyvin kuin isommallakin paikkakunnalla aina ammattityötään tekevillä , eli hoitohenkilökunnalla, lääkäreillä yms. - On liian iso riski esim menettää työ pulisemalla ympäriinsä Ja jos jotakin vain hoidossa juteltua ilmenee yleiseen tietoon pitää siitä ehdottomasti tehdäkin ilmoitus ja näin osoittaa ja muistuttaa mitkä säännöt on. - Onhan mediassa ollutkin muutama tapaus kun potilastietoja on selattu ihan muuten vaan.
Mutta pienellä paikkakunnalla muut ihmiset kyllä puuttuvat liikaa toisten asioihin. Ts. kun isolla paikkakunnalla kerrotaan jostakin häiskästä joka sekosi, niin pienellä paikkakunnalla se tiedetään kenestä on kyse. Itse maalla asuvana olen joskus hämmästellyt sitä miten ihmeellisistä asioista "naapurit" ovat kiinnostuneita ja miten pienissä ympyröissä eletään. No kun itse en ole toisaalta sairastumistani kommentoinut muille ja liikkuvat jutut olen jättänyt omaan arvoonsa on vuosien saatossa asia hälvennyt. Saapahan selville kuka on luotettava ja kuka ei.
Se on pienten paikkakuntien ongelma, mitä ei terveyskeskuksessa tiedetä, sitä ei ole tapahtunut.
Mutta toisaalta, jos apua ei hae, niin sitten sitä vasta pöljä onkin.
Karavaani kulkee ja koirat haukkuu.
Stray kirjoitti 4.10.2011
Onko kellään tästä kokemuksia, ajatuksia? Miten selvisit, menitkö toiselle paikkakunnalle, vai rohkaisitko mielesi ja menit omassa kunnassasi lekurille? Vai jäikö asia siihen?
Pitkissä piuhoissa oli paikkakunnalta avun hakeminen.
tämä työnarkomania minutkin on ajanut depressiokierteeseen jaksaisi edes vanhempien asiat hoitaa kun omat asiat on retuperällä onneksi ottolapsien murkut rupee oleen ohi ja veli on auttanut. 🌻🙂🌻
paljon auttanut että asuu maaseudun kaltaisissa olosuhteissa ja pääsee koirien kanssa lenkille aurinkoisina päivinä piristää aurinkolenkit jotka ovat pakollisia nyt kun depressiolääkettä taas vähennetään kevään myötä oli adhd olo ajoittan eikä puheesta saanut tolkkua.😑❓
iltaisin ahdistaa eniten pitäisi syödä kolmiolääkettä vaan ei huvita😯🗯️
Minä asun nyt vähän aikaa aika syrjässä ja mulla on meneillään epilepsilääkkeiden vaihto. Ja nyt on sellainen lääke joka alussa panee mielialan välillä aika synkäksi. Eipä sitten ole ketään kelle puhua just silloin kun itkettää ja tekisi mieli tehdä itsari vaikka.
Jos soitan johonkin kriisipuhelimeen, sanotaan, että ota yhteyttä hoitavaan lääkäriin. Sen luokse on lähes 1000km ja puhelimenkaan ei vastaa. Tai oikeasti on niin, että kun sille on puhelinaika mulla on hyvä olla eikä ole aihetta soittaa.
Jotensakin kriisipuhelimessa ei ymmärretä, että ihminen soittaa jostain korvesta missä ei näy edes naapuritalon savuja.
Kokemuksesta kerron; - olin maaseutu paikkakunnalla. Soitin terveyskeskukseen saadakseni ajan lääkärille koska vaivani tarvitsi lääkärissä käyntiä. Ensimmäiseksi hoitaja kysyi miksi haluan , mikä vaivaa. Kun en suostunut sanomaan vaan kerroin hänelle etten aio kertoa muille vaivoja kuin lääkärille. Silloin tuo hoitaja pyysi minua soittamaan ensiviikolla uudestaan. Toisen kerran soittaessani hoitaja kysyi ensimmäiseksi syntymäaikaani, sanoin etten kerro hänelle syntymäaikoja vaan tarvitsen ajan lääkärille ja että vaiva on minun ja lääkärin välinen asia. - Tilanne päättyi siihen että matkustin sadan kilometrin päähän kaupunkiin yksityiselle lääkäriasemalle. Sain hyvän palvelun ja kohtelun , lääkkeet ja hoidon. Oppia ikä kaikki.