Olisi tosiaan ihana, jos aina voisi olla ihmissuhteissa vain helppo ja mukava eikö koskaan tarvitsisi pahoittaa toisen mieltä. Silloin kuitenkin tulee rikkoneeksi omia rajojaan ja antaa itseään kohdella huonosti. Tilanteeseesi ei mielestäni ole oikeastaan helppoja vastauksia, vaan sinuun tulee opetella pitämään puoliasi ja ilmaisemaan myös mielipahaasi. Tämä kannattaa tietysti tehdä toista kunnioittaen ja nätisti, mutta jämäkästi. Viesti kannattaa esittää minä-muodossa ja välttää toisen syyttelyä. Jos toinen silti suuttuu, ei syy ole sinussa vaan toisen kyvyttömyydessä sillä hetkellä ottaa viestiä vastaan. Kertomassasi kämppistäsi koskevassa esimerkissä voi olla, että kämppiksesi ei ole tullut asiaa yhtään ajatelleeksi ja ymmärtää hyvin, kun kerrot hänelle mikä sinua häiritsee. Kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia erimielisyyksiä toisten ihmisten kanssa, eikä se tee ihmisestä yhtään huonompaa. Se on vain elämää.

Luin paljon psykologiaa ja kävin terapioissa 80-luvulla ja yritin oppia uusia tapoja ilmaista itseäni. Minulla oli viimeisin parisuhde tapetilla, olimme yhdessä kolmisen vuotta, tunsin hänet toista kymmentä vuotta. Kun yritin nätisti kertoa hänelle, että tuo tuntui minusta siltä ja siltä, vastaus oli: "Minua ei kiinnosta pätkääkään, miltä sinusta tuntuu." Onko ihme, että en ole sen jälkeen uskaltanut luottaa yhteenkään mieheen läheisissä merkeissä? Olin tosi ihastunut siihen mieheen, eromme jälkeen meni 5 v, että mietin häntä joka ikinen päivä, vaikka asuimme jo eri maissakin, niin traumaattinen se suhde oli. Kyse oli ilmeisen narsistisesti häiriintyneestä taiteilijasielusta, mutta en minä sitä silloin halunnut tajuta, kun hänen "toiset" puolensa kiehtoivat. En tiennyt silloin myöskään itse kärsiväni epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, minulle oli tyypillistä hakeutua tai ajautua "mahdottomiin" miessuhteisiin. Sen jälkeen valitsin yksinäisyyden, se on ehkä helpompaa, kuin onneton parisuhde, mutta sekin pakahduttavan vaikeaa välistä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: ännän lisäys

Kuulostaa siltä, että olet joutunut toistuvasti pettymään ihmissuhteissasi ja tästä syystä valinnut elämän ilman parisuhdetta. Tunteitasi ei ole kunnioitettu etkä ole saanut sellaista kohtelua, jota olisit ansainnut. On hyvin ymmärrettävää, että olosi tuntuu vaikealta hetkittäin. Ihmisellä on ihan perustavaa laatua oleva tarve olla yhteydessä toisten ihmisten kanssa ja yksinäisyys tuntuu syystäkin pahalta. On myöskin hyvin ymmärrettävää kaivata parisuhdetta. Parisuhde ei kuitenkaan ole ainoa läheinen ihmissuhde, josta voi saada läheisyyden tunteen ja voimaa. Voisitko ajatella, että "unohtaisit" parisuhteet hetkeksi aikaa ja panostaisit muihin ihmissuhteisiin? Jos sinulla on hyviä ystäviä tai sukulaisia, yrittäisit enemmän kiinnittää huomiota siihen, mitä kaikkea heidän kanssaan eläminen voi antaa? Jos taas kaipaat lisää ihmissuhteita, yrittäisit tuoda elämääsi uusia ihmisiä esimerkiksi harrastusten tai vapaaehtoistyön kautta?

Kiitos ymmärryksestä, Käyttäjä Terhikaarina!

Minä syytän kuitenkin paljosta itseäni, koska minulla on myös parhaillaan vakavia ongelmia perheenjäsenen kanssa, joka ei suostu keskustelemaan minun kanssani, vaikenee jopa yhteisistä velvollisuuksista. Olen kokenut olleeni perheen musta lammas, jo siitä syystä, että olen eri sukupuolta, kuin neljä veljeäni. Muutin kymmenisen vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, jossa minulla ei ole sukulaisia eikä lähiystäviä, satunnaisia pikatapaamisia joidenkin naapureiden kanssa ja kesäisin yksi tai kaksi vanhaa ystävää käy kylässä parin päivän vierailulla. En minä ole vakavissani parisuhteesta unelmoinut enää tuon traumaattisen suhteen jälkeen, ja olen jo siinä iässä, että olisi epätodennäköistä kohdata enää sielunkumppania. Myös vapaaehtoistoiminnassa, jota olen yrittänyt, olen kokenut olleeni outo lintu, en osaa keskustella "tätien" aiheista, olen enempi boheemia sorttia ja sellaista seuraa on pienellä paikkakunnalla vähän vaikeaa löytää. Olen käynyt myös useamman vuoden kansalaisopistossa, mutta niissäkin piireissä koen aina olevani jotenkin ulkopuolinen, en ole syntyjäni paikkakuntalainen ja olen asunut kauan ulkomailla ja isoissa kaupungeissa. Koen enimmäkseen, että minua vierastetaan missä ikinä esiinnyn. En harrasta mitään erityistä - osin juuri siitä syystä, että en osaa olla niin kuin muut, vaan olen aina vähän yksinäinen susi, en osaa sulautua joukkoon.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Ihmissuhteissa syyllisten etsiminen ei ehkä ole hedelmällistä, älä siis syytä itseäsi. Toki aina voi ja kannattaakin miettiä, kuinka toisia ihmisiä kohtelee ja olisiko omassa vuorovaikutuksessa parannettavaa, mutta kannattaa kuitenkin olla kiltti itseään kohtaan. On paljon helpompi käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan rakentavasti ja ystävällisesti kun hyväksyy itsensä ja pitää itsestään. Olet varmasti monessa mielessä hyvä ja mielenkiintoinen persoona - ainakin osaat hienosti analysoida asioita ja tekstiäsi on mukava lukea!

Harmi, ettet ole kohdannut sielunkumppania tai saanut hyviä ystäviä uudella paikkakunnalla. Älä kuitenkaan menetä toivoasi, ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On todella hienoa, että olet ollut noin aktiivinen uusien ystävien etsinnässä, vaikka toistaiseksi et olekaan sitä  omaa porukkaasi löytänyt. Muista että olet kuitenkin ihan yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin.

Oletko muuten pohtinut muuttoa vai pitääkö jokin sinua nykyisellä paikkakunnalla?

Syyllisten valinta istuu minulla selkärangassa, siihen minua kasvattivat molemmat vanhempani, varsinkin äiti on aina ollut tuomari, jolta ei ole puuttunut sanan säilää. Vanhempien uskonnolliset käsityksetkin perustuivat pitkälti tuomitsemiseen ja syyllistämiseen. Ja nyt yksinäisenä eläkeläisenä tuntuu, että olen taantunut entisestäkin ja varsinkin epävakaat häiriöt ovat viime vuosina kulminoituneet ja eläydyn niiden negatiivisuuteen unissanikin. Minä olen perinyt äitini sanavalmiuden ja myös kehittänyt sitä. Tällä haavaa minä puran pahaa oloani sisarukseeni, joka vaikenee, kieltäytyy keskustelemasta minun kanssani. Olen selittänyt masennustani ja yksinäisyyttäni, anonut sisarukseltani tukea ja ymmärrystä ahdistukseeni. Mutta hän vaikenee. Ja se taas on johtanut minun ajoittaiseen raivooni, jokin aika sitten harkitsin jopa itsemurhaa ratkaisuna pattitilanteeseen. MInä ymmärrän oman destruktiivisuuteni, kun puran vihaani sisarukseeni ja sen, että hän lukkiutuu aina vain tiukemmin. Mutta hän myös tekee asioita, joissa minulla on periaatteessa myös päätäntävaltaa, mutta koska hän ei suostu keskustelemaan, asiat menevät hänen junaillessa ne omalla tavallaan - jotka minusta menevät usein pieleen, tehdään huonosti ja huolimattomasti. Minä haluaisin, että yhteisistä velvollisuuksista keskusteltaisiin ja päätettäisiin yhdessä, demokraattisesti, mutta sisarukseni jyrää asiat eteenpäin omaan koheltavaan tyyliinsä välittämättä minun mielipiteistäni - koska minä olen vihainen ja hän vaikenee sillä perusteella. Minulla ei ole keinoja päästä eroon vihaisuudestani, minusta keskustelusta kieltäytyminen on julmaa ja rahvaanomainen tapa suhtautua konfliktiin. Olen pyytänyt anteeksikin vihaani, mutta en saanut siihenkään minkäänlaista reaktiota, vain jääkylmää vaikenemista.

Minulla on käynyt mielessä, että ehkä raivoni juontaa juurensa kapaloikääni, josta äiti on kertonut, että olen huutanut kolme ensimmäistä kuukauttani. Ja että aika oli hänelle liian vaikeaa kerrottavaksi. Mistä olen päätellyt, että äiti on mahdollisesti omien psyykkisten vaikeuksiensa vuoksi jättänyt minut huutamaan, ei tarjonnut läheisyyttä lohdutukseksi, vaan jättänyt minun kamppailemaan elämästä ja kuolemasta. Olen kuulemma kerran mennyt jopa siniseksi ja silloinkaan äiti ei ollut se, joka reagoi, vaan isä oli ottanut minut pönttöuunin eteen ja hieronut selkää ja olin siitä vironnut. Voiko raivo tulla niin kaukaa? Vaikka voisin järkeillä sellaisen kropan muistin, se ei kuitenkaan auta minua taltuttamaan vihaani, minulla ei ole työkaluja auttaa itseäni.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: e
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: a

On vaikeaa pitää itseään yhtä arvokkaana, kuin toinen, jos toinen kääntää selkänsä ja osoittaa, että olen hänelle pelkkää ilmaa, josta ei kannata välittää. Sitä tarvitsee vahvistusta toisilta, jotta voi arvostaa itseään. Yksinäisyydessä sitä vahvistusta jää paitsi ja huonot kokemukset riivaavat mieltä. Miten sitä voi "päättää" abstraktisti, että on jonkun arvoinen, jos kukaan ei osoita sitä? Miten sitä voi oppia rakastamaan toisia, jos ei koskaan saa sitä rakkautta - minä en ole sellainen mieliakrobaatti, joka osaisin nyhjäistä tyhjästä ja muuttua tuosta noin vaan täydelliseksi ihmiseksi, joka osaisin vain antaa toisille, mutten odottaa mitään itselleni. Minulla ei ole muuta perhettä, kuin kaksi sisarusta - ja he ovat sanoneet, etteivät jaksa minua.

Tilanteesi kuulostaa todella haastavalta ja olen hirvittävän pahoillani siitä. Ja olet ihan oikeassa, tyhjästä on paha nyhjäistä. Kertomuksesi lapsuudestasi selittävät paljon ja uskon, että ylenpalttiset vihan tunteesi voivat perimmältään todellakin kummuta jo sieltä saakka. Vaikka toki varmasti muutkin asiat siihen vaikuttavat eikä viha missään nimessä ole vain huono tunne, vaan se kertoo tarpeesta, joka sinulla on jäänyt tyydyttämättä. Ja olet aivan oikeassa siinäkin, että ihminen tarvitsee arvostusta muilta pystyäkseen arvostamaan itseään ja sitä kautta muita.

Oletteko hakeneet apua suhteidenne ylläpitämiseen sisarustenne kanssa joltain ammattilaiselta? Kuulostaisi siltä, että voisitte hyötyä keskusteluavusta. Tai oletko itse viime vuosina hakenut itsellesi keskusteluapua? Itsemurha-ajatukset ovat sellainen merkki, että apua todella tulisi hakea.

Olen käynyt terapiassa ja saanut avohoitoa, mutta pettynyt, kemiat eivät ole kohdanneet, enkä ole kokenut tulleeni tuetuksi. Toki lämmintä kättä on tarjottu, mutta se ei oikein riitä epävakaan persoonan kanssa kamppaillessa, kaipaisin strukturoidumpaa tukea, mutta paikkakunnallani sellaista ei ilmeisesti ole minulle tarjolla. Mitä tulee perheen keskiseen auttamiseen: meidän perheessämme ei mielellään saa puhua huonosta olosta, mieluiten ei tunteista ollenkaan. Minun pitäisi kuulemma hävetä sitä, että olen käynyt terapiassa, siksi en kuulemma ole uskottava puhumaan psyykestä ylipäätään. Nuo asiat ovat surullisia, ja olen katkerakin, mutta en voi yksin niille asenteille mitään. Kuten jo mainitsin, olen perheen musta lammas, jonka uskottavuus perheessä on nolla. "Omaa" perhettä minulla ei siis ole, vain tuo torjuva perhe, siis eläkeikäiset sisarukseni ja dementoitunut äitini. Ja olen ahdistunut siitä, että minun on pakko olla yhteydessä sisaruksiini, joiden ymmärrys psyykkisten ongelmien suhteen on mitä on. Meillä on menossa isäni kuolinpesän selvitys, omaisuuden myynti ja meidän on oltava yhteydessä, halusimme tai emme, ja yhteistyö ei todellakaan suju, olenkin jonkinasteisessa kriisissä juuri tuon pakon takia. Minua ahdistaa myös se, että minun on pakko myös vaihtaa vuokra-asuntoa n puolen vuoden sisällä, se tietää taloudellisia ongelmia ja on muutenkin vastenmielinen ajatus.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: -

Kuulostaa siltä, että perheeltäsi et ole saanut etkä luultavasti koskaan tule saamaan sellaista tukea, jota tarvitsisit. Se on todella ikävää, mutta ehkä vain pakko hyväksyä. Mitä itse ajattelet, minkälaista tukea tarvitsisit? Minkälaista olisi tuo strukturoidumpi tuki, jota kaipaat?

Minä kaipaisin analyyttista, tavallaan "teknistä" ymmärrystä, jolla oioittaisiin minun ajatusratojani, kaipaan selityksiä ja neuvoja. Minä tiedän että luisun herkästi sivuraiteille ajattelussani, vaikka toisaalta suvaitsevaisessa seurassa toimin melkein ilman oireitani. Olen jotenkin jumittunut arvioimaan itseäni diagnoosini kautta, enkä löydä väylää ulos siitä, yksin sitä kiertää kehää. Ja perhesiteet jotenkin vahvistavat minussa kaikkea "sairasta". Haluaisin kokea, että en ole riippuvainen perheen käsityksistä,

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: -n

En valitettavasti osaa sanoa, osaanko antaa sinulle tarvitsemiasi selityksiä ja neuvoja, mutta jos haluat, täällä tukinetissä on mahdollista aloittaa pidempi tukisuhde, jossa käydään kahdenkeskistä keskustelua tukihenkilön kanssa. Voit halutessasi pyytää jotain toista tukihenkilöä tai minä voin jatkaa keskustelua kanssasi. Miltä tämä kuulostaa?

Olen pyytänyt yksityistä tukisuhdetta jo kaksi viikkoa sitten, eikä kukaan ole vastannut, odotan ja odotan ...

Hei PIa! Ompa ikävä kuulla, että sinulle ei ole vielä vastattu. Katsoin meidän tukipyynnöt ja siellä ei ole sinulta viestiä, olisikohan pyyntösi voinut mennä Mieli -tukisuhdepuolelle. Mieli ry:llä on vastaavanlainen mahdollisuus saada oma tukihenkilö ja silloin puhutaan Mieli -tukisuhteesta. Näitä pyyntöjä me emme täällä Maaseudun tukihenkilöverkossa näe lainkaan. Mikäli haluat jatkaa meidän tukihenkilön kanssa, joko Terhikaarinan tai jonkun muun kanssa, niin voisit laittaa tukipyynnön tämän linkin kautta:

https://tukinet.net/teemat/ihmiselta-ihmiselle-tukisuhde/tukisuhteet/

Linkistä avautuu näkymä, jossa "kortin" alalaidassa on punainen palkki, jossa lukee aloita henkilökohtainen tukisuhde - paina siitä ja pääset aloittamaan tukisuhteen Ihmiseltä ihmiselle -tukisuhteessa.

Jospa vielä löytyisi voimavaroja tähän, niin saisimme sinulle ihan oman tukihenkilön, jonka kanssa voisit käydä kahden keskistä keskustelua. Sillä puolen on sitten mahdollista myös tarvittaessa chattailla kahden kesken💗

Kyllä laitoin pyynnön Mieli-tukisuhteeseen. Minä en asu varsinaisesti maaseudulla, vaan keskikokoisessa kaupungissa.