Ystävien merkitys.
Olen tässä miettinyt, että mikä tässä ihmis-elämässä loppujen lopuksi on tärkeintä? Ensiksi tuli mieleen, että elossa pysyminen on ensi alkuun se tärkein juttu. Mutta sitten mietin, että on se elämä aika harmaata jos yrität vaan pysyä elossa: tyyliin että olet neljän seinän sisällä ja pelkäät. Tuli vaan mieleen, että kyllä elämässä pitää nähdä toisia ihmisiä ja lähteä sieltä omasta kammiostaan.
Olen tavallaan itse sellaisessa risteyksessä, että nyt täytyy yksinkertaisesti olla rohkea. En tiedä elämäni pituutta, mutta en jää tänne kammiooni pelkäämään maailmaa. Minusta on tärkeää että on edes yksi kaveri elämässä: minulla onneksi on ainakin se yksi. Kyllä kaikkein tärkeimpiä on kaverit. Opiskelu ja työ tulee vasta sen jälkeen. Kaverit antaa ainakin minulle niin paljon voimaa, että ilman niitä olen hukassa. Ihan sama vaikka tulis riitoja tai eripuraa.
Suosittelen täälläkin kaikkia yksinäisiä, että yrittäkää jutella ja saada kavereita kaikin voimin. Se on lopulta tärkeintä. Oli se olo minkälainen tahansa niin varmasti hyvä keskustelu auttaa. Ja niitä keskustelu taitojakin oppii vaan kun menee sosiaalisiin tilanteisiin. Ei kukaan ole seppä syntyessään.
Kyllä mullakin on ollut kaiken näkösiä ongelmia: hirveitä ahdistuksia, kamalaa pelkoa, epävarmuutta, kaaos ajatuksia…
Itse vaan nään tän elämän niin että toisia varten me täällä ollaan. Yritetään sitä yhteis-elämää tuskasta huolimatta.
Nykyään on niin paljon kaikkia tietokone pelejä ja muita, että unohtuu se sosiaalinen puoli kokonaan. Mutta voin sanoa että jos ei ole minkäänlaista sosiaalista verkkoa ja sinä esim. sairastut fyysisesti tai henkisesti, niin sitä huomaa olevansa niin pohjalla, että sieltä on enää vaikea nousta. Kokemusta myös siitä on.
Ei muuta.🙂
Ystävät ovat tärkeitä, mutta elämää on sielläkin mistä ystäviä ei löydy. Ihan vieraita ihmisiä voi jututtaa jos on halua, ja asiaa. Minusta vieraat ihmiset ovat usein paljon ystävällisempiä kuin osaa olettaa heidän olevan.
Minulla on ollut useita ystäviä ja pari erityisen tärkeää ystävää. Heidän kanssa viestittelin päivittäin ja käytiin yhdessä lenkillä ja kahvilla yms.Ennen olin hyvin sosiaalinen.
Nyt olen ollut 7kk sairauslomalla masennuksen takia. Olen eristäytynyt ystävistäni.En halua tavata ketään. En osaa heidän kanssan puhua mitään. Pelkään että he sanovat jotain joka romuttaa koko toipumiseni. En halua käydä edes kaupasssa koska pelkään tapaavani siellä jonkun tutun ja joudun jutelemaan hänen kanssaan.
Voin hyvin kun olen oman perheeni kanssa kotona tai mökillä metsän keskellä. En halua tavata edes omaa siskoani saatika vanhempiani.
Suojelenko itseäni pettymyksiltä ja pahalta fiilikseltä eristäytymällä?
Tuleeko minusta koskaan sosiaalinen niin kuin olin ennen?
Mulla on kieltämättä ollut tota samaa jossain vaiheessa ja välilä vieläkin. Nimittäin eristäytymistä. Sitä aina kuvittelee, että elämä on helpompaa jos eristäytyy, mutta se onkin ihan päin vastoin. Eristäytyminen voi johtaa masennukseen. Ja masennus voi johtaa eristäytymiseen.
Välillä yksin olo on ihan paikallaan, mutta jos se jatkuu päivästä toiseen niin voi alkaa muodostua psyykkisiä oireita.
Minäkin joka päivä taistelen sen asian kanssa, että lähdenkö kotoa mihinkään. Monta vuotta jo ollut sama taistelu. Väsyttäväähän se on mutta sitä pitää silti tehdä.
Mulla on lapsuudesta jäänyt niin pahoja traumoja, että ne kummittelee mun päässä joka päivä ja sen takia on vaikea lähteä mihinkään tai luottaa ihmisiin. En tiedä pääsenkö niistä edes puhumalla eroon, sillä ne ovat syöpyneet niin syvälle mieleen, että vaatisi kyllä monen vuoden terapian....
Silti kuitenkin jatkan taistelua sillä kyllä maailmassa kuitenkin niitä hyviä ihmisiä on joihin kannattaa tutustua...
Joo ei oo oikein ystäviä..Ja ystävät tuntuis "taakalta" Yksin oon pärjännyt aina ja näin varmaan on mentävä loppuun asti. Tosin sisaruksiin on hyvät välit joten en aivan yksin ole🙂