Yritän kaikkeni, mutta mikään ei riitä..
Olen 1978 syntynyt nainen, jolla pitäisi olla kaikki hyvin. Monen mielestä onkin, onhan minulla hyvä avomies, kaksi ihanaa lasta (4 ja 2 v), uusi, iso talo, kaksi hienoa autoa. Mutta mieleni on musta. Ensimmäisen lievän masennuksen sain v 2000. Sen jälkeen elämä on vain kulkenut eteenpäin, en ole ollut kunnossa mutten niin sairas että olisin tajunnut hakea apuakaan. Lisäksi mieheni sairastui vakavasti 2000-luvun alussa, mikä heitti koko meidän elämän päälaelleen, ja minä en ”ehtinyt” olla sairas, olihan hän paljon sairaampi kuin minä..
Vähän historiaa: minua on aina koulukiusattu rankasti, sekä fyysisesti että psyykkisesti, kolmannesta luokasta lähtien aina siihen kun kirjoitin ylioppilaaksi. Paineet ovat olleet kovat kotoa, pitää olla nätti ja onnistunut, hyvä ammatti jne.
Olenkin lähes valmistunut, mutta paperit koulusta puuttuu. En varmaan ikinä niitä saa.. Työtä olen aina saanut, olen charmikas, diplomaattinen, kaunis, hyväkäytöksinen. Viime vuonna tuli sitten täysi romahdus, menin ryminällä suoraan seinään. Kävin psykologilla kerran viikossa, aloitin lääkitykset, ja olin n 8 kk sairaslomalla. Syksyllä sitten aloitin uuden työn, missä en tietenkään voinut tehdä vain sen minkä piti, vaan annoin itsestäni 150%, ilman että sain mitään korvausta siitä, että tein paljon töitä vapaa-ajallani. Aloitin nyt keväällä psykoterapian, ja tunsin että olen menossa päin seinää taas, en pystynyt hoitamaan töitä, oli ahdistusta ja paniikkia. Oksensin matkalla töihin, monet linja-autopysäkit ovat tulleet liiankin tutuksi..☹️
Nyt olen taas sitten sairaslomalla, ja en ole tervetullut takaisin työpaikalleni sitten kun se päivä koittaa, en edes halua sinne, koska tiedän että siellä vaadittaisiin taas enemmän kuin voisin antaa.
Minulle on nostettu lääkitystä (syön illalla yhtä, aamulla toista lääkettä). Olen terapian myötä tajunnut monta hyvää asiaa, mutta olo ei vaan parane.. Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ajatellut autoa ajaessa, että laitan silmät kiinni ja painan kaasua, että kaikilla olisi helpompaa ilman minua. En kuitenkaan halua vahingoittaa itseäni, lapseni pitävät minut täällä. Lapseni ovat välillä vanhempieni luona jotta saan kunnolla levätä. Nyt en tee mitään muuta kuin luen, nukun, kuuntelen musiikkia. En käy ulkona, en syö, en juo, en liiku. Itken paljon. En halua olla tällainen, haluan tulla terveeksi! Minulla on psykiatrille aika ensi viikolle, toivon niin että hän pystyy tekemään jotain (uusi lääke?) jotta oloni paranisi!
Lisäksi tämä rahattomuus ahdistaa, kun lainat täytyy maksaa, ja minulla on surkea sairaspäiväraha. Ei raha tee onnelliseksi, mutta ei tämä ole kivaa kun ei ole varaa elää normaalia elämää, en muista milloin olisin ostanut itselleni vaatteita muualta kuin kirppikseltä, samoin lapsille.. ruokakustannukset on minimissä, harvoin on varaa edes virvoitusjuomiin, alkoholia ostetaan muutama kerta vuodessa.
Ei tällä kirjoituksella vissiin ole päätä eikä häntää, mutta kun löysin tämän foorumin teki vain mieli kirjoittaa. Alkaa olla niin epätoivoinen olo kun käy terapiassa, syö lääkkeitä ja tekee kaiken niin kuin pitää, ja silti kaikki on vain synkkää ja sysimustaa.
Nyt varmaan joku sanoo että tästä paranee, ja anna itsellesi aikaa, mutta miten paljon aikaa tähän menee, saanko ikinä ”normaalin” elämän? En vaadi paljoa, mutta haluaisin työn jossa viihdyn, ja sen päälle normaalin perhe-elämän.
Hyvää viikonloppua kaikille, kaikesta huolimatta!
Hei! Kuulostaa jotenkin niin tutulta, vaikkei perhettä olekkaan. En viitsi neuvoa, kun google-terapeuteista tms. kuskeista harvemmin on mitään hyötyä. Kuitenkin lääkkeistä haluan sanoa sen, että taistelin usean vuoden niitä vastaan, mutta pahaolo vain jatkui ja oli pakko aloittaa lääkitys taas. Itsestä tuntuu, ettei omat taidot riitä minkään työn tekemiseen, vaikka koulutukseni on hyvä, ainakin jonkun mielestä. En pysty antaa itsestä työhaastatteluissa hyvää vaikutelmaa, koska en usko itseeni. Tuntuu ettei vuosien työstä ole mitään hyötyä. Toivoton ja voimaton olo hallitsee elämää. Välillä tuntuu, etten kykene aitoihin tunteisiin, paitsi unelmissani. Mikään ei tuo iloa. En tiedä mitä apua tästä on, mutta ajatusten vaihto kaltaisten kanssa auttaa. Sen tiedän.
Halusin vielä lisätä sen, että usein jos omia tarpeita laiminlyö, sen huomaa usein paljon myöhemmin, ikävä kyllä. Intohimon puute voi syödä ihmistä sisältä, hiljaa ja varmasti. Puhun vain omasta puolestani, en tarkoita, että tämä pätee joka tilanteeseen. Mutta minun pitäisi kuunnella sydäntäni, mutta se taitaa olla myöhäistä. Rehellisyys kannattaa.
Luin tuon tekstisi ja ymmärrän tavallaan mistä puhut. Kiusattuna on jotenkin mielestäni kanssa hurjan vaikea luoda pitkän tähtäimen suunnitelmia, jotka kun tarkemmin ajattelee niin luovat sen yrittämisen halun, jota ilman ei elämässä pärjää.
Itse olen ainakin huomannut, että takapakit kuuluvat kaikkien elämään. Siksi niissä kai ei pitäisi rypeä kovinkaan pitkään. Minustakin välillä tuntuu, että asia on helpommin sanottu kuin tehty. Itse olen ainakin huomannunt sellaisen asian, että kun vaan suuntaa ajatuksensa johonkin positiiviseen ja itselle mukavaan asiaan alkaa elämäkin
näyttää helpommalta. Voimia sinulle🙂👍!
Heippa
Joo luin sinun kirjoituksen onhan tuossa paljon harmia mutta kyllä se elämä siitä
viellä voittaa.
Mutta ensin olisi hyvä saada väsymys / masennus kuntoon ja hoidettua ja hyvä kun olet
käynnytkin sillä masennus vie todellakin voimat ja toimintakyvyn.
Onko sulla ystäviä / kavereita???
olisi hyvä kun voisit ystäville kertoa ilot ja surut niin se helpoittas elämää.
Älä ikinä ajattele itsetuhoajatuksia sillä elämä on upeata ja siitä kannattaa nauttia
nyt sulla on elämässä vain vaikea kausi menossa ja nyt pitää vaan auttaa ja tukea
sinua että saat asiat kuntoon ja taas pääset elämästä nauttimaan.
Jos ei ole ketään jolle voisit jutella niin ota yhteys tukihenkilöön niin auttaa varmasti???
Pankissa kannataa käydä lainoista juttelemassa ja pyytää vaikka
lyhennys vapaa vuosi sillä kyllä ne yleensä joustaa.
Ehdottomasti käy kaikissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa mistä sulle tulee
hyvä mieli niin se piristäs vähän eläämääsi.
Joo kirjoita mitä sulle kuuluu niin vastaan sulle.
niin siitä se elämä voittaa vaikka pienin askelin.
Kaunista kesää sulle
Ihanaa että te ihmiset jaksatte lukea ja vielä vastata tällaisiin viesteihin! 🙂
Minulla on muutamia hyviä ystäviä jolle pystyn puhumaan tästä kaikesta, mutta hekin ovat perheellisiä ja he eivät ehdi tavata minua niin usein. Myös siskoni on ollut iso tuki minulle, hänelle olen pystynyt kertomaan niitä synkimpiäkin ajatuksiani. Suurin tukeni on kuitenkin avomies, joka jaksaa kannustaa ja rakastaa minua vaikka olen tällainen..
Kävin viikonloppuna juhlissa, ja jopa ravintolassa. Minulla oli pitkästä aikaa sellainen olo, että olin oma itseni. En koko ajan ajatellut miten muut ihmiset katsovat/kritisoivat/miettivät, vaan olin vain kiinnostunut "omasta minästäni" ja siitä, että minulla oli aidosti hauskaa. Muutaman siiderinkin otin, enempää ei tarvittu, oli ihana fiilis silti. Tanssilattialla viihdyin koko illan, välillä oli kaverit mukana, mutta paljon olin yksin muiden ihmisten seassa. Sekään ei olisi tullut mieleenkään ennen, siis tuo ilman kavereita tanssiminen.
Sain jopa muutamia kivoja kommentteja ulkonäöstäni ja tällaista miehiltä, ja sekin tuntui ihmeen hyvältä. Että onnistuu tämän kaiken paskan seassa näyttää sellaiselta että joku kehuu.. (toki alkoholillakin oli osuutta kommentteihin, mutta silti..) 😉
Tänään kahvittelin erään hyvän ystävän kanssa, ja sekin piristi kummasti. Nyt iskikin halu tehdä jotain, eikä jäädä sängynpohjalle makaamaan. Se vain harmittaa, että monet ystävät asuvat kaukana, ja sairauteni myötä olen menettänyt muutamia ystäviä, ihan siksi että pitkään aikaan en jaksanut olla yhteydessä kenenkään. Se jo, että pääsee juomaan kahvia tai ihan vain istuskelle ja jutella tekee ihmeen hyvää. Tänään olen jopa syönyt kolme voileipää, tuli niin hyvä olo..
Huomaan että tästä tulee taas toinen kirjoitus jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta tekee ihmeen hyvää kirjoittaa. Ja kun tietää että te jotka näitä luette, tiedätte suunnilleen mistä puhuu.
Joku kertoi että ei onnistu antamaan itsestään hyvää kuvaa esim työhaastatteluissa. Minulla on vähän päinvastainen tilanne.. Muutamia viikkoja sitten kun olin juuri jäänyt sairaslomalle, minut kutsuttiin työhaastatteluun. Olin yksi päivä puolihuvikseni lähettänyt työhakemuksen erääseen firmaan, kun oma työpaikka tökki. Ajattelin etten häviä siinä mitään, joten menin haastatteluun. Tunnin istuin TJ:n ja markkinointipäällikön tenttauksessa, ja jälkeenpäin olin ihan puhki. Sain tietää että minua ei tällä kertaa valittu koska minulta puuttui kokemus eräältä tietyltä osa-alueelta (tämä kävi ilmi jo haastattelussa) mutta heidän mielestään olin persoonaltani sellainen että sopisin heidän firmaansa, ja he kysyivät jos he saavat ottaa yhteyttä myöhemmässä vaiheessa kun firma on muuttamassa.
Olin tästäkin yllättynyt, ja minulla onkin ollut isoja ongelmia sen kanssa, etten enää oikein tiedä kuka olen. Tavallaan tunnen oloni epäaidoksi just sellaisissa tilanteissa kuten se työhaastattelu, mutta toisaalta tunnen samalla että se joka istui siinä tentattavana on se henkilö joka minä oikeasti olen ja haluan olla. Ymmärtääkö joku yhtään mistä puhun? 😉
Haluaisin löytää sen tasapainon siinä, että tunnen että olen se joka haluan olla, ja että se on se aito minä. En halua olla tämä itkevä, ihmisiä pelkäävä mökkihöperö jolla on aina verhot kiinni koko talossa! Haluan olla se sosiaalinen, mukava, rento ja puhelias minä, se joka on ollut joskus olemassa..
Psykiatrini sanoi minulle vuosi sitten että terapia on pitkä ja vaikea prosessi, ja se on kyllä totta! Mutta tunnen jo, että minulla on ollut siitä hyötyä, ja toivon mukaan minäkin näen vielä sen elämän valon siinä tunnelin päässä..
Kiitos Volvomies ja muut, on ilo tuntea että siellä on ihmisiä jotka välittävät ja jaksavat kannustaa ja piristää, vaikka ei tunnekaan henkilökohtaisesti.
Hyvä chi-chi! Arveluttaa kommentoida toisten asioita, mutta sitä varten tämä palsta kai on. Huomiotani kiinnitti se, mitä kerroit kodistasi: "Paineet ovat olleet kovat kotoa, pitää olla nätti ja onnistunut, hyvä ammatti jne." Olisiko niin, että asetat itse itsellesi samoja paineita? "Yritän kaikkeni, mutta mikään ei riitä." Haluat olla se sosiaalinen, mukava, puhelias ja rento tyttö, jonka vanhempasi hyväksyivät, ja nyt onkin käynyt niin, että olet osan ajastasi kaikkea muuta. Olet itkevä, ihmisiä pelkäävä mökkihöperö, jolla on aina verhot kiinni, sellainen, millainen et missään tapauksessa haluaisi olla. Pitäisikö sinun yrittää hyväksyä sekin puoli itsessäsi ja yrittää ymmärtää sitä? Miksi sitä itkettää? Vaaditaanko siltä ihan liikaa? Onko siltä jo lapsena vaadittu liikaa, eikö sen ole sallittu koskaan olla heikko ja itkeä? Kyllähän joskus on syytä itkeä - esimerkiksi, jos kiusataan koko kouluajan. Eikö kukaan tukenut sinua kun sinua kiusattiin? On jo korkea aika itkeä sitäkin!
Meissä on monia puolia, ei se, että nyt itket ja olet surullinen, mitätöi sitä iloista ja sosiaalista puoltasi, molemmat ovat aitoja! Luulisin, että kun hyväksyt itkevän minäsi, tulet pikkuhiljaa iloisemmaksi.
Tsemppiä Sinulle!
Heippa
Joo se on kivaa kun on hyviä ja onnellisia hetkiä ja elämän onni koostuu
ihan pikkujutuista ja ystävät / kaverit on todella tärkeitä ja kun on paha olo niin
heti ottaa ystäviin yhteyttä ja sanoa et on pahamieli kun saa pahan olon purettua
niin se todellakin helpottaa.
Käy kahvilla tuttujen luona useammin sillä ne kahvihetket todellakin on antoisia.
Sillä jos jää sängyn / sohvan pohjalle niin sitten ei osaa lähteä minnekään ja asiat sit
vaan suurenevat kun niitä itsekseen miettii.
Ole vaan sellainen oma itsesi ja luonnollinen teet parhaasi mutta ei sitä tarvitse olla huippu tyyppi eikä aina tarvitse onnistua epäonnistumiset kuuluu elämään ja niistä vaan opitaan.
Jokaisesa meissä on hyvät ja huonot puolemme ja jokaisessa
meissä on heikkoutemme ja vahvuutemme ne vaan pitää elämässä
hyväksyä ja niillä elämässä menemme eteenpäin.
Joo käy kaikissa tilaisuuksissa tapahtumissa mistä tulee onnellinen olo ja näet erilaisia ihmisiä nimittäin oppii joka päivä uutta asiaa.
ja jos on tarmoa niin liitu johonkin seuratoimintaan kursseille vapaehtoistyöhön
niin se opettaa todella paljon.
Itse teen vapaehtoistyötä vaikka se minun työ on todella rankkaa ja välillä vaikeata
mutta minä olen todella onnellinen kun pystyn auttamaan ihmisiä.
Ja kaunis kiitos sulle kiitoksesta.
Näin mennään hiljakseen eteenpäin elämässä ja vaikka varmasti tulee elämässä ongelmia ja takapakkia mutta otetaan niistä oppia ja tullaan vaan vahvemmaksi ihmisiksi.
Joo kirjoita miten olet elämässä jaksanut ja nautitaan elämästä se on vaikeuksista huolimatta todella upeata.
Kaunista kesää sulle.