Meillä on pitkä suhde takana, 13 vuotta. Suhteen lähtötilanteessa olin nuori ja energinen, kahden lapsen yh ja hiljattain perustanut kotisiivousyrityksen. Hän oli pienessä perheyrityksessä ottamassa pikkuhiljaa vastuuta. Itse yritin keskittyä yritykseni kasvattamiseen ja perheeseen, hän halusi juhlia ja reissata. Olla liikkeellä koko ajan. Muutamassa vuodessa uuvuin niin, että suhteen lopettamisen sijaan lopetin yritystoiminnan ja menin ulkopuoliselle töihin. Velat niskassa. Miehenkin elämä muuttui, hän joutui ottamaan vastuun perheyrityksestä. Tuin ja kannustin häntä samalla, kun yritin pyörittää omaa elämääni. Uuvuin pariinkin otteeseen, mutta jaksoin uskoa. Molempiin. Hän saikin yrityksen pyörimään, mutta sitten alkoi ongelmat suhteessa. Minusta tuli hänelle se ns. märkä rätti nurkassa ja muut ihmiset nousivat arvoasteikolla minua ylemmäs. Apuni ei enää kelvannut mihinkään. Olinhan taloudellisesti heikommassa asemassa, huonossa jamassa jaksamisen kanssa ja vastuullani oli myös lapset. Tosin negatiivisen valituksen kuuntelijaksi kelpasin aina. Aloin vaan pikkuhiljaa huomaamaan, että roolini kaikessa yhteisessä elämässämme tuli jatkuvasti mitätöidyksi. Tätä henkistä alistamista on kestänyt noin puolet suhteestamme mikä on vaikuttanut siihen, etten ole koskaan uskaltanut muuttaa yhteen ja lähteä toteuttamaan ”yhteistä unelmaa, joka korjaa kaikki taloudelliset ongelmat”. Uskon, että olen ollut tekemisissä narsististen piirteiden kanssa ja omakin pää vain entinen siitä mitä olin joskus. Olen erittäin negatiivinen ihminen hänen seurassaan tänä päivänä ja pelkään, etten enää pian muista millainen oikeasti olen. Vuosi sitten otin meille aikalisän ja kyllä, tutustuin myös täysin erilaiseen mieheen, jonka kanssa olen muistanut jotain aitoa itsestäni. Tiedän, että vanha suhde tulisi lopettaa, koska mikään ei ole enää kuin joskus. Vaikka haluaisin auttaa miestäni toteuttamaan sen suuren unelman ja kasvattaa yritystä sekä uskoa meihin puolisoina, tiedän, että olen hänen seurassaan liian heikolla hapella. Eli elän kahden elämän välissä, toinen jalka vapaudessa ja toinen suhteessa. Suhteessa, joka on kuin riippuvuus, josta en yksin pääse irti. Mitä voin tehdä? Miten voi aloittaa uuden elämän, kun on kertaalleen menettänyt omanarvontunnon? Miten saa takaisin tahdonvoiman ja sen voiman, etten näe itseäni enää luuserina, kuten mieheni minut näkee. Suhteemme aikana myös selkäni leikattiin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla hän kieltäytyi auttamasta minua, kun taas hän sairastui ja oli kuukauden sairaalassa, oman työn ja lasten rinnalla pyrin muutamia tunteja päivässä pitämään hänen liikettä auki ja kävin lähes päivittäin sairaalassa. En kerta kaikkiaan tiedä mitä minun tulisi tehdä. Tiedän, että tänä päivänä vuodatan häneen katkeruuttani eikä se hyödytä ketää. Sitä enemmän hän nousee yläpuolelleni ja sitä enemmän omaa energiaani valuu hukkaan. Haaveenani olisi aloittaa alusta, oma yritys, uusi paikkakunta jne. mutta usko ja tahto puuttuu. Oravanpyörästä jo hyppäsin sen verran, että aloitin AMK opinnot.