Olen nelikymppinen nainen ja pitkässä parisuhteessa. Meillä on aina ollut ongelmia kommunikoinnissa ja riidat räjähtävät aina kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Perusongelma meillä riita tilanteissa on se, että mieheni haluaa vetäytyä antamaan itselleen aikaa rauhoittua. Minä en kestä sitä. Yritän saada mieheen yhteyttä väkisin, koska koen tuon vetäytymisen todella ahdistavaksi. Tästä syystä tilanteet menevät huutamiseksi ja kestävät päiviä. Vetäytyessään mies ei puhu minulle mitään ellei ole ihan pakko ja vastaa vain vihaisesti kysymyksiin jos sitäkään. Se miten kauan kestän tätä vaihtelee. Jos koen miehen suuttuneen minulle jostain väärinymmärryksestä, yritän heti korjata asian, mutta toisinaan olen pystynyt antaa hänen olla rauhassa päivänkin. Väliin menoni nollaa aina tilanteen lähtöpisteeseen. 

Minulla on taustalla läheisriippuvuutta ja hylkäämisen pelkoa. Mieheni tapa riidellä ajaa minut usein todella epätoivoisiin mielentiloihin ja koen toivottomuutta. Minulle tekisi hyvää ottaa tilanteesta fyysistä etäisyyttä jolloin minun olisi helpompi rauhoittua ja pysyä etäällä hänestä. Tähän mieheni kuitenkin toteaa, että sitten ei tarvitse tulla takaisin ollenkaan. En tiedä onko taustalla hänellä itsellään hylkäämisenpelko vai tarve hallita tilannetta ja rankaista minua. Vai jokin muu. Jos minulla on ollut jotain sovittua menoa esim yöksi pois, niin sillä ei ole tilanteeseen vaikutusta. Hän ei yritä estellä lähtöäni, mutta ei myöskään lepy.

Riidat lähtevät usein liikkeelle näennäisesti jostain pienestä asiasta, joka kuitenkin katkaisee puolisoni kamelin selän ja liittyy johonkin paljon suurempaan mieheni kokemaan epäkohtaan. Hän kokee minut painostavaksi, sättiväksi ja toisen hyvinvoinnista täysin välinpitämättömäksi. Ainakin ollessaan vihainen. Hän vetää sanomastani mielestäni ihan vääriä johtopäätöksiä eikä ole mitään apua yrittää selittää tilannetta oikein. Huomaan usein taipuvani myöntämään asioita jotka eivät ole totta vain päästäkseni tilanteesta jotenkin ulos. Olen itse terapiassa ahdistuksen takia ja olen yrittänyt pyytää miestäni kokeilemaan parirerapiaa sillä mielestäni emme pysty omin voimin aukomaan solmuja. Mielestäni puolison tapa käsitellä negatiivisia tunteita on todella rajoittunut, mutta hänestä hänen tapansa hoitaa asiat eivät ole kohtuuttomia. Toistan hänen mielestään ikäviä toimintamalleja vuodesta toiseen ja en muita käytöstäni ennen kuin siitä on minulle itselleni harmia. Siksi tämä käytös on myös minulle rankaisu. 

Olen tästä kaikesta hämilläni, sillä puolisoni on riitoja lukuunottamatta todella rauhallinen, älykäs ja empaattinen. Hän ei puhu mielellään tunteistaan ja tiedostan sen, että käytökseni ihan oikeasti aiheuttaa hänelle pahaa oloa ja ahdistusta. Kaikki on vain vuosien aikana kasautunut niin pahaksi katkeruudeksi, joka purkautuu pintaan aina vain herkemmin. 

Olen usein pohtinut eroa, mutta meillä on kuitenkin niin pitkä (20 v) historia että kakkien hyvien asioiden takia haluaa yrittää korjata tilanteen. Olen myös siinä mielessä tukalassa tilanteessa että minulla ei olisi yksin taloudellisesti mahdollista tällaiseen asumisratkaisuun kuin nyt ja eron sattuessa joutuisin todennäköisesti luopumaan minulle hyvin rakkaista lemmikeistä.

Tuntuu hyvältä purkaa tilannetta näin nimettömänä sillä en ole meidän parisuhdeongelmista avautunut koskaan ulkopuolisille. Terapeutilleni vähän.