Olen 37-vuotias nainen pitkällä parisuhdehistorialla. Aloitin seurustelun alaikäisenä ja olin silloin tähän astisen elämäni pisimmässä suhteessa joka kesti 3 v. Tämän jälkeen ollut max. vuoden pituisia suhteita. Suhteeni ovat olleet lähes säännönmukaisesti huonoja, on ollut väkivaltaa, alkoholismia, seksuaalista ja taloudellista hyväksikäyttöä sekä torjumista. Kerran olen ollut käräjäoikeudessa pahoinpitelijääni vastaan ja joskus paennut lahjaksi saatua leipäveistä. Suhteistani koko ajalta ei ole jäänyt mieleen kuin kaksi joissa mies kohteli minua hyvin. 

Olen itsekin nuorempana ollut epätasapainoinen kumppani ja mm. sairaalloisen mustasukkainen varsinkin toisen existä. Erinäisiä kohtauksia järjestin heitä haukkuessani. Olen myös kieltäytynyt yhteisestä ajanvietosta typerillä syillä ja samaan aikaan paljon yrittänyt miellyttää kumppaneita ”kouluttamalla itseäni kuin koiraa” tekemään asioita joista he pitävät. 

Olen saanut mielenterveyspalveluja noin 20 vuotta, mutta osa ajasta on mennyt siihen että itkin terapeutille kuinka voin olla väkivaltaiselle miehelle parempi puoliso. Lisäksi aina on meneillään joku kriisi, joka vie huomion kaikelta muulta ja sitä sitten puidaan sillä kerralla. Tosi hyvää apua olen saanut, ei sillä, mutta tuntuu että koko ajan tapahtuu lisää ikäviä asioita ja näin on lisää purettavaa kuormaa hartioillani kannettavana. En ehdi edellisistä asioista koskaan päästä yli kun olen taas alkoholistin uhri tai käsittelen toisen tapaa laiminlyödä minua. 

Nyt neljänkympin korvilla on se tilanne, että olen täynnä ikäviä parisuhdekokemuksia, jotka kulkevat mukana jokapäiväisessä elämässä. Yritän puhua ystäville ja perheelle silloin tällöin ja tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa, joka saa säännöllisesti osan kuormastani. Kuitenkin tuntuu että tämä ei riitä. Olen miettinyt mistä saisin apua käydäkseni ikävät kokemukset läpi niin että voisin ne työstää oikeasti ja saisin jätettyä ne elämässäni selkäni taakse ja osaisin katsoa toiveikkaana tulevaisuuteen. Nyt ikävät kokemukset vilkkuvat puheissani, teoissani ja tunteissani ihan koko ajan ja lähipiirikin alkaa olla vähän ”kypsiä” minun katkeruuteeni ja vanhojen vatvomiseen.

Tällä hetkellä minulla on solmuja myös seksielämässä, kyky haluta ja nauttia on kadonnut kokonaan, ei kiinnosta eikä se myöskään tunnu yhtään miltään. Tämä johtuu varmaan ikävistä kokemuksista siinäkin asiassa, kuten hyväksikäytöstä. Eräs kumppanini jaksoi hokea minulle mantraa että seksi kuuluu parisuhteeseen, minä en voi elää suhteessa ilman seksiä, jos et anna niin minä jätän sinut. Ja minähän ”annoin” ettei hän jättäisi. Seksi oli tunnekylmää ja muistutti automatisoidun robotin toimintaa. Mitään nautintoa en saanut. Lisäksi eräs viime aikaisista kumppaneistani oli suhteemme alussa hyvin aktiivinen ja ihana ja luulin saaneeni seksuaalisuuteni takaisin. Mutta juuri kun aloin herätä, hän rupesi torjumaan toistuvasti ja lopetti seksielämämme lopulta kokonaan. Suuttui kun lähestyin ja kysyi ”mitä helv. sinä teet?” Siinä kuoli se heikosti orastanut haluni ja kykyni nauttia jälleen. Nyt koko aihe tuntuu lähinnä vaikealta ja raskaalta, ikävältä velvollisuudelta. Mies jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä tukee seksuaaliterapiasta avun hakemista mutta minulla ei ole motivaatiota sitä aloittaa koska tuntuu että hyödynkö terapiasta itse mitään, yritetäänkö minua hoitaa siksi että joku muu saisi seksiä (kanssani)?

Olen tosi rikkinäinen ihminen tällä hetkellä. Samalla kuitenkin kaipaan tähän kumppania joka joskus laittaisi tiskit, lähtisi lenkille tai ottaisi halaukseen. Tiedän kuitenkin että nyt on mahdotonta aloittaa uutta suhdetta ennen kuin saan itseni parempaan kuntoon. Olin aikaisemmin 3,5 v yksin huonon suhteen jälkeen ja se on aikuisikäni parasta aikaa ollut. Mieletön tasapaino ja rauha eikä yhtään väkivaltaa, hylkäämistä tai hampaat irvessä harrastettua seksiä.

Nyt olisi kuitenkin pakko päästä asioista eteenpäin ja eheytyä. Olen paljon miettinyt mitä pitäisi tehdä seuraavaksi jotta pääsisin tasapainoon ja onnistuisin jättämään ikävät parisuhdekokemukset taaksepäin. Eikä ne kulkisi mielessä joka ikinen päivä ahdistuksena ja katkeruutena. Kenelle seuraavaksi puhun, mitä sanon, kuka voi auttaa? Auttaako minua enää mikään vai olenko lopullisesti rikki? 

Elämä on upea lahja mutta nyt olisi aika oppia nauttimaan siitä myös ihmissuhteiden kautta.