Sydämen ympärillä puristaa, välillä paleltaa, välillä ahdistaa niin ettei saa mitään aikaiseksi. Kävelen jo kuin zombi.
En tiedä kuinka vähäpätöiselle tämä voi joistakin tuntua, mutta minulla on tällä hetkellä tosi paha olo. Olen aina osannut sunnitella tulevaisuutta ja lohduttaa muita että asioilla on tapana järjestyä. Nyt en itse tiedä mitä tekisin, millä saisin pahan olon pois, mitä teen tulevaisuudessa, onko sitä yleensä? Näyttää että minulle ei ole luotu ihmistä joka rakastaisi minua ehdoitta.
Taustalla kaksi epäonnistunutta liittoa joista molemmista on lapsia, lapset tosin kaksi jo aikuisia ja yksi teini-ikäinen poika.Liitot kariutuivat pahoinpitelyihin ja alkoholi kuului suurella osaa tapahtumiin.
Luulin jo silloin että minulle ei ole tarkoitettu kunnollista parisuhdetta. Rakastuin kuitenkin suinpäin itseäni nuorempaan mieheen. Ei minkäänlaisia ongelmia suhteessa,(normi erimielisyyttä tietenkin joskus), Kuusi vuotta yhdessä, tulevaisuutta miettien. Mies sanonut koko ajan rakastavansa minua, joulut ja kaikki oli suunniteltu. Yks kaks tuli pommi. Sanoi että ei enää vain tunne minua kohtaan samoin, on ihastunut toiseen(etäihastus, joka ei edes ihastumisesta tiedä)
On valmis jättämään minut ja yhteisesti rakentamamme kodin. Etsii jo itselleen uutta asuntoa. Olen valvonut kohta neljä vuorokautta tietty välillä vahingossa torkahtaen. Työt koittanut jaksaa tehdä, kunnes en nyt enää vaan kyennyt töihin, pelkäen että ajan kolarin tai murrun jossakin muuten. Olemme koittaneet jutella, mutta hän ei nyt nää mitään muuta järkevää, kuin että kuulemma sydän lyö vaan toisaalle. Sanoo ettei ole koskaan tuntenut samoin, ei ole sitten mielestään koskaan ollutkaan rakastunut minuun. Kuinka ihminen on voinut teeskennellä 6 vuotta? Siihen mahtuu paljon onnellisuutta, yhteiseloa, pojan kasvatusta, matkoja, suunnitelmia, kodin rakentamista jne…nyt ne vain on pyyhitty pois. Nyt pitäisi repiä tämä koti. Katselen seiniä, katselen tavaroita, en osaa ajatella enää mitään. Nään vain kaikkialla yhteistä. Otin yhteyttä työterveyteen, murruin sielläkin. Kuinka jaksan huolehtia sairaasta äidistäni, kuinka hoidan työt, kuinka huolehdin poikani hyvinvoinnista, kun itse olen ihan rikki.
Ajatukset karkailevat koko ajan, pelkään yksinäisyyttä, katkeroitumista, elänkö vain zombina päivästä toiseen, käyn töissä, tulen kotiin katselemaan seiniä. Eikö minulla ole oikeutta onneen?
Saanko olla katkera sille nuorelle naiselle joka tietämättään on vienyt mieheni sydämen.
Jos he löytävät toisensa, kuinka voin kohdata, jos kävelevät vastaan. En osaa olla iloinen enkä onnellinen mieheni puolesta vaikkakin nyt hänellä ehkä mahdollisuus saada tasapainoisempi parisuhde nuoremman naisen kanssa joka voi tehdä hänelle lapsia. Minä en niitä enää voinut antaa, koko kuuden vuoden aikana sekään ei ole ollut ongelma. Mies sanoi minun ja minun lapsien riittävän. Nyt tuntuu, että olen elänyt vain jossain haavemaailmassa luullen kaiken olevan hyvin. Olin onnellinen.
Nyt mieli ailahtelee, surun, pelon, vihan, katkeruuden väliä. Olen itkenyt niin paljon, että kyyneleistä saisi jo puron, puro vain jatkuu ja jatkuu. Pelkään että suruni jälkeen olen kuin aikapommi joka vain odottaa kytkentää. En osaa tällä hetkellä muutakuin rypeä itsesäälissä, ettei minulle ole tarkoitettu onnea eikä rakkautta….
Ei ole edes sellaista ystävää kenen kanssa voisin jutella. Tuttuja on, työkavereita jne…sekä tietysti äitini. Mutta en aio äidin niskaan kaataa enää yhtään murhetta enempää.😭