Väkivaltainen isäni ja perhekulissit
Hei,
Olen 35-vuotias nainen. Isäni on kohta 70-vuotias. En ole kyennyt tapaamaan isääni moneen vuoteen. Viimeksi kun kohtasin hänet, hän alkoi syyllistää minua asioista, joilla ei ole totuuspohjaa ja uhkasi minua myös väkivallalla. Tämän jälkeen poistuin tilanteesta enkä ole tavannut häntä sen jälkeen. Tästä on aikaa 5 vuotta.
Isäni ja äitini elivät hyvin väkivaltaisen avioliiton ja minä kasvoin tuon keskellä. Sittemmin he erosivat, toki vuosia kestäneen tappelemisen jälkeen (ositus). Isäni on tuudittautunut uhrinarratiiviin, jossa kaikki ovat häntä vastaan. Hän on ollut elämässään pyhä ja kaikki ”ajojahtaavat” häntä. Hän on perustanut nyt uuden perheen uuden naisen kanssa. Tämä nainen on isääni reilut 20 vuotta nuorempi. Heillä on lapsi. Tälle naiselle isäni on sepittänyt tämän uhritarinansa, miten ex-puoliso oli hullu yms. ja hänet on koitettu ryöstää. Nyt kun heidän taistelunsa päättyi äitini kanssa, hän haki itselleen uudet syylliset aikuisista lapsistaan. Nyt me kuulemma teemme hänelle yhtä ja toista. Tämä isäni uusi nainen on täysin aivopesty tähän kaikkeen eikä hän usko mitään muita näkökulmia tapahtumista.
Minua ahdistaa nämä perhekulissit, joissa isäni ajoittain esittää jonkun sortin pyhää isää, joka pyyteettömästi auttaa ja lässynlässyn. Mutta heti kun jäämme kahden kesken, alkaa samanlainen riehuminen kuin mitä hän teki äitini kanssa. Oikeasti hän on sitten kuitenkin jostain katkera ja minä kuulemma paha.
Minä pelkään isääni. Pelkään jäädä hänen kanssa kahden, koska hän uhkasi minua jo kerran. Ahdistaa tälle naiselle näytteleminen ja omien tunteiden tukahduttaminen ja näytteleminen jotain toisenlaista tunnetta. Minun on vaikea kokea aitoa iloa isän tapaamisesta tuon viime kertaisen jälkeen. Isäni ei myöskään ole pyytänyt anteeksi käytöstään vaan jatkoi minun syyllistämistä. Sittemmin sain häneltä jonkun sortin anteeksi pyytelemisen, johon minun on vaikea uskoa, koska näitä tilanteita on ollut läpi elämän.
Kuinka kauan ihmisen pitää antaa anteeksi?
Milloin voin päästä vapaaksi isästäni? Asia on ajautunut siihen pisteeseen, että välillä pohdin jopa oman elämäni päättämistä ratkaisuna tähän ahdistukseen.
Se, miksi heidän kohtaamisensa ahdistaa on, että pelkään meneväni paniikkiin väkivallan uhan takia sekä sisäiseen ristiriitaan tästä kaikesta. En oikein tiedä, miten peittää oikeat tunteeni ja kaikki ”terve” on näyteltyä. Tunnen menettäneeni isäni ja on vaikeaa, kun tajuaa, että hän on elossa. Välillä mietin tapaamista, mutta toisaalta joka kerran kun sitä yritetään, alan menemään paniikkiin enkä pystykään tapaamaan häntä.
Lapsuudenkotini on minulle muutenkin traumaattinen ympäristö, joten siellä käyminen on aina henkinen kamppailu – olipa isä siellä tai ei.
Joku ehdotti joskus jotain perhesovittelua. Voitte uskoa, että sellaisia olen nähnyt. Siis lapsena. Olen melko varma, että mikäli ehdottaisin isälle jotain tällaista, hän ei suostuisi siihen. Kulissit julkisuuteen täytyy ylläpitää, joten hän kiistäisi täysin kaiken minun kertomani. Lisäksi isä halveksii kaikenlaisia terapeutteja, etenkin naisia. Hän on ylivertainen kaikkiin ihmisiin verrattuna, joten toiset aikuiset eivät ymmärrä mistään mitään. Luulenpa siis, että isä saattaisi yrittää halventaa/alentaa terapeutin jotenkin. Hän ei myöskään vastaanota kritiikkiä tai kykene keskustelemaan omasta käytöksestään tai toisten ihmisten tunteita (hän ei välitä niistä)… joten hän varmaan menisi johonkin uhittelutilaan. Hän on terapioiden yläpuolella oleva ihminen. Ja minun tehtäväkseni jäisi pahoittelu terapeutille siitä, mitä isäni saa tehtyä. (Tästäkin on kokemusta, että isä jättää ihmiset pahaan tilaan ja minä pahoittelen hänen jälkiään. Isä esim halveksii kassahenkilökuntaa, tarjoilijoita. Hänellä vaan ei ole velvollisuutta tervehtiä ketään. Nämä ihmiset ovat häntä huonompia.)
Eli mitäpä tässä enää tekisi. Koitan vältellä häntä. Haluaisin elämääni tukea, mutta en sitä saa. Isä taas ei tajua hänelle antamaani palautetta ja asiat jatkuu vuodesta toiseen samana. Hän yrittää tavoitella minua takaisin suhteeseen hänen kanssaan, mutta olen lopen uupunut. Hänelle näitä asioita on melko turhaa sanoittaa, koska hän kiistää kaiken.
Tilanteesi kuulostaa todella kuormittavalta. On hyvä, että kerrot siitä.
Peläten ei kannata kenenkään kanssa olla tekemisissä. Se ei kuulu lapsen ja vanhemman välisiin suhteisiin eikä terveisiin suhteisiin muutenkaan. On hyvä, että välttelet. Väkivallalla uhkaaminen on asia, joka on syytä ottaa vakavasti. Ei myöskään "ei tässä mitään" -näytelmän näytteleminen tee tuon historian jälkeen hyvää.
Kuvauksestasi päätellen isäsi ei taida voida itse mitenkään hyvin. Jos voisi hyvin, ei varmasti tarvitsisi käyttäytyä muita kohtaan syytellen, väheksyen ja yläpuolella ollen. Sinä tai kukaan läheinen ei kuitenkaan varmasti pysty häntä tuossa auttamaan tai tilannetta muuttamaan. Siksi on hyvä, että suojaat itsesi ja elät omaa elämääsi. Ja vedät rajan niin, ettet tule kolhituksi henkisesti tai fyysisesti. Oman elämäsi päättämisen ajatus on ymmärrettävä, kun ahdistus on kova. Ahdistuksesi hoitoon on kuitenkin löydettävissä mahdollisuuksia, jotka eivät tuhoa sinun elämääsi. Jos huomaat tätä vaihtoehtoa jatkossa ajattelevasi, olisi tärkeä puhua siitä terveydenhuollon ammattilaiselle ja saada tukea niin, ettei oma elämäsi tuhoutuisi.
Vaikeinta tässä ehkä on se, että aikuisenakin lapsena odottaa ja toivoo hamaan vanhuuteen asti, että vanhemmat rakastaisivat, arvostaisivat ja ymmärtäisivät. Siihenhän lapsilla on oikeus ja tavallisesti vanhemmat siihen jollain tapaa kykenevätkin. Sen tarve huutaa jokaisen lapsen sisällä niin kauan, kunnes on saanut tyydytystä tai lapsi kykenee käsittelemään tilanteen, ettei juuri hänen vanhempansa siihen syystä tai toisesta kykene. Se ei ole yksinkertainen tehtävä ja vaatii aikaa, usein myös toisen ihmisen apua.
Se mitä kirjoitat lapsuushistoriastasi, kertoo, että olet joutunut elämään vahingoittavissa olosuhteissa (väkivallan näkeminen tai kuuleminen, uhkaava ilmapiiri...). Olisikohan hyvä käydä tuota kaikkea turvallisesti läpi yhdessä ihan ammattilaisen kanssa jos et ole jo niin tehnytkin? Sen myötä ehkä tulisi apua siihen ristiriitaan, joka on omien sisäisen lapsen tarpeiden ja isän toiminnan välillä.
Mahdoitko tästä nyt saada irti jotakin, mitä voisit tehdä? Ihan tärkeimmän oletkin jo tehnyt eli ollut altistamatta itseäsi isän uhkauksille ja henkiselle kaltoinkohtelulle.