Tilanteesi kuulostaa todella kuormittavalta. On hyvä, että kerrot siitä.

Peläten ei kannata kenenkään kanssa olla tekemisissä. Se ei kuulu lapsen ja vanhemman välisiin suhteisiin eikä terveisiin suhteisiin muutenkaan. On hyvä, että välttelet. Väkivallalla uhkaaminen on asia, joka on syytä ottaa vakavasti. Ei myöskään "ei tässä mitään" -näytelmän näytteleminen tee tuon historian jälkeen hyvää.

Kuvauksestasi päätellen isäsi ei taida voida itse mitenkään hyvin. Jos voisi hyvin, ei varmasti tarvitsisi käyttäytyä muita kohtaan syytellen, väheksyen ja yläpuolella ollen. Sinä tai kukaan läheinen ei kuitenkaan varmasti pysty häntä tuossa auttamaan tai tilannetta muuttamaan. Siksi on hyvä, että suojaat itsesi ja elät omaa elämääsi. Ja vedät rajan niin, ettet tule kolhituksi henkisesti tai fyysisesti. Oman elämäsi päättämisen ajatus on ymmärrettävä, kun ahdistus on kova. Ahdistuksesi hoitoon on kuitenkin löydettävissä mahdollisuuksia, jotka eivät tuhoa sinun elämääsi. Jos huomaat tätä vaihtoehtoa jatkossa ajattelevasi, olisi tärkeä puhua siitä terveydenhuollon ammattilaiselle ja saada tukea niin, ettei oma elämäsi tuhoutuisi.

Vaikeinta tässä ehkä on se, että aikuisenakin lapsena odottaa ja toivoo hamaan vanhuuteen asti, että vanhemmat rakastaisivat, arvostaisivat ja ymmärtäisivät. Siihenhän lapsilla on oikeus ja tavallisesti vanhemmat siihen jollain tapaa kykenevätkin. Sen tarve huutaa jokaisen lapsen sisällä niin kauan, kunnes on saanut tyydytystä tai lapsi kykenee käsittelemään tilanteen, ettei juuri hänen vanhempansa siihen syystä tai toisesta kykene. Se ei ole yksinkertainen tehtävä ja vaatii aikaa, usein myös toisen ihmisen apua.

Se mitä kirjoitat lapsuushistoriastasi, kertoo, että olet joutunut elämään vahingoittavissa olosuhteissa (väkivallan näkeminen tai kuuleminen, uhkaava ilmapiiri...). Olisikohan hyvä käydä tuota kaikkea turvallisesti läpi yhdessä ihan ammattilaisen kanssa jos et ole jo niin tehnytkin? Sen myötä ehkä tulisi apua siihen ristiriitaan, joka on omien sisäisen lapsen tarpeiden ja isän toiminnan välillä.

Mahdoitko tästä nyt saada irti jotakin, mitä voisit tehdä? Ihan tärkeimmän oletkin jo tehnyt eli ollut altistamatta itseäsi isän uhkauksille ja henkiselle kaltoinkohtelulle.

Moi Eija,

Kiitos viestistäsi.

Olen avannut terveydenhoidon ammattilaisille tuntemuksiani ja kertonut taustani. Minulla on ollut pitkä hoitosuhde terapeuttiin, jolle olen kertonut paljonkin vanhempieni välisestä väkivallasta. Biologisen äitini suhteen olen löytänyt eräänlaisen "rauhan".. Siis en odota häneltä äitiyttä minua kohtaan ja voin paremmin, kun en ole yhteydessä häneen. (En ole tavannut häntä 15 vuoteen.)

Ja kuten kerroin, myös isääni välttelen ja joudun pitämään häneen etäisyyttä ajoittain.

Tiedostan, että oman elämän lopettaminen ei ole ratkaisu asioihin, mutta ajoittain kun ahdistus ja nurkkaan ajettu olo on niin raju (sekä yksinäisyys tämän asian kanssa) niin joskus ajaudun miettimään sitäkin helpottavana ratkaisuna. Ajattelen, että silloin vanhempani eivät enää voi tehdä minulle mitään. Joskus se toisaalta tuntuisi siltä, että he saisivat minusta voiton, sen mitä vastaan olen koittanut yhdessä terapeutin kanssa taistella. Nyt olen vaan ollut niin kuormittunut, etten oikein jaksa taistella näitä ajatuksia vastaankaan. En kuitenkaan nyt tee sellaista.

Isälläni ei varmasti ole kaikki jotenkin sisäisesti ok. Uskon, että hänellä on ongelmia, joita hän ei käsittele/ymmärrä. En ole varma, sisäistääkö hän millään tavalla käytöksensä vahingollisuutta. Lisäksi hän on kohtuuton vaatimuksissaan ja syytöksissään minua kohtaan. Kuitenkaan ei ole mitään realistista tai todellista, mihin olisin jotenkin syyllinen. Kai hän vaan peräänkuuluttaa jonkinsortin "kiitollisuutta"/arvostusta/ihailua häntä kohtaan. Että minun tulisi sitä hänelle antaa. (Ja jos en anna niin siitä hän raivostuu.) Mutta mitä enemmän hän sellaista minulta vaatii, sitä kauemmas hän minua vain sysää. Minä kun en jotenkaan osaa ihailla ja kiittää käskystä. Siis silloin kun sitä minulta vaatii. (Tässä on taustalla asioita, joiden kirjoittamiseen menisi aikaa.) Jotenkin epäilen, että hänellä on omassa mielessään sellainen idyllinen ihannekuva itsestään, jota meidän aikuisten lasten tulisi tukea - eikä hän salli mitään mikä tuota ihannekuvaa horjuttaa. Eli hänen väärästä käytöksestä ei saa mainita. Jos sellaisesta mainitsee, siitä seuraa melkoinen kiukkupuuska. Vähän kuin taaperolla.

En välttämättä koskaan täysin toivu vanhemmistani. Koitan pitää heihin etäisyyttä ja olen yrittänyt löytää elämään muunlaisia asioita ja aiheita. Muita juttuja ja muuta ajateltavaa. Isäni oli kaikesta hankaluudestaan huolimatta elämäni ainut vanhempi - äitini ollessa mitä oli - joten kyllä, välillä elättelen ajatusta yhteydestä. Ja just niinkun sanoit, sitä toivoo, että isä näkisi ja olisi läsnä, olisi ymmärtäväinen, saisi hoivaa tai hellyyttä yms. Lapsena minä olin myös "iskän tyttö". Ja varmaan se pieni toive tähän on vieläkin jossain minussa, vaikka olen välillä koittanut sisäistää tätä, etten taida oikein saada sieltä isän suunnalta sellaista tukea, mitä toivoisin.

Tämän takia olen jotenkin.. melko yksin. Tiettyyn pisteeseen asti, "pärjään" yksin. Olen lapsesta asti selvinnyt jotenkin. Ja yksin oleminen on parempaa toisaalta kuin lytätyksi tuleminen. Eli jos ei sieltä vanhempien suunnalta muuta tule niin onko viisaampaa elää ilman heitä.

Huomaan, etten oikeastaan kaipaa äitiäni. Isäänikin noiden välikohtausten vuoksi melko vähän. Olen kuitenkin ajatellut niinkin, että en ole syyllinen hänen käytökseensä. Olen melko kädetön ratkomaan aikuisten ihmisten tunneongelmia.

Hei!

Kommentoin ihan aluksi tuota oman elämän lopettamiseen liittyvää asiaa. Oletkin jo huomannut, että sen mieleen nostavat ahdistukset ovat ajoittaisia. Kun ahdistus jotenkin vain helpottaa, väistyy tarve tehdä itselle pahaa. Olisi varmaan tärkeä tiedostaa, mitkä ovat niitä asioita, joista saa helpotusta ahdistukseen. Tiukan paikan tullen jo syvään hengittäminen asennossa, jossa hartiat ovat alhaalla, katse suoraan eteen ja rintaranka luontevassa ojennuksessa, auttaa. Muutama rauhallinen hengitys ja sen jälkeen voi sanoa itselle ääneen, että tästäkin selviän. Sillä tavoin aktivoit kehossa neurologiset rauhaantumisreaktiot. Mutta oma päätöksesi olla satuttamatta itseä on myös erityisen tärkeä. Et ole antamassa epätoivolle periksi.

Isäsi tilannetta analysoit selkeästi ja arvelet hänen ikäänkuin tarvitsevan sinut pönkittämään hyvää kuvaa itsestään. Silloin ei taida auttaa muu kuin se, että sinä rajoitat oman elämäsi itselllesi. Se vaatii etäisyyttä, mutta toki joskus voit miettiä, oletko niin voimissasi, että voit tavata ja pitää silti rajasi itseäsi arvostaen, itsellesi turvallisesti.

Yhteyttä vanhempaan lapsi todella kaipaa, vaikka olisi minkä ikäinen tahansa. Se tarve meistä ei nopeasti sammu, mutta voi ajan kanssa kyllä muuttua niin, että sen kanssa pärjää. Mutta se voi olla pitkä prosessi, jota vain pitää sietää itsessään. Ehkä siihen liittyy sellaistakin, että vähitellen alkaa olla itselleen se, joka kiittää ja arvostaa.

Kerrot, että olet melko yksin. Olet kuitenkin ihminen, joka osaa myös saada aikaan hyvän kontaktin ja jutella - esimerkiksi täällä. Mietinkin, että mitä tuo yksinolo mahtaa tarkemmin tarkoittaa.

Moi Eija,

Kiitos, kun kirjoitit.

Minun vointini on todella ailahtelevaista ja vaihtelevaista. Minulla on tosi stressaantunut olo ja kärsin kehollisista jännitystiloista. Minulla on vaikea paniikkihäiriö, jonka takia sosiaalinen elämä on välillä tosi raskasta. Olen ollut pitkään ihmissuhteessa (suhde mieheen), jossa on haasteita. En ole osannut päättää suhdetta, vaikka monta kertaa olen niin aikonut/tehnyt. En ole nyt työelämässä, koska huomaan etteivät voimavarani ole täysin siihen kykenevät. (Minulla tosin on taustalla työelämää ja useita koulutuksia.) Keskittymiskykyni on melko huono. Lisäksi minun selkä meni taas vähän rikki, kun sinne tuli uusi välilevyn pullistuma. Koen olevani uupunut.

Yksinäinen olen osin siksikin, kun suhteet moniin ihmisiin ovat ristiriitaiset/jännitteiset/huonot. En jaksa ylläpitää ihmissuhteita. Kaikki ihmissuhdeongelmat eivät ole johtuneet tai johdu minusta vaan näillä muilla ihmisillä, jotka asuvat lähellä, on ollut ongelmia.

Ajoittain olen miettinyt myös elämän päättämistä (tosin en juuri nyt). Olen mennyt täällä, missä asun, varmaan 3 kertaa päivystykseen ja kertonut itsetuhoisista ajatuksistani. Olen ajoittain myös kertonut, että olisin halukas osastohoitoon tai etten ole varma, miten pärjään kotona. Minua ei kuitenkaan olla koskaan haluttu ottaa osastolle eli en sinne "pääse". Nykyisin, vaikka olisi jotain "olotiloja", en enää mene päivystykseen, koska en usko, että minua otettaisiin sairaalaan. Kestän siis oloja itsekseni.

Läheisiä ihmissuhteita ei juuri nyt oikein ole, muita kuin ristiriitainen suhde miesystävääni.. en jaksa ylläpitää mitään muita suhteita. Minulla on myös paljon traumaattisia muistoja ja tapahtumia siellä lapsuudessa/nuoruudessa, joista puhuminen ei välttämättä auta minua vaan pahentaa. Esim. jos puhun paljon äidistäni (esim. terapiassa) ja sitten menen yksin kotiin niin sitten varmaan vaan näen painajaisia äidistä. Minulla on lukuisia psykiatrisia diagnooseja ja minua on yritetty hoitaa vuosia, mutta minä olen uudelleentraumatisoitunut aikuisena ja nykyisin tuntuu, että hermostoni on pysyvästi rikki/sekaisin vuosia kestäneestä psyykkisestä stressistä. Minun hermosto ei toimi siten kuin tavallisella ihmisellä. Olen osittain tottunut ylikierroksiin ja uupumukseen, koska olen elänyt näin nyt vuosia saamatta apua oikein juuri mistään.

Osastolle minua ei varmaankaan oteta sen vuoksi, koska kykenen niin hyvin kuvailemaan omaa tilannettani ja ajatteluani. Lisäksi, ihmiskontaktissa minä monesti hieman muutun. Yhtäkkiä olenkin jotenkin järkevän oloinen. Tai siis, olenhan minä järkevä. Mutta koska minua ei ole koskaan otettu sairaalaan, en enää edes yritä päästä sinne. Avohoitopuolella minulle tuli aika huono kokemus... minua pilkattiin traumoistani ja siitä, "etten vaan pääse niistä yli", päiviteltiin isoon ääneen sitä, että "missä oli lastensuojelu?" ikään kuin minä kykenisin siihen vastaamaan. Henkilökunta vaihtui joka keskustelukerralle eivätkä hoitajat muistaneet elämäntilannettani tai asioitani vaan joka kerralla aloitettiin alusta. Hoito oli niin sekavaa, että lopetin sen kesken.

Olen pohtinut tätä asiaa joskus ennenkin.. ja minulle on joku ulkopuolinen sanonutkin tämän ääneen, että minussa on kaksi eri puolta. Hyvin järkevä, analyyttinen ja terve aikuinen ja sitten on sellainen sairaampi puoli. Ja ne on molemmat totta. Ne on yhtäaikaa. Minä olen sairas ja terve. Terveellä puolellani olen kyennyt monenlaisiin asioihin. Olen tehnyt korkeakoulutuksia, mutta molempien koulutusten aikana olen ollut myös sairas. Ajoittain esim. ahdistukseni/masennukseni ei näy minusta ulospäin. Ihmiskohtaamisissa pinnistelen ja nostan hymyn huulille, vaikkei hymyilyttäisi.

Olen kohta 36-vuotias. Pieni osa minusta haaveilee eläkkeestä, koska on raskasta olla koko ajan epätietoinen toimeentulostaan. Osa minusta ei jaksa enää tehdä töitä. Toisaalta, haluaisin kuulua yhteisöön.

Hei!

Kuvaat tosiaan taitavasti omaa oloasi ja sen heilahtelua. Kun on traumatisoitunut, on ne tunteet ja muistot niistä tapahtumista ja sitten se osa, joka toimii tässä ja nyt. Kuin kaksi eri puolta. Kuulostaa kuitenkin siltä, että voimasi useimmiten riittävät siihen, että pidät itsesi kiinni tässä hetkessä, vaikka toinen puoli on jotenkin nostamassa päätään. En ihmettele, että koet elämäsi raskaaksi.

Hermostosi ei ehkä oikeasti ole rikki, vaan joutuu helposti ylivireystilaan. Niin meidän hermostomme toimii, jos jokin asia aktivoi meissä jonkin traumamuiston tai uhkaa tehdä niin. Toivoisin sinulle nyt tukea, jossa ei niinkään avata niitä traumoja, vaan aluksi riittävästi tuetaan sinun selviytymistäsi arjessa ja itsen palauttamista riittävän turvalliseen oloon. Menneisyyden tapahtumien avaaminen on turvallisinta sitten, kun on siihen voimia. Valitettavasti en osaa antaa mitään konkreettisia ohjeita siihen, mistä sinun paikkakunnallasi sitä voisi ryhtyä etsimään.

Osastohoitoon valitettavasti tätä nykyä pääsee vain todella huonossa kunnossa. Kokemuksesi avohoidosta kuulosti järkyttävältä. Pilkkaaminen tai traumoista yli pääsemisen vaatiminen ovat outoja yrityksiä auttaa ketään. Surullista, että olet joutunut noihin tilanteisiin.

Yksin olemisen kokemukseesikin tuli lisää valaistusta tekstissäsi. Tarvitsisitkohan nyt jonkin ihan tavallisen ihmisen, joka voisi olla sinulle läsnä vaatimatta samalla vastavuoroisuutta, johon voimasi eivät ainakaan jatkuvasti riitä? Sellaista voisi nimittää vaikkapa tukihenkilöksi. Miltä sellainen kuulostaisi ja tietäisitkö, mistä sellaista voisi etsiä?

Moikka,

Kiitos vastauksestasi.

Juuri noin se on, että minun hermosto menee helposti ylivireystilaan. Joudun siksi tosi paljon rajaamaan toimintoja ja koen uupumusta. Koitan löytää keinoja hermoston palauttamiseen. Olen ollut hermostollisesti epävakaassa tilassa monta vuotta. Minulle on siis normaalia tavallaan hermoston äärimmilleen meneminen. Omien rajojeni tunnistaminen tai niiden pitäminen on myös vaikeaa.

Riita isäni kanssa ja muidenkin perheenjäsenten kanssa on johtanut siihen, että välttelen häntä/heitä, koska hermostoni ei jaksa noita tilanteita. Isä ei tätä tietenkään ymmärrä vaan vaatii ja vaatii. Olen nyt monta vuotta ikään kuin paennut isääni, koska hänen seura on yksinkertaisesti niin raskasta. Suhde tähän mieheen on ollut minulle pakoa isästä. En tiedä, osaanko selittää sitä selkeämmin. Koen isäni turvattomaksi ja sitten yritän saada jostain turvaa häntä vastaan, mutta tuntuu etten saa sitä turvaa mistään. Sitten tämä mieskään, johon olen ollut suhteessa, ei ole ollut täysin ok, vaan siinä on ollut pahoja ristiriitoja (ei fyysistä väkivaltaa), joten koen sitten uupumusta/ristiriitaa siitäkin.

...

Olen täysin samaa mieltä, että jatkuva traumojen avaaminen ei auta vaan pahentaa. Koska koko lapsuuteni oli pelkkää traumaa (5-20 v.) niin esim. lapsuuden perheeni tapaaminen ei välttämättä tuo iloa vaan muistuttaa traumoista. Terapiassa traumoista puhuminen ei auta vaan pahentaa.

Koitan selvitä arjesta, vaikka voimia ei oikein ole.

Niin ja.. sanon siis vielä sen tuosta avohoitopuolesta, että minulle tuli olo, ettei kukaan halunnut kohdata minua siellä. Minua syyteltiin siitä, että olotilani vaihtelee (niinkuin tekee) ja etten mene hoidossa eteenpäin (kun olin käynyt kolme kertaa hoidossa eri hoitajan jutuilla). Hoitajat tosiaan vaihtelivat eli en kokenut, että mitään hoitosuhdetta muodostuu. He eivät usein muistaneet asioitani vaan selitin samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Lomakkeita täytin joka kerralla, mikä vei aikaa keskustelulta. Lääkäri vaihtui 8 kk aikana 3 kertaa eli samaa lääkäriä harvoin näkee enää uudestaan (ja tämä luo jälleen sen, ettei mitään hoitosuhdetta synny.) Henkilökunta ei kerro muutoksista minulle vaan yllätyksenä aina on paikalla uudet ihmiset.

Aivan kaikki hoidossa ei ollut huonoa, uskon, että aitoakin halua auttaa minua oli, mutta jotenkaan tässä ei onnistuttu. Minun syyttäminen traumoistani tai siitä "etten pääse niistä yli" kuitenkin jotenkin sulki minut. Tai tuli olo, etten edes halua puhua heille.

Ja minä ymmärrän sen, että annan itsestäni ristiriitaisen kuvan. Koska minussa on ajoittain toimintakykyinen tai terveempi minä olemassa. Mutta sitten on tuo traumatisoitunut ja uupunut ihminen.

Olen ollut lapsesta asti helposti huolestuva ihminen. Lapsuudessani tapahtui monia suuronnettomuuksia, joiden vuoksi minun huolestuneisuuteni luultavasti paheni. Joudun hyvin usein taistelemaan itse melankolista mielialaani vastaan ja löytämään normaaleja hippusia arkeen, koska minun mieli on taipuvainen ajattelemaan syviä ja rankkoja asioita. Tämä varmaan siksi, kun olen elänyt niin rankan lapsuuden, että se on sitä, mihin pystyn samaistumaan.

Isältäni olisin toivonut, että hän viimein antaisi meidän elää rauhassa. Että ikään kuin en olisi lapsena jo kärsinyt tarpeeksi. Miksi hänen pitää jatkaa sitä? Sallisi meille iloa eikä etsisi aina uutta konfliktia.

Hei taas!

Analysoit varsin taitavasti omaa oloasi, samoin kuvaat hyvin sitä, miten lapsuus, jossa ei voi olla turvassa, vaikuttaa myöhempään elämään. Se hämmentää paljon ja kuvaamallasi tavalla totuttaa elämään hankalassa olossa. Joskus myös hankalassa parisuhteessa, jolta kuitenkin toivoisi eheyttävää vaikutusta itselle. Ja miten loogista ja ymmärrettävää sekin on.

Sitä vastoin isäsi ei ehkä pysty katsomaan itseään tai ymmärtämään, miltä asiat muista tuntuvat. Hän ehkä pystyy näkemään ne vain itsestään käsin. Sitä ei kukaan voi muuttaa, joten etäisyyden säätely lienee ainoa toimiva tapa suojata itseäsi.

Hyötyisit varmasti hyvästä traumaterapiasta, joka aloitettaisiin riittävän pitkällä arjen elämän tuella ja oman vireystilan säätelyn opettelulla. Se on usein kuitenkin kelan tukemaa kuntoutusta, koska osaaminen ei kaikkialla julkisella puolella ole tällä alueella riittävää ja siitähän sinulla jo taitaa olla kokemustakin.

Tästä oma ajatukseni nyt sitten siirtyykin kysymään, millaista apua nyt toivot täällä näiltä keskusteluilta. Mikä jelppaisi sinua jaksamaan hankalina aikoina?

Kiitos vastauksesta.

Aistin, että minulle tämä Tukinet on välillä ollut eräänlainen päiväkirjamainen paikka, jonne kirjoittaa anonyymisti oma ongelma. Varmaan siksi, että saisi jotenkin asian ulos itsestään ja jäsennettyä asiaa paperille sen sijaan, että se pyörii sisällä/mielessä koko ajan. Joskus siis kirjoittamalla ikään kuin "oksennan" pahaa oloa ulos tai kirjoitan mitkä pahat asiat on mielessä. Se itsessään on eräänlaista "hoitoa" enkä välttämättä tiedä, mitä kukaan voi asioihin sanoa tai onko niihin edes ratkaisuja. Ehkä se vaan on sitä ahdistuksen purkamista. Se ei korjaa asioita, mutta se laukaisee sitä sen hetkistä ahdistusta pois ja ehkä siksi hieman auttaa?

Varmaan siksi koenkin sitä ahdistusta, koska tuntuu että joka suunnassa on joku ristiriita. Ja ristiriidat aiheuttaa minulle aina kaaosta ja ahdistusta. Siksi en uskalla liikehtiä mihinkään suuntaan.

Päätösten tekeminen tuntuu vaikealta.

Minulla on nyt myös fyysisiä terveysongelmia ja joudun näihin reagoimaan akuutisti.

Halusin vastata jotain, ettet ihmettele mihin hävisin. En käy täällä joka päivä lukemassa viestejä.

Minulla on tosiaan kaksi korkeakoulutusta taustalla (olen myös itse kolmannen sektorin ammattilainen). Mutta en ole nyt työkykyinen terveyden vuoksi. Valmistumiseni jälkeen tein hetken lastenhoidollisia töitä, mutta vähitellen tipahdin pois töistä paniikkikohtausten takia.

Kiitos kun kirjoitit kanssani. Ehkä palaamme vielä.

Hei!

Kiitos, että selkeytit tänne kirjoittamisesi tarkoitusta. Ja kiva, ettet vain hävinnyt. Arvostan kykyäsi ottaa muut huomioon omien vaikeiden tilanteittesi keskellä. Mutta omien voimavarojen mukaan tietysti sekin.

Kun tai jos tuntuu, että haluat palata keskusteluun, tervetuloa vain jatkamaan. Ja kiitos, että jaoit elämäsi pulmia täällä. Se ei tuntunut oksentamiselta, koska taitavasti osaat kuvata kokemuksiasi. Joskin oksentamisellekin täällä on täysi lupa.

Eija