Luottamus rakentuu vähitellen takaisin. On aina kivulias paikka, kun kokee jäävänsä puolison elämässä sivuun, vaikka peruste olisi kuinka ymmärrettävä ja arvostettava. Luottamus siihen, että pysyy omalla paikallaan puolison elämässä on juuri se asia, joka ottaa aikaa.

Valehtelu, vaikkakin puolisosi sillä halusi riitaa välttää, on aina parisuhteessa etäisyyttä rakentava asia. Toivottavasti luottamus siihen, että vaikeatkin asiat voisi selvitellä puhumalla, on tästä tapahtumasta saanut vahvistusta. Siinä selvittelyssä on tärkeää luottaa siihen, että tulee itse kuulluksi ja on valmis kuulemaan toista ja hänen näkökantojaan, vaikka ne olisivat erilaiset kuin itsellä.  Se ei aina ole helppoa, mutta usein kannattavaa.

Valitettavasti asiassa on käynyt päinvastoin, eli en voi miehelleni puhua vaikeista asioista ollenkaan. Hän ei pysty puhumaan, hän suuttuu "asian vatvomisesta" eikä ymmärrä miksi pitäisi puhua kun kaikki on hyvin nyt (eli hän ei enää ole niin paljon tekemisissä kaverinsa kanssa). Mutta kaikki ei ole hyvin, en luota häneen enkä enää tiedä, rakastaako hän edes minua. En ole varma enää omistakaan tunteistani. Enkä halua olla sellainen ihminen, joka kieltää vastakkaista sukupuolta olevat kaverit mustasukkaisuuksissaan. Mutta yhteydenpito miehen ja kaverinsa välillä meni siihen, että he lähettelivät viestejä useita kertoja viikossa ellei jopa päivittäin, lisäksi mies kuskasi kaveriaan jos hän kyytiä kaipasi. Vaikka keskellä yötä. En voinut ymmärtää tarvetta tälläiselle ystävyydelle. Miehen mukaan hän vain halusi auttaa ja tukea kaveria.

Minusta mies piti minua pilkkanaan valehdellessaan ihan päin naamaa. Tunnen itseni tyhmäksi kun olen uskonut häntä. Kuinka voin jatkossa uskoa mitään, mitä hän sanoo? Olenhan nähnyt kuinka helposti hän valehtelee. Ja pahin, mistähän kaikesta hän onkaan vuosien mittaan valehdellut muttei ole vaan jäänyt kiinni? Ja minä olen luottanut häneen kuin typerys.

Onpa tuo miehesi kaverikin ollut ajattelematon, kun on noin paljon laittautunut kaverin varaan. Mies valheilla tuskin halusi pitää sinua pilkkanaan, vaan ehkä enemmänkin pelastaa oman nahkansa.

Ehkä tässä ei nyt kannata itseä typeryydestä syyttää. Kyllähän parisuhde jo lähtökohtaisesti perustuu luottamukseen ja toisen kunnioitukseen niin, että puhutaan totta. Siksi onkin niin loukkaavaa, ettei puoliso puhu totta. Se ymmärrettävästi herättää ajatuksen rakkauden haihtumisesta puolin ja toisin. Tuo ilmiö, ettei puolisosi kykene käsittelemään hankalia asioita ja kokee ne vatvomisena, on kyllä melko tavallinen ilmiö. Jos on kasvanut siihen, että hankalat asiat lakaistaan maton alle piiloon, on varmasti vaikeaa käsitellä niitä. Mutta se lisää helposti etäisyyttä jo ilman valheitakin.

Kokisitko itse tarpeellisena, että asiat tulisivat käsitellyiksi? Ulkopuolisen apu saattaisi auttaa siinä, ettei tulisi suuttumista ja keskustelu etenisi. Olisikohan paikkakunnallanne perheasiainneuvottelukeskus, jossa perheneuvoja voisi olla apuna? Tai joku yksityinen pariterapeutti? Joskus puoliso ei alkuun halua lähteä mukaan, mutta yksinkin siellä voi käydä juttelemassa tuntemuksiaan.

Olen miettinyt että menisin jonnekin keskustelemaan, mutta olen huono puhumaan kenellekään naamatusten. En ymmärrä, miksi vatvon samoja asioita mielessäni jatkuvasti, kun  eivät ne siitä mihinkään muutu. Vuoden verran olen nyt vatvonut tätä asiaa jo. Luulin jo päässeeni asian yli ja sitten ajatukset alkoivat taas kiertää samaa kehää.

Sovimme vuosi sitten puolisoni kanssa alkavamme parantaa suhdettamme, koska molemmat olivat sitä mieltä että se oli väljähtynyt. (Olemme olleet yhdessä kohta 30 vuotta ja lapsetkin jo aikuisia). Sovimme mm. "treffipäivistä", jolloin tekisimme jotain mukavaa yhdessä. Otimme hyvän yön suukon kuvioihin, olemme muutenkin halanneet enemmän ja olleet läheisempiä kuin aiemmin.

Mies vähensi yhteydenpitoa kaverinsa eikä ole enää esim. toiminut kuskina (kaverin baarireissuilla). Mies ei itse juo ollenkaan joten häntä on helppo ilmeisesti pyytää kuskiksi, kaikki tietävät että on aina viikonloppuisin selvin päin. Hän ei ole nyt edes käynyt kaverillaan, ei ole kuulemma tarvinnut, kun sairauteen ei enää tarvitse tukea. Mies otti sormuksensa takaisin käyttöön, kun sanoin että se olisi minulle tärkeää ( oli vuosia ilman sormusta, ei oikein tykkää mistään koruista). Mies on viettänyt kanssani aikaa ja on muutenkin kiinnostunut asioistani. Hän on myös pahoitellut toimintaansa ja pyytänyt anteeksi. Hän sanoi ettei tajunnut, miltä se saattaisi minusta vaikuttaa.

Hän on siis tehnyt oikeastaan kaiken mitä olen pyytänyt. Olen kysynyt suoraan, onko rakkaus hävinnyt ja haluaako hän erota? Ei ole hävinnyt eikä halua erota hänen mukaansa. Eikö kaikki nämä asiat toisaalta todista, että hän oikeasti rakastaa minua? Miksen pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi? Olen kyllä pitkävihainen, mutta tämä rasittaa itseäni todella paljon.

Omat ajatukset eivät oikein tahdo tuulettua riittävästi, jos niistä ei voi jutella kenellekään. Ja parisuhdehan on aikuisiän tärkein ihmissuhde ja sen tilanteet siksi merkityksellisiä, eivät mitään pikkuasioita. Vaikka puolisosi ei enää annakaan aihetta, sinun mielessäsi on ikäänkuin suojelija, joka ylläpitää varovaisuutta - varmasti turhaan. Nämä "suojelijat" meissä ovat innokkaita ja huolekkaita eivätkä tahdo osata lopettaa. Ne pitää tuulettaa pois aikanaan vaikka puhumalla ulkopuolisen kanssa.

En tiedä, mitä tarkoitat tuolla, että olet huono puhumaan. Kannattaa muistaa, että ammattilaiset osaavat kyllä auttaa myös siinä. Sinulla ei tarvitse olla valmiina hienostikoottua tarinaa vaan riittää, että kerrot vaikka siitä, että on vaikea antaa anteeksi.

Suhteessanne kuulostaa olevan paljon hyvää. Toivon, että sinä toivut tuosta ja pystyt antamaan anteeksi eli vapauttamaan itsesi tapahtumien painosta.  Silloin omat voimasi vapautuvat muualle.