Menetin parhaan ystäväni kaksi vuotta sitten. Hän ei menehtynyt vaan hän päätti lopettaa ystävyyden. Olimme 2,5 vuotta todella läheisiä ja hänestä tuli mulle rakas ystävä. Ero tuli mulle täysin yllättäen. Ystävyyteemme ei kuulunut riitelyä, mutta en myöskään koskaan tiennyt jos häntä painoi joku asia – hän ei kertonut.
Hän alkoi ottamaan etäisyyttä. Aluksi olin asian kanssa ok. Ajattelin, että ei kai siinä, kaikilla on vapaus ottaa omaa aikaa ja etäisyyttäkin välillä. Kun viikkoja oli mennyt monia, otin yhteyttä kutsuakseni hänet kylään. Hän vastasi viestiin tosi kylmästi, ettei ole voimavaroja. Minä ärsyynnyin jostain syystä. Tässä taustalla se, että hänen vastaus oli kylmäsävyinen ja jopa vihamielinen. Vierailusta oltiin puhuttu pitkään, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Itse vierailin hänen luonaan usein. (Asuttiin eri kaupungeissa.) Toivoin siis vastavierailua, koska oli ärsyttävää olla vain se osapuoli, joka reissaa toisen luo eikä toinen käy ikinä mun luona lupauksista huolimatta.
Viestittely ajautui kinasteluun, joka sitten aiheutti mulle paniikin. Ylireagoin tunnekuohuissani (olin siihen aikaan uupunut muutenkin). Tilanne ei ehkä eräällä tavalla lauennut vaan itse jäin elämään epätietoisuuteen, siitä, mikä on ystävyytemme tila. Olisin halunnut jutella siitä melko pian, ettei asia jää roikkumaan tai syömään välejämme. Hän ei halunnut jutella.
Vaikka asioista sitten myöhemmin (kuukausia myöhemmin) juteltiin ja yritin omalta osaltani palauttaa ystävyyttä tasaisempiin uomiin tai esim. siirtyä siitä kinasta eteenpäin, vaikutti siltä, että ystäväni on tavallaan jättänyt minut. Lopulta hän laittoi mulle viestin, millä päätti ystävyyden.
Olen edelleen surullinen.
Kaipaan häntä.
Yritän ymmärtää, ettei hän palaa, mutta on aikoja kun en meinaa ymmärtää sitä.
Kuinka te olette selvinneet ystävän menettämisestä tai ystävyyden päättymisestä? Kuinka pitkään kipua tuntee?
En mitenkään. Se on kurjaa, surullista, ahdistavaa, hämmentävää, pelottavaa. Ajoittain se saa minut pelkäämän kaikkea, itseänikin. Olen menettänyt vähäiset ystäväni, joita oli kaksi tai kolme, ehkä neljä.
Voisiko oloasi auttaa jos menisit mukaan johonkin harrastustoimintaan josta saisit kavereita ja hylkäämisen kokemukset jäisivät taka-alalle?
Voimia sinulle toivotan, sillä tuo mitä kerrot on karmeaa. Yksinäisenä itsenäisyyspäivässä, miten vaikeaa on juhlia Suomen itsenäisyyttä jos kaverit hylkäävät. Yksinäisten suomalaisten Suomi. Mutta hyvää itsenäisyyspäivää sinulle. Ja kaikille jotka täällä kirjoitamme ja etsimme tsemppausta.
Kiitos viestistäsi.
Olen yrittänyt kääntää omaa ajatteluani, hyväksyä kipeät, vaikeat tunteet osaksi olemistani ja antaa prosessin edetä omalla painollaan. Tämä ei tietenkään ole koko aikaa helppoa, päinvastoin. Minun on ollut tosi vaikeaa hyväksyä hänen poislähtöään, mutta toisaalta en pysty hänen valintoihin vaikuttamaan.
Onneksi hän ei aivan ainut ystävä ollut ketä mulla on ollut.. vaan on joitain muitakin. Ihmistä ei kuitenkaan pysty korvaamaan toisella ihmisellä eivätkä ystävyydet ole samanlaisia. Eli ei ikään kuin hyödytä ajatella, että "hällä väliä, onhan noita muita". Jos jonkun kanssa on ollut jotain hyvää, ei se toistu samanlaisena kenenkään muun kanssa.
Olen välillä päässyt sellaiseen tilaan, että ajattelen ystävyyttämme vain lämmöllä enkä koe enää katkeruutta. On tullut myös se ajatus, että jos toinen osapuoli ei oikeasti halunnut jatkaa, olisi ystävyyden pakottaminen ollut meille molemmille väärin ja feikkiä. Siispä oli universaalisesti oikein, että se päättyi.
Ikävä kuulla, että sinulta on päättynyt ystävyyksiä. Ja että olit yksinäinen Itsenäisyyspäivänä. :/ Kävitkö ulkoilee tms?
Kaikkea hyvää <3
Minullakin on tuore kokemus ystävän menetyksestä. Ensimmäinen kriisi tuli jo vuosia sitten, kun muutimme toiselle paikkakunnalle ja ystävä ei sitä hyväksynyt. Välimatka ei kuitenkaan ollut kovin pitkä ja olisimme voineet tavatakin usein. Meni pitkä aika ennenkuin viestittely alkoi, välillä viikottain, välillä harvemmin. Tiedän, että hän on yksinäinen ja olin itse aktiivinen ja kysyin hänen vointiaan. Välillä hän vastasi pikaisesti, nyt ei ole kuulunut mitään kuukausiin. Laitoin sähköpostia ja appiviestin, mutta ei vastannut niihin. Olen myös pyytänyt aikoinaan vierailulle. Aluksi oli halukas tulemaan, mutta perui sitten tulonsa.
En tiedä mikä on syynä tähän käytökseen. Olen jo päättänyt, että hän saa tehdä aloitteen, jos haluaa kontaktiin kanssani. En jaksa enää yksipuolisesti pitää yhteyttä. Kai se on luonnollista, että ystävyyssuhteet loppuvat, mutta eihän tämä hyvältä tunnu minustakaan.
Minulla oli työpaikalla kollegoita hyvinä ystävinä, kuluneiden vuosien aikana yhteenlaskettuna neljä tai viisi, mutta erehdyin luulemaan heitä ystäviksi. Uskouduin heille. Niin ei saa koskaan tehdä. He käänsivät selkänsä ja jopa alkoivat vihata tai ainakin vältellä minua. En tiedä miksi. Narsisteja, vainoharhaisia, pahantahtoisia, juoruilijoita, mutta ennen kaikkea narsisteja. Ei heitä kiinnostanut miten minä voin vaan aina he ajattelivat ensisijaisesti omia ongelmiaan ja minä toimin heille kuuntelijana. Vain kuuntelijan roolissa saatoin saada heiltä myötätuntoa ja jonkinlaista välittämistä ja kuulemista, mikä sekin perustui oikeastaan sille, että minun murheet ja ongelmat toimivat todisteina heille heidän ongelmiensa ja murheittensa vahvistukseksi. Työtoveri ei ole koskaan ystävä vaan pelkkä potentiaalinen juoruilija ja selkäänpuukottaja.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirheitä, lisäyksiä, sanavalinta muutoksia
Joo, työpaikalla ei kyllä kannata pahemmin kaveerata. Itselläni ollut kyllä yksi ihan luottoystävä siellä, mutta hän jäi juuri eläkkeelle. Itse palasin töihin vanhempainvapaan jälkeen ja aikalailla kaikki työkaverit oli vaihtunut sillävälin. Ei sillä, että olisin siellä oikein kehenkään luottanut. Silti aika yleistä varsinkin naisvaltaisilla aloilla on, että kaikesta ollaan muille kateellisia ja kaikkea tietoa muista käytetään oman edun tavoitteluun. Itselläni todettiin keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tietysti tämä sitten vaikutti käytökseeni töissä ja tein siellä virheitä. Nyt kuitenkin tuntuu, että aikalailla kaikki virheet, mitä siellä on tapahtunut lähivuosien aikana, on kaadettu mun niskaan. Vaikka niitä ovat muutkin tehneet. Nämä kyseiset työntekijät eivät vaan ole enää talossa niin on helppo syyttää mua kaikesta. On vaan tosi rankkaa itelle tällainen varsinkin mielenterveyden ongelmienikin takia. Jossain vaiheessa vielä muistan, että jopa uskoin itse siihen omaan pahuuteeni ja uskoin kaiken sen syyttelyn, minkä sain niskaani.
Vielä_täällä, minullekin joitain vuosia sitten ystävänä pitämäni ihminen vastasi joka kerta juuri noilla sanoilla: ei ole voimavaroja. Hänellä ei ole voimavaroja tavata minua eikä jutella. Ajattelin, että tämä on epäsuora tapa ilmaista, ettei hän halua olla kanssani missään tekemisissä.
Mulla on vastaavantyyppinen kokemus ystävän kanssa, jonka kanssa juteltiin päivittäin.
Huomasin, että itse aloitin kaikki keskustelut, ystävä ei enää ollenkaan.
Sitten loppui vastaaminen ja monesti laittamani viestit roikkuivat päivän lukemattomina.
Aika suoraan kysyin, että mikä nyt on ongelma, mitä on tapahtunut ja sain vaan ylimielisen kommentin, että ei mitään mikä johtuu susta, en vaan jaksa jutella.
Mutta väkisinkin mun päällimmäinen ajatus on se, että hän ei jostain syystä enää halua olla mun kanssa tekemisissä.
Tuntuu siltä, että mua ei arvosteta ollenkaan, millään mun tunteilla ei ole väliä ja hänen elämässään kaikki muut asiat on tärkeämpiä, kuin yhteisen ystävyyden ylläpito.
Jotenkin olen muuttunut ilmaksi hänelle ja se tuntuu tosi pahalle. Olen tämän myös hänelle sanonut ja vastaus oli tyly, tyyliin en jaksa kommentoida.
Suru pusertaa rintaa, koska tuntuu että olen menettänyt mun parhaan kaverin, mutta mitä muuta tässä enää voi tehdä kuin olla hiljaa ja antaa toisen olla. Yrittää vaan tajuta, että samaa yhteyttä ei enää koskaan tule ja kaikki on loppu.
puutalo,
Ymmärrän. Minusta tosi hienoa, että rohkenit kysyä suoraan, että mikä nyt on ja mistä kiikastaa. Koska kyllä sellainen vastaamattomuus ja kontaktin välttely kertoo jostain - joku on vialla. Jos aiemmin ollaan hyvä ettei päivittäin juteltu ja yks kaks kontakti häviää niin jotainhan siinä on.
Haluaisin kuitenkin muistuttaa siitä, että ihmisillä on oikeasti itsellään muita kuormitteita, mielenterveyden haasteita jne jne. Et se nk. "vika" ei aina ole just sinussa, vaikka helposti esim. masentunut ihminen alkaa päässään kaiken kääntämään niin. Tosiasiassa tää sinut jättänyt ihminen saattaa itse olla uupunut.
Ja joo...
Siis, itsehän vedin jäätävät kierrokset tästä "ei ole voimavaroja" kommentista, jonka ystäväni mulle heitti vastauksena kutsuun. Siinä hetkessä se tuntui sellaiselta, että ystävyys ei häntä kiinnosta. Silloin se tuntuu pahalta, jos itsellä on vahva sitoumus ystävyyteen ja on koittanut siitä huolta pitää. Siitä tulee yksipuolinen olo, kuin olisi se ainut osapuoli, joka jaksaa tehdä niitä peliliikkeitä yhteyden ylläpitoon.
Tälle mun ystävälle kelpasi aina se, että minä menen hänen luokseen, mutta mun luokse häntä ei saanut ei sitten millään. Usein lupaili tulla, mutta loppumetreillä keksi suoranaisia valheita, miksi ei pääsekään ja perui tulonsa. Tää alkoi sitten jossain vaiheessa ketuttamaan itseä melko paljon, kun olin häntä odottanut.