Hei Kristina!

Minäkin ajattelin, että kunhan nyt vielä tämä ja tämä homma tehdään ja odotan pari vuotta, niin sitten se joku päivä helpottaa ja saan puolison keskittymään minuun ja perheeseemme. Sitä päivää ei koskaan tullut. Aina löytyi muuta tärkeämpää. Kun maatilan työt helpottui tilan siirryttyä puolison veljelle, alkoi metsätyöt ja hänen omat harrastukset. Puunasin kaupunkikodin, pyykkäsin, hoidin lapsen ja pihat. Istuin iltamyöhään ja odotin, milloin hän tulisi kotiin. Ei aikaa ollut enää minulle tai perheelleemme.
Ei meillä ollut enää mitä jakaa. Ei hän halunnut keskustella mistään. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, kun sai elää niin kuin itse halusi. Kukaan ei saanut asettaa esteitä hänen päiväjärjestykseensä. Niin kuin kirjoitit, lapsen syntymäkin oli vain pikavauhdilla ohitettu tapahtuma. Elämäni paras asia! Parhaat vuoteni olin puolisoni rinnalla ja odotin, kunnes tajusin etten voi muuttaa kuin itseäni.
En halua vanheta katkerana ja ikuisesti toisten puolesta uhrautuvana - haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ylitseni ei enää kävellä. Oppirahani olen maksanut ja jatkan elämääni tyttäreni kanssa kahden. Olen saanut takaisin itsetuntoni ja elämänhaluni - taaksepäin en katso, enkä kadu. Minun oli kuljettava tämä tie.

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se on ystäväni, niin se on, että eksymättä et löydä perille.
(Kirjoittajaa en tiedä)

Kaikkea hyvää sinulle!

Hei Golden

Olen asunut maalla ja kokenut aikanani vähän samanlaista kuin sinäkin. Muiden irronnut naula tai jäätynyt putki tuntui olevan paljon tärkeämpää kuin minä ja perhe. Itse asensin astianpesukoneen ja hommasin kaivontyhjennyksen, vaihdoin renkaat autooni ja lomailin jopa lasten kanssa ilman puolisoa. Vaikka mieheni on rakennusalalla, saattoi meidän keittiön irronnut kaakeli olla kaksi vuotta irrallaan, kun pelkkä soitto riitti korjaustoimenpiteeseen muualla.

Nyt olet minusta hyvässä tilanteessa: Mittasi on täysi! Voisit lähteä liikkeelle miettimällä sen unelmaelämäsi yksityiskohtaisesti. - Ei, ei sen tarvitse sellaisenaan toteutua mutta ainakin tietäisit MITÄ haluat. Ennen luulin että minä en voi asioille mitään kun se toinen...... Mutta se ei menekään niin. Kaikissa asioissa omassa elämässäni minulla on mahdollisuus toimia. Toisen päätä en saa kääntymään mutta omani saan.

Jätä yksinkertaisesti ne toiselle kuuluvat asiat tekemättä, lopeta sinäkin hänen auttamisensa, "maksa samalla mitalla" - ei pahalla vaan omasta jaksamisestasi lähtien. Kun asiasta tulee puhetta sano yksinkertaisesti ettet jaksa - minkä kukaan sellaiselle syylle voi!? Yksinkertaistan tätä "kevytasioihin" : jos puolisosi jättää sukkansa lattialle, anna niiden olla siinä .. vaikka viikko jos ne eivät siitä nouse ja lennä pyykkikoriin.
Lähde, mene, harrasta.... ja luota että jonain päivänä tapahtuu herääminen ja sinulla onkin seuranasi oma puolisosi.

😉 Olen huomannut että vaikka mies helposti sanoo että rakastaa ja haluaa olla perheen kanssa, ei kuitenkaan miellä omaa toimintaansa.
Pitäkää te niin hauskaa ja viihtykää lasten kanssa niin hyvin, että hänkin haluaa olla osa sitä.

Mekin asumme maalla, kolmen (mieheni puolen) sukulaisperheen tiiviissä yhteisössä - appivanhempani asuvat 100 m:n päässä. Tila on mieheni lapsuudenkoti. Asuimme ensin keskustassa/taajamassa - silloin esim. heipattelimme kotiovella, vaikka toinen lähti käymään vaan lähikaupassa. Tiesimme molemmat, missä olimme ja koska näkisimme. Se tuntui hyvältä ☺️❤️☺️. Kun muutimme tänne, mieheni käytös muuttui. Hän meni ja tuli ja oli paljon poissa kotoa - en tiennyt missä hän oli, koska tulisi kotiin ja tuntui loukkaantuvan, kun asiasta kyselin. Syytti minua kyttäämisestä. Olemme tästä puhuneet, mutta mieheni ei osaa selittää syytä. Jäätyäni kotiin lapsen kanssa, huomasin jääneeni lähes yksihuoltajaksi.
Perheemme elämää tuntui ja tuntuu yhä määrittävän anoppi - suoraan ja välillisesti mieheni kautta. Ja selvisi, että äitinsä helmoissahan mieheni "asui" edelleen (taitaa olla vieläkin osa muuttokuormasta vanhempiensa vintillä🙂) - istui usein kahvilla, poikkesi "töistä tullessaan" siellä, jne. Sanoin asiasta miehelleni, että minusta tämä tuntuu pahalta ja että me olemme hänen nykyinen perheensä. Mieheni ei ymmärrä minua, on puolustanut pitkin matkaa äitiänsä ja hänen tekemisiään - tuntuu pitävän enemmän huolta äitinsä hyvinvoinnista kuin omasta perheestään. Napanuora mieheni ja anoppini välillä on ilmeinen. Olen sanonut miehelleni, että olen mennyt ensisijaisesti naimisiin hänen kanssaan, en anopin.

Anoppilla on ihmeellinen tarve päästä käyttämään valtaa meidän muiden perheisiin (halu päättää meidän muiden asioista, ohjata tekemisiämme ja sitten syyllistää, kun emme tanssi hänen pillinsä mukaan). Anoppi kohtelee meitä lähi - ihmisiä eriarvoisesti. Olen huomannut, että anoppi kohtelee omia lapsiaan eriarvoisesti. Mieheni vanhinta veljeä ja tämän perhettä hyysätään kaikin mahdollisin tavoin, isoveli on ihan vietävissä = aikuinen pikkupoika (tässä perheessä on pahimmat ongelmat). Meidän perhe (keskimmäinen poika) on se, joka on kaatopaikkana oikeesti kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle (!!!) ja jota soitellaan kaiken maailman lampunvaihtoihin - meistä ei juurikaan muuten olla kiinnostuneita (anoppi ei ikinä kysy, mitä meille kuuluu). Nuorin veli tuntuu olevan terveesti irronnut äidistään ja heidän perhe asuu onnellisesti muualla. Nyttemmin tuo eriarvoinen kohtelu kohdistuu lapsenlapsiin, joka on saanut minut takajaloilleni uudelleen oman lapseni nimissä (törkeitä tilanteita anopin taholta!)!

Anoppi ei halua päästää irti omista lapsistaan, eikä uskaltaisi jäädä eläkkeelle, suostua hyväksymään omaa elämäntilannettaan, tuntuu sitovan nyt vanhimman pojan lapsia itseensä jne. Itse olen sanonut vastalauseeni myös suoraan anopilleni, joka sitten suuttui minuun. Mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Kaikesta olen pitkin matkaa puhunut miehelleni, mutta vastakaikua en tunteilleni/asioilleni saa. Hyvää on se, että mieheni on vähentänyt äitinsä helmoissa pyörimistä, ei enää puolusta äitiään jatkuvasti ainakaan minun kuullen - pitäisi kai pyytää häntä muuttamaan kaikki loputkin tavaransa lopullisesti omaan kotiinsa 🙂. Hyvää on se, että mieheni on joutunut itse näkemään ja toteamaan äitinsä epätäydellisyyttä ja on jopa kerran puhutellutkin äitiään. Toisen ihmisen kuoleman toivominen tuntuu liian hurjalta, mutta tässä tilanteessa anopin kuolema tuntuisi ainoalta mahdolliselta parannuskeinolta meille kaikille.. onneksi anoppi on meitä muita vanhempi!!

Itse olen hakenut ja saanut ulkopuolista apua - olen saanut tolkkua oman pääni sisälle ja saanut asioita järjestykseen, itsestäni pois/ulos. En enää halua rasittaa arvokkaita ystävyyssuhteita tällä erittäin ikävällä asialla, vaan satsata omaan hyvinvointiin ystävien kanssa 🌻🙂🌻.

Voi kylläpä kirjoituksesi liikutti. Tajusin itsekin että meillä ei mies fyysisesti niinkään "juokse asioilla" vanhempiensa luona ,mutta henkisesti hän huolehtii kokoajan. Ja sitten ne pinttyneet mielipiteet!!!Kun äitinsä on aina janknnut että ulkomailla lomailu on"laiskojen hommaa" tmv ,niin oh-hoh jos minä ehdotan vaikka joulua ulkomailla, niin TÄYSTYRMÄYS tulee.
Mutta teillä varmaan tosiaan auttaa sekin jos olet töissä "muualla" ja omistat mukavia harrastuksia joista nautit. Ja keskustelua puolisoiden välillä ei voi olla koskaan liikaa. OIKEIN hyvää jatkoa sinulle!