Minä olen lukenut, kirjotellut asiasta toisaalla, nyt vielä voisin täälläkin puhua.
Minua hämmästyttää suuresti kuinka paljon ampuja saa sympatiaa. Tuntuu, että on aivan oikeutettua ampua vaimonsa, koska hän oli jo vanha.
Vielä oikeutetumpaa tuntuu olevan ampua kaksi kehitysvammaista naista.
Koska heistä ei kukaan pitäisi huolta, kun vanhemmat ovat kuolleet.
Omaisella tuntuu olevan aika paljon oikeuksia?
Minua sattuu todella paljon kun uutisissa on koko ajan sanottu, että ampui vaimonsa ja kaksi kehitysvammaista tyttöään. Mietin miksi pitää sanoa kehitysvammaista. Miksi ei edes ruumiina saa olla aivan tavallinen ihminen, miksi ei voi vaan sanoa ampui vaimonsa ja kaksi lastaan?
Nyt viime päivinä olen miettinyt omaa osaani. Koska minä olen hieman vammainen mutta kuitenkin sen verran että tarvitsen lähes joka päivä vanhempiani ja muita omaisiani auttamaan ihan tavallisissa asioissa. Kuten kaupassa käynnissä, siivouksessa ym. Minulla vielä on koulunkäyntiavustaja, kun valmistun, ei kai ole ketään yhteiskunnalta joka auttaisi minua vaan tarvitsen enemmän omaisiani.
että mitä jos jonain päivänä omaisieni mitta on täysi? Ja vielä kun tämä yhteiskunta näyttää menevän siihen suuntaan, että on aivan luonnollista ottaa henki pois rasittavalta omaiselta. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi. Miten toisin omaisilleni julki etten halua heidän rakastavan minua niin paljon?
Nyt puhutaan miehestä joka on todennäköisesti ollut sodassa. Sitä on erittäin vaikea käsittää mitä sellainen tekee ihmiselle, mutta aivan varmaa on että jälkiäjättämättä se ei mene. Lopuksihan hän tappoi itsensä. Mitä sen jälkeen enää voi sanoa. Ihminen pyrkii ymmärtämään tapahtumia ympärillään, mutta tekoa ei muuta toiseksi se, mitä siitä on mieltä. Se että koko asia on hirveä ja kammottava, on itsestäänselvää. Se on jotakin mitä monikaan meistä ei millään pysty ymmärtämään. Ihminen joka on valmis tappamaan itsensä, pystyy periaatteessa tekemään muille ihmisille mitä vaan. Samansuuntaisia juttujahan viimeaikoina on ollut paljonkin.
Mutta ymmärrän pelkosi asiaa kohtaan ja mielestäni se on oikeutettu, vaikkakin aiheeton. Nämä tapaukset ovat äärimmäisiä, eivät jokapäiväisiä tai normaaleja. Eihän uutisotsikoita revitä sellaisesta mikä on tavallista. Sinun tilanteesi on se minkä me kaikki joudumme kohtaamaan. Ei kukaan pysty huolehtimaan itsestään loputtomiin, vaan tarvitsee lähipiiriä. En minä, et sinä, eivät sinun läheisesi.
Minä asun kylässä mikä poltettiin aivan kokonaan sodassa. Täällä asuu ihmisiä joilta meni kaikki, sitten vaan tultiin takasin ja rakennettiin kaikki uudestaan. Minä olen kuullut usein juttuja sodasta ja vanhojen ihmisten kokemuksia ja aina he kuitenki sanovat, että siitä piti vaan jaksaa jatkaa elämää.
Minä en oikein usko, että näihiin surmiin oli syynä sota. Saa kyllä joku siihen uskoa, jos haluaa, se ei mua haittaa.,,
Senkin minä ymmärrän jotenkin, että tappoi vaimonsa. Se jos olisi siihen vaan jättänyt, niin tarina olisi ollut rakkaustarina jolla oli onnellinen loppu. Yhdessä elivät koko elämänsä ja yhdessä lähtivät pois.
Minä en ymmärrä, että tappoi lapsensa ja sillä perusteella ettei kukaan heistä olisi pitänyt huolta. Koska olisi pitänyt nekin lapset jotka jätti eloon (näin yksi heistä kertoo lehdessä).
Minusta se, että heidät tappoi, oli pelkästään oman itsensä ylentämistä korvaamattomaksi omaiseksi.
Jonain päivänä, ihan kohta, meidän lehdessä on heidän kuolinilmotus kun ovat ristillä. Minä jo mietin miten heistä sanotaan. Jotenki tuntuu, että siihen loppuu minun asian käsittely, että tyydyn siihen mitä omaiset sanovat heistä, ovatko rakkaita tms sellaisia sanoja joista tulee tunne, että omaiset kertovat miten asiaan pitää suhtautua.
Juu, tuskin se mikään ainoa syy onkaan, mutta yksi mahdollinen osa siitä koko kuvasta.