Tilanteeni ei ole sama, mutta kiinnostun heti, kun näistä kahden sukupolven välisistä kuiluista tai napanuorista puhutaan.
Miksi sinä et mene miehen mukana sinne vanhempien luokse, sillä kuuluthan sinäkin perheesseen...vai?
Suku on pahin tai paras, miten sen katsoo ja mistä katsoo.

Tässä kai piilee se ongelma..

Minä kun en kuulu perheeseen. Minä olen tullut kaupungista 15 vuotta sitten ja en ymmärrä maatilasta pätkääkään. Heidän mielestään.

Jollain lailla tuntuu että mieheni melkein täytyy kysyä lupa, jos haluaa olla meidän kanssa esim. viikonloppuisin.

Olen kyllä yrittänyt olla mukana, mutta heillä on aika tarkat kuviot siitä, kuka tekee mitä ja koska ja millä vehkeellä. Ja jos olen mukana, niin anopilla on omat pyykinpesut ja ruuanlaitot ym. joten hän antaa ymmärtää että olen vain tiellä. Ulkotyöt kuuluvat miehille, ja minun on turha tulla niitä häiritsemään.

Itsellä on myös aika kiivas työtahti, asuntolainaa kuitenkin on jonkunverran, ja jonkun ne rahat on tienattava. Illat sitten kuluu omien hommien ja lasten kanssa kyydityksineen, meiltä on 20km kaupunkiin ja/tai kavereille.

Mietin vain sitä, että mahtaako tuo mun mies koskaan tajuta, että sen perhe on täällä, tässä ja nyt??

Heippa
Niin sinun kertomasi juttu on ikävä kyllä yllättävän yleinen.
Mutta nyt pitää puolisosi kanssa jutella kaikki asiat mistä parisuhde kiikastaa
ja kyllä puolisoiden pitää olla aina toisen tukena ja puoliso on oltava aina
ykkosenä niin se menee.
Minkäs ikäinen sinä olet ???
Kauanko olette olleet puolison kanssa yhdessä ???
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
hyvä kun sinä olet töissä niin sekin antaa varmasti sinulle voimaa.
Ikävä sanoa mutta ainakaan tällä hetkellä minä en näe mitään hyvää
tulevaisuutta maatalous alalle.
Kannattaa pyrkiä pitämään tila mahdollisimman velattomana.
Mutta puolisollesi voit sanoa esim että ei joka lamppua tarvitse vaihtaa heti kun soitetaan
ja muutakin työtä ne kyllä kerkijää hoitaa myöhemmin.
Vaikka anoppi sanoo että aina on tehty tälleen niin ei se silleen mene nyt eletään
tätä aikaa ja nyt tehdään tälleen voit sanoa ihan suoraan yleensä anoppi ei ymmärrä
tai ei halua ymmärtää.
Kaunista syksyä sinulle

Hei Golden!

Neuvoja en osaa antaa, mutta vertaistukea kylläkin. Olen itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Meillä ei tosin ole lapsia eikä niitä tätä menoa tulekaan, kun ei miehellä ole perheelle aikaa. Mieheni pyörittää kotitilaansa, sukupolvenvaihdos on tehty noin vuosi sitten, ja töitähän riittää. Anoppi sanelee marssirytmin ja soittelee pojalleen hyppyyttäen tätä tekemään milloin mitäkin. Minua raivostuttaa tuo juoksuttaminen ja se on lähes jokapäiväistä. Ja kun puhelin soi, mieheni on mentävä heti toteuttamaan äitinsä käsky välittämättä siitä, mitä me olemme suunnitelleet tekevämme tai parhaillaan tekemässä. Älytöntä!

Minulla ei ole työtä tilan ulkopuolella, vaan työskentelen itsekin miehen maatilalla, tosin melko epäsäännöllisesti. Riitoja suhteessamme aiheuttaa usein se, etten minä tee tarpeeksi töitä. Siinä suhteessa sinun tilanteesi on erilainen. Sinulla on sentään oma työsi, ole siitä kiitollinen, mikäli suinkin työssäsi viihdyt. Toinen riitojen aiheuttaja on jo mainittu anoppi kaikkine vaatimuksineen. Meillä aiheesta on puhuttu usein, mutta silti siihen samaan kiveen kompastutaan kerta toisensa jälkeen. Miehellä on oman perheensä puitteissa syvään juurtuneet tapansa ja tottumuksensa eikä niistä ole helppo oppia pois. Työ ja tila ovat AINA ensisijalla.

Olo on usein yksinäinen ja unohdettu. Muuta ratkaisua en ole tilanteeseen keksinyt kuin sen, että koetan täyttää oman elämäni kaikella minulle tärkeällä, omilla harrastuksilla jne. Koetan olla välittämättä asemastani toisella sijalla. Ei se helppoa ole ja useinkaan moinen välinpitämättömyys ei onnistu. Eikä se kovin tervettäkään ole. Siinä joutuu lukitsemaan omat tunteensa ja tahtonsa, mikä ei ole hyväksi. Älä siis tee niinkuin minä teen 😋

Olethan kertonut miehellesi miltä tilanne sinusta tuntuu? Ei kenenkään pitäisi parisuhteessa joutua kokemaan tuollaista. Siinä tuntee itsensä hylätyksi. Ja sitten kun vielä on lapsiakin. Mitä perhe-elämää se on jos mies viettää aikaansa enemmän lapsuudenperheensä kanssa kuin sen OMAN perheen, jonka muodostamisessa on itse ollut hyvin ratkaisevassa asemassa. Se ei ole reilua sinua kohtaan.

Toivon todella, että löydätte tilanteeseen jonkin ratkaisun. Koeta puhua miehesi kanssa peittelemättä tuntemuksiasi. Kysy onko hän täysin tyytyväinen tilanteeseen. Mies saattaa kokea, että syyllistät häntä, mutta... niin no, onhan siinä perääkin. Voimia sinulle 🌻🙂🌻

Heippa Aven
Itsekkin asun maalla ja työskentelen maa ja metsätalousalalla ja on minulla
monta muutakin ammattija niin tiedän ja pystyn kyllä aika hyvin ajattelemaan
sinun elämäsi tilanteen ja ikävä kyllä olen paljon auttanut ihmisiä joka on
samanlaisessa tilanteessa.
Mutta sanon sinullekin suoraan että kyllä muutosta on sinun eläämääsi
saatava ja tietyllä lailla tilanteen on muututtava sillä et todellakaan jaksa pitkään
sellaista elämää ???!!!
Mutta olisiko sinulla mahdollista että kävisit kodin ulkopuolella töissä ???
Oletkos myel vakuutettu ???
Yritä keskustella puolisosi kanssa tilanteesta ja sano että tilanteen on
muututtava ja puoliso on aina ykkös tilalla muut tulee sitten.
Onko sinulla ketään ystävää / kaveria jonka kanssa voisit puhua iloja ja suruja ???
Se helpottais eläämääsi.
Kaunista syksyä sinulle

Se on maanviljelijöiden yleinen ongelma, että tila ja työt on ajateltava ensin, pakon sanelemaa, sillä tulot tulee sieltä.
Ne ovat nämä poikien äidit, jotka pitää kiinni vanhoista perinteistä, pöydässä on istumajärjestyskin, entisten hyvien aikojen mukaan. Pojan vaimo onkin sitten se vieras ihminen, pojan ryöstäjä, johon suhtaudutaan hiukan väheksyen ja yliolkaisesti.
Muistakaa, emännän paikkaa ei teille kukaan ojenna itsestään selvyytenä, papin aamenen jälkeen vaan se on otettava, vaikka riidellen, vanhat emännät pitää siitä emännän paikasta ja kiinni kuin terva täistä. Ei silti, liki kaksikymmentä vuotta piti minunkin siitä riidellä, kun anoppi asui saman katon alla. Koskaan en tehnyt tarpeeksi, enkä ollut tarpeeksi hyvä, hänen ainoalle pojalleen. Nyt olen tajunnut, että olisi kannattanut antaa vanhan emännän vain pitää paikkansa ja mennä pois.
Jos miehet ramppaa alvariinsa vanhempien luona, menkää mukaan ja olkaa miehen kaverina siinä "lampun vaihdossa", kun se on tehty, niin toteatte, että nyt mennään, meillä on omia asioita, jos mies nikottelee, niin on vakavan keskustelun paikka.
Miksi, muka naiset ei voi osallistua peltohommiin??? Minun patavanhoillinen ja taantumuksellinen isäni opetti tytöt traktorilla ajamaan, jo siihen aikaan kun oli tosiaankin naisten ja miesten työt. Ei ole olemassa naisten ja miesten töitä, on vain töitä, jotka pitää saada tehdyksi. Yhdessä ne sujuvat joutuimmin.
Olen itsekkin anoppi, minulla ei ole mitään harhakuvia poikani ihmeellisyydestä, mutta ainainen ihme on se, että hän on miniälle kelvannut. Heillä on oma huushollinsa, joka on heidän reviiriään, heillä on oma järjestys elämässään, jota ei ole muiden lupa sotkea, lapsiperheen elämä ei ole yksinkertaista.

Onko teillä kyseessä viljatilat? Jos näin, nyt on tietysti se aika vuodesta kun miehet menee ja perheelle ei ole aikaa. Puintiaikaan työtä saattaa olla yötä päivää, eikä sille mitään voi. Jää se vähäinenkin tulo saamatta jos ei ole oikeaan aikaan liikkeellä. Mutta jos viljatilalla on talvella (lumi maassa- aikaan) sama juttu, silloin on jotain pielessä.

Maatilalla pitää hyväksyä se että kesä on kiireistä aikaa ja vapaata ei ole silloin kuin muilla on. Mutta talvella on aikaa ja silloin ollaan perheen kanssa. Eli neuvoisin katselemaan miltä asia talvella tuntuu, ja ottamaan sen silloin esille. Nyt riitely ajankäytöstä on turhaa koska syyt olla tilalla töissä on todella vahvat ja liittyvät perinteeseen. Tähän aikaan vuodesta ajankäytöstä moittiminen kertoo ettei ymmärrä tilan töitä. Nyt on siis huono aika puhua asiasta koska (teko)syyt menemiselle ovat olemassa. Talvella niitä ei ole. Talvi on keskustelun aikaa ja jos silloin ei ole aikaa perhelle, sitä ei ole koskaan. Seuratkaa siis miten ensi talvi menee ja tehkää päätöksiä sen mukaan.

Minusta muuten miehen kuluu ottaa vaimo ja/tai lapset mukaan töihin myös silloin kun työ sen sallii. Miten siinä käy jos menette mukaan?
Naisten ja miesten töistä sen verran että en ole koskaan osannut maatilan naisten töitä vaan ne miesten työt. Anoppi väheksyi pitkään kun en heillä osallistunut ruuanlaittoon ja siivoukseen kuten muut miniät. Sitten kun pääsin tekemään korjaustöitä, joita osaan, alkoi anoppi ymmärtää minua ja osaamistani, että se on eri paikassa ja sekin on hyvä juttu.

Rohkeutta se vaatii, olla oman perheen pää ja pistää oma perhe etusijalle. Kaikilla miehillä ei sellaista rohkeutta ole. Olen sivusta seurannut erästä miestä, jolla tälläinen rohkeus on ollut ja hän on kaikenlisäksi tehnyt sen päättäväisesti ja turhia toistakaan osapuolta mollaamatta. Hieno mies.

Se on selvä, että maatilalla on paljon töitä, mutta käsitän, ettei sen pitäisi tuohon liittyä mitenkään.

Luonnollista on päästää irti vanhemmistaan, vaikkei aina niin helppoa. Tuppaavat jotkut vanhat emännätkin saamaan sydänkohtauksen, kun poikansa sillätavalla puolustaa vaimoaan ja lapsiaan.

Tuleepa mieleen, että jos siitä naisena sitten lähtee vähäksiakaa kaupunkiin asumaan ja sanoo, ettei takaisin tule, ennenkuin tahti talossa muuttuu. Olisiko mitään vaikutusta moisella...

Heippa
Niin ikävä kyllä vaikka eletään 2011 vuotta niin edelleen se on yllättävän
yleistä että maalla äiti pitää kynsin hampain pojasta kiinni.
Maanantaina viimeksi juteltiin kyseisestä asiasta koulutuspäivillä ja ei se kyllä
vaadi rohkeutta mieheltä olla aina puolison tukena vaan sen kuuluu mennä
että aina puolisoiden pitää olla toistaan tukemassa ja yhdessä asiat ratkoa.
jos haluaa että parisuhde on onnellinen.
Kuin myös jokaisella sukupolvella kuuluu olla oma mökki jossa asuu.
sillä jos on useampi sukupolvi samassa mökissä niin varmasti tulee ongelmia.
Koska jokaisella on ama tapa hoitaa asioita tehdä työt erilailla maailma ja asiat muuttuu jne.
Kaunista syksyä kaikille

Hei!

Olin maatalon pojan kanssa 20 vuotta avoliitossa. Ja kaikki asiat, myös meidän perhettä koskevat, päätettiin siellä. Erityisesti lomamme piti pitää silloin, kun maalla oli hiljaista aikaa töiden suhteen. Ennen omaan kotiimme muuttamista tein pyyteetöntä työtä puolisoni kotipaikalla. Siivosin talon katosta lattiaan joka ikinen lauantai oman työviikkoni jälkeen, laitoin ruuat ja hoisin puutarhan - muut olivat silloin pellolla tai navetassa. Rakastin uurastamista tilalla, jossa oli perinteitä ja kun näin anopin voimavarojen olevan välillä vähissä. Puolisoni teki aamusta iltaa myös työtä ja minusta se oli ihan normaalia.
Halusin omalla panostuksellani tulla hyväksytyksi heidän perheeseensä. Iltaisin olimme aivan väsyneitä, mutta sen hyväksyi jotenkin tuossa alkuajan huumassa. Mietin joskus jälkikäteen, että minulle tarjottiin rahaa avustani, arvosteltiin vanhempiani ja sitä, että olen duunariperheen kasvatti. Eli ei heillä ollut aikomustakaan hyväksyä minua sukuunsa. Veren perintö on vahva, ainakin täällä Karjalassa. Vuosien saatossa huomasin olevani enemmän ja enemmän toisella tai kolmannella sijalla. Kotitila jäi puolison veljelle, joka tarvitsi myös apua ja ikääntyvät vanhemmat siinä sivussa. Koetin yksin remontoida kaupungissa omakotitaloa ja saada naapureilta apua aidan leikkuuseen ja vuotaviin hanoihin.
Myöhään illalla puoliso tuli ns. valmiiseen pöytään ja vaatimaan vielä viihdykettä itselleen. Olin rättiväsynyt lapsen, vanhan äitini ja kodin hoidosta oman työni lisäksi. Ei ollut enää energiaa parisuhteelle ja puoliso alkoi viihdyttämään itseänsä kalja/viinipullon äärellä. Menetin isäni ja veljeni myös pahimpaan aikaan ja silloinkin tuki puolisolta jäi saamatta. Lopulta mikä oli minun, siihen ei puututtu. Auto ja polkupyörä jätettiin korjaamatta sekä ostettiin kaikkea vain kaksi kappaletta eli hänelle ja tyttärelle. Mutta mitä opin - en enää ota oidipus-kompleksista kärsivää maatalon poikaa ristikseni. Aikuiseksi he eivät kasva koskaan.

Heippa Revontuli
Niin olen puolestasi pahoillani ihan vilpittömästi ja mitä kirjoitit niin on ikävä
kyllä yllättävän yleistä maalla vielläkin.
Mutta onneksi aika tekee tehtävänsä ja eteenpäin on menty silläkin saralla
ja on maalla muuttunut parempaan suuntaan eli nuoripari saa olla omana itsenään.
Aika hyvin pystyn sinuun samaistumaan itse olen nyt 45 vuotta ja tiedän mitä se on ollut
70 / 80 luvuilla siinä yleensä nuori puoliso joka tuli taloon niin tiesi paikkansa.
( taisi kuulua alimpaan kastiin monesti )
Mutta ikinä ei pidä silleen elää että toista miellyttää tai tekee asiat niin kuin ennen on
tehty tai miellyttää vanhaa pariskuntaa.
Vaan aina on uudistuttava ja omaksuttava uutta ja maailma on muuttunut tulee
uudet tavat ja idikset.
Jos tekee silleen että toisia miellyttää niin ei sitä pitkään jaksa ja elämään katkeroituu.
Mutta puolisoiden pitää aina pitää yhtä se on tärkeintä sillon kun toinen tukee
toista niin jaksa vaikka mitä.
Mutta ihmisiä pitäisi aina innostaa ja kannustaa mutta jos puhutaan perusmaataloudesta ( maito, sika, vilja, liha jne ) niin olen sanonut että kannattaa vakavasti harkita ammattia
ja jos on mahdollisuus tehdä muuta työtä niin unohtaa vaan perusmaatalouden
( ruokaa tarvitaan aina mutta kun sille viljelijä poloiselle ei jää työstä mitään )
Metsäalalle näen kyllä valoisaa tulevaisuutta.
Tai ainakin toinen käy kodin ulkopuolella töissä.
Mutta minä toivon sinulle menestystä elämään ja kaikkea hyvää sinulle.
Kaunista syksyä sinulle

Moi Volvomies!

Kiitos kommenteistasi! Huomaan sortuneeni omaan kiltteyteeni ja miellyttämisen haluuni aiemmassa parisuhteessa ja elämässäni. Luulin tulevani hyväksytyksi tekojeni kautta, en sellaisena kuin olen. Olen pian 46 vuotta, mutta silti kuin eläisin ensimmäistä päivää elämästäni. Mieleni osaa jo joinain päivinä ole kevyt kuin ulkona hulmuavat lakanat 🙂 Toivon saavani ilon ja tyyneyden takaisin elämääni katkeruuden sijaan. Joku päivä löydän vielä ihmisen, joka sanoo minulle 'sinä se olet - sinua minä olen kaivannut'. Kiitän Luojaa siitä, että jaksoin opiskella itselleni hyvän ammatin maaseudun ulkopuolelta, muutoin en olisi pystynyt tekemään päätöstäni. Kaikesta huolimatta toivon maaseudun ihmisille avarakatseisuutta ja voimia arjen taistoihin, leipä ei tule varmasti helpolla. Ja, jos muistaisimme - käärinliinoissa ei ole taskuja - omaisuus, raha jne. ovat toisarvoisia asioita, jos menetämme elämästämme rakkauden. Aurinkoista syksyä toivotellen!

Hei!

Luettuani näitä kirjoituksia oli ihan pakko osallistua keskusteluun. Joka ainoasta tekstistä löysin paljon tuttua.

Olen itse ollut maajussin kanssa 30v, joista yli 20v naimisissa. Kyllä pitää tällä kokemuksella sanoa, että tila ja sen työt menevät todella kaiken edelle. Mieheni on ollut erittäin kunnianhimoinen ja luonteeltaan sellainen, että menee vaikka läpi kiven. Tietenkin on ollut selvää, että lomat (jos niitä yleensä on ollut) pidetään töiden kannalta rauhalliseen aikaan. Mutta lomia ja suunnitelmia on muutettu aivan viime tipassa milloin minkäkin takia. Perheen (siis minun) on vain ollut paras antaa periksi. Olen monet itkut itkenyt kun jo valmiiksi suunniteltu ja melkein aloitettu matka tai meno (ehkä ihan pienikin) on pitänyt perua.

Olen itsekin maalta lähtöisin, joten monia asioita olen myös ymmärtänyt, esim. sitä, että appivanhemmilla on ollut tärkeä osa meidän ja tilan elämässä. Olen myös miehen rinnalla kasvanut kunnianhimoiseksi ja tila on ollut yhteinen projektimme. Toki elämässä on ollut huippuhetkiä. Mutta jotenkin tuntuu, että esim. naimisiinmeno ja lasten syntymät, jotka yleensä ovat elämän kohokohtia, ovat jääneet mieheltäni tilan kehittämisen jalkoihin. Ne on hoidettu siinä sivussa.

Alan kuulostaa katkeralta, vanhalta, vaihdevuotiselta ämmältä. Sitä taidan kohta ollakin kun mietin onko tämä kaikki ollut vaivan arvoista? Toisaalta on, toisaalta ei. Suuria uhrauksia on kuitenkin pitänyt tehdä. Nyt sitten kun lapset alkavat aikuistua, olen unelmoinut yhä yhteisestä rauhallisesta ajasta. Se taitaa kyllä olla pelkkä unelma, koska mies ei osaa käsitellä väsymistään ja vanhenemistaan, vaan on masentunut ja juopottelee yhä enemmän. Onneksi olen säilyttänyt oman työni tilan ulkopuolella, vaikka joskus on koville ottanutkin. Nyt sitten voisin kerätä kimpsuni ja lähteä.

Luultavasti en kuitenkaan niin tule koskaan tekemään. Jatkan unelmointia yhteisestä onnellisesta isovanhemmuudesta....Sitten kun alzheimer iskee ja äly häviää, niin kaikki kuulevat kunniansa...

Tällä haluan sanoa teille, jotka olette samassa tilanteessa, että älkää antako kenenkään kävellä itsenne yli. Älkääkä itsekään tehkö sitä, vaan kuunnelkaa sisintänne. Tehkää kaikkenne, että löytäisitte yhteisen sävelen töiden, miehen, perheen, appivanhempien ym kanssa. Joskus se voi varmaan onnistua ja joskus taas vaatia kimpsujen ja kampsujen keräämistäkin...

Heippa Revontuli
ollaan suunnilleen samanikäisiä minä olen 24 vuotta ja koko ikäni olen
maalla asunnut.
Elämään ei pidä ikinä katkeroitua vaan ratkaistaan ongelmat ja hiljakseen vaan
mennään elämässä eteenpäin parempaa huomista rakentaen.
Siitä olen sinun puolesta onnellinen että olet lukenut ammatin ja saat palkkaa
työstäsi.
Niin avarakatseisuutta maalla saisi kyllä olla enempi mutta onneksi nuoret
ihmiset osaa asioita katsoa erilailla kuin vanhat.
Mitäs sinulle eläämääsi nyt kuuluu ???
Kuinkas olet jaksanut ???
Kaunista syksyä sinulle

Heippa Kristiina
Joo olet oikeassa että ikinä ei pidä kenenkään antaa kävellä ylitse.
se on maalla onneksi muuttunut parempaan suuntaan.
Eikä nuori pari ( yleensä nainen ) tarvitse alistua vanhan pariskunnan
lattiarätiksi.
Hyvä kun sinulla on kanssa oma työ ja siitä saat palkkaa ja omaa rahaa.
Mutta tänä päivänä minä en kyllä näe mitään valoisaa enkä tulevaisuudessa
maatalousalalle ja aina ihmisiä pitäisi kannustaa yrittämiseen.
Mutta olen sanonut että jos on mahdollisuutta niin kannattaa vakavasti harkita
muuta ammattia.
Ruokaa aina tarvitaan mutta kun sille viljelijä poloiselle ei jää mitään.
Meillä eukko kanssa käy vieraan töissä ja niin on parempi.
Maalla on kyllä hyvä asua.
Siitä olen sinun puolesta onnellinen että olet jaksanut taistella.
Mutta tuo asia pitäisi saada kuntoon puolisosi väsymys ja juopottelu. !!!???
Ehdottomasti pitää olla lomaa ja sirkushuvia elämässä.
Jutelkaa puolisosi kanssa kaikista asioista mikä painaa mieltä ja
jos tarvitsee ammattiapua niin kannattaa käydä ammattiauttajan luona.
Kuinkas olet nyt jaksanut ????
Kaunista syksyä sinulle