Eli olen 22-v. mieshenkilö, jolla on, kuten otsikko kertoo, ylihuolehtiva äiti, joka yrittää jatkuvasti kontrolloida kaikkea tekemisiäni, jne. Hän sairastaa paranoidista skitsofreniaa, joten kyseessä on myös paljon sairauden tuomia ”mausteita”.
Olin itse 12, kun minut otettiin perhekotiin. Olin silloin asunut melkein sen 12 vuotta kahdestaan äitini kanssa. Hän ei ole huomannut ajan menneen eteenpäin juuri yhtään, ts. käyttäytyy kuin olisin edelleen 12. Tarvitsen kuulemma jatkuvaa huolenpitoa, en osaa hänen mielestään hoitaa mitään asioita, jne. Hänen ajatuksenaan on, että kun hänellä on joku juttu, niin minullakin on niin automaattisesti. Asiat ovat ikäänkuin samalla tavalla molemmilla, vaikka hänellä ei mitään varmaa tietoa asiasta olisikaan.
Kaikkein eniten ottaa päähän se, että hän yrittää manipuloimalla saada minut tekemään jotain tai olemaan tekemättä. Manipulointi on erittäin selkeää, yrittihän hän sitä jo ennen 12:sta ikävuotta ja tunnistan sen selkeästi. Hän myös kertoi ennen, koska minulla oli esim. päänsärky tai koska olin väsynyt. Nykyään tuo menee muotoon ”kun et sää hirveesti tykkää siitä” tai ”sun kannattais tehdä näin, ku sul on toi”. Erilaisista asioista kertoo aina tietävänsä. Ei kuitenkaan nyt pyri toimimaan minään ajatustenlukijana, mutta luulee kuitenkin tietävänsä omista asioistani paremmin kuin minä.
Hän on skitsofreniapäissään katkaissut välit kaikkiin sukulaisiin, siis kaikkiin. Isääni, isovanhempiini, jne. jo silloin kun itse olin pieni. Isääni en ole vielä ottanut yhteyttä, mutta isovanhempiini olen jo tutustunut erittäinkin hyvin. Hän ei asiasta ole tietoinen, eikä tarvitse ollakkaan. Asiasta paisuisi hänen kohdallaan niin suuri haloo, ettei se ole sen arvoista kertoa mitään. Hän ei tietenkään haluaisi edelleenkään, että ottaisin heihin yhteyttä. Hän halusi lapsuudessani vain lukkiutua asuntoonsa minun kanssa. Ja vaikka omassa kämpässä asustelenkin, niin hän edelleen yrittää sitä, tosin hieman eri tavoin. Perhekodin vanhempien kanssa hän haluaakin, että olen heidän kanssaan tekemisissä. Mutta esim. tyttöystävää hän ei varmastikkaan sulattaisi. Hän manipuloi sanomalla, että ”sitten vuosien päästä on hyvä aika seurustelussuhteelle”, sanojen välistä voi lukea paljon.
Ongelma onkin sitten siinä, että homma alkaa todella jo ahdistamaan ja ottamaan päähän. Hänen kohdallaan on ihan sama, miten noihin asioihin reagoi. Vaikka hiljaa toteaisi olevansa samaa mieltä tai naama punaisena huutaisi puhelimeen kaikenlaista, niin ei auta. Sama meno vain jatkuu ja jatkuu. Olen moneen kertaan huutanut, että etkö millään ymmärrä, että tässä ei olla mitään 12-v. enään. Haistatellut pitkät vitut ja yrittänyt saada hänet ymmärtämään. Hän vain toteaa, että kyllä ymmärrän. Ja sitten seuraavassa puhelussa kehottaa, että kannattaisi kysyä työnantajalta, jos saisin tunnin ruokatunnin, niin kerkeäisi syömään ja levätä enemmän. Just joo.
Sitten kun otan asian lopulta agressiivisesti esille (rauhallinen esille tuominen ei alkuun auta), niin hän kertoo, että olisi parempi jos hän olisi vain kuollut ja että voisi tehdä itsemurhan. Kerroin viime vuoden lopulla rauhanturvajoukkoihin hakeutumisesta, että olin ajatellut hakeutua sinne. Hän meni täydelliseen paniikkiin ja oli erittäin kauhuissaan. Siinä vaiheessa jo. Hän vetosi siihen, että hän ei kestä, jos itselleni käy jotain. Tietenkään kun hänellä ei ole mitään ehjiä sukulaissuhteita, eikä kavereitakaan, niin hän olisi sitten tietenkin yksin. Nyt kun sitten vein paperit sisään ja sain päätöksen tulla valituiksi joukkoihin (niistä sitten aikanaan valitaan johonkin operaatioon, jos valitaan, mitään varmaahan tuossa ei ole), niin hän kertoi tekevänsä itsemurhan, jos kuolen siellä. Että on hyvää kannustusta!!!
Hän ikäänkuin vetoaa siihen, että etkö välitä äidistäsi, kun lähden sinne hänen mielestään satavarmasti heti huomenna? Haluanko jättää hänet tänne yksin? Enkö yhtään ajattele asiaa hänen kannaltaan? Koska ”äitille tuli nyt kyllä todella huono olo, kun kerroit tällaisia uutisia”. Eihän hän ymmärrä, että itselläni on oma elämä, enkä elä sitä muille kuin itselle.
Olen ikäänkuin pattitilanteessa. Ajattelin ottaa isäänikin tässä viikolla yhteyttä, niin varmasti hieman ”tasaa tilannetta”.
Perhekodin vanhempiin olen yhteyksissä viikoittain, siinä ei mitään ongelmia ole, paitsi mutsin toimiessa ns. välikätenä. Kertoo taas, miten asiat ovat, jne.
Monasti olen ajatellut, että antaa hänen vain sitten kertoa asiat niin kuin ne hänen mielestä ovat ja tehdä sitten niin kuin itsestä tuntuu. Yleensä jätän hänen juttunsa ihan omaan arvoonsa, tuollainen käytös kun ei ole normaalia. Silloin tuo kontrollointi menee vielä pidemmälle, jos sille ei laita stoppia.
Sitten kun itse kuitenkin jossain määrin haluaisin jonkun naisystävän, niin arvelluttaa kyllä hänen käytöksensä. Oikeastaan kummankin. En kehtaa todellakaan esitellä mutsiani kenellekkään, hänen jatkuva lapsellinen käytöksensä minua kohtaan on erittäin loukkaavaa ja häpeällistä (hän ei tietenkään sitä ymmärrä, vaikka moneen kertaan olen sen todennut). Ja mitenkähän tuo naisystävä siihen suhtautuu? Tuo isäsuhde olisi siinäkin mielessä hyvä, koska etten leimaudu hänen silmissään täysin mammanpojaksi, vaikka sellainen tällä hetkellä olenkin.
Tuollaisen ihmisen seurassa en vain voi näyttäytyä julkisilla paikoilla (asumme eri kaupungeissa, joten se ei oikein nyt mahdollistakaan ole), kun perhekodissanikin jouduin häpeämään koko ajan. Totta kai he siellä ymmärsivät asian, mutta kuitenkin.
Eli tuo seurustelusuhde pelottaa aika lailla. Mutsi todellisena kontrolloinnin asiantuntijana saa sen suhteen kyllä sekaisin. Hänen kanssaan tulee soiteltua kerran viikossa, että sikäli vähäistä se on. Luonani hän käy pari kertaa vuodessa.
Kolmas asia on oma sairastuminen. Pelkään sitä jatkuvasti. Olen nähnyt omaa mutsiani, ja muitakin skitsofreenikoita oikeassa elämässä. Leffoissa sitten enemmän. Yritän koko ajan tunnistaa itsessäni oireita, jotka viittaavat skitsofreniaan. Esim. jos tänään en jaksa mennä kavereiden kanssa johonkin, onko se merkki eristäytymisestä? Tiedän, että ei ole millään muotoa, mutta skitsofreniaan vain liittyy eristäytyminen, niin sikäli. Tai FC Barcelona hävisi tänään, onko se merkki masennuksesta, kun on tappion jälkeen ”hieman mieli maassa”?
Itselläni on aika korkeat prosentit sairastua. Olen nähnyt miten se vaikuttaa ihmiseen. Itse en sellaista halua missään muodossa.
Toisaalta en pelkää mitään syöpää lainkaan, ei ole tullut edes mieleen. Ja siihen sairastuminen on erittäin paljon todennäköisempää kuin sf. Johtuu varmasti siitä, että lähipiirissä ei ole ollut ketään syöpäpotilasta. Enkä pelkää, että kuolen tai haavoitun jossain sotilasoperaatiossa, johtuu varmasti sekin siitä, että lähipiirissä ketään ei ole edes ollut sotilasoperaatiossa.
Että tällaista tänään, toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti.
Tuo on totta, että tosielämässä jalkoihin jäävät ne, jotka eivät kykene puolustamaan itseään. Ja sellainen olenkin. Mutta vaikka itseään rakastaisikin, niin se ei tarkoita, etteivätkö ne sudet vaanisi silti. Kun ei ole tarpeeksi miestä siihen.
Tuokin pitää paikkansa, että katkeroitunut ihminen ei ole kaunis eikä komea, ainakaan sisältä. Ulkoinen olemus voi olla eri asia. Ja korjaisi sen verran, että todellinen sisäinen kauneus ja komeus on sitä, että on sinut itsensä kanssa. Ulkonäön kanssa sillä ei sitten olekkaan mitään tekemistä.
Mutta sitä mitä yritän sanoa, on se, että ulkoinen olemus on kuitenkin edelleen, kaikesta huolimatta se, mihin ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomiota. Eli jos on miehinen olemus, voi aika hyvin päätellä, että on myös sisäisesti. Mutta jos on naisellisen näköinen ja oloinen, niin voi aika hyvin päätellä, että kyseinen mies on arka hiirulainen. Tietysti nuo eivät ihan yksi yhteen mene, mutta kaikki varmasti ymmärtävät pointin.
Ja jos puhutaan parinvalinnasta, niin jos nainen voisi valita itselleen komean ja fiksun, osaavan ja karismaattisen miehen, niin ottaisiko hän kumppanikseen ruman ja tyhmän ja samalla myös osaamiskyvyttömän ihmisen, joka on kaiken lisäksi vielä se arka hiirulainen? Ei, koska nuo ensin mainitut ovat niitä positiivisia puolia ja viimeksi mainitut niitä negatiivisia.
Mutta samalla kuka mies huolisi itselleen rumaa ja tyhmää lapsellista naista, jos olisi mahdollisuudet parempaan? Ehkä kummassakin tapauksessa joku samankaltainen henkilö ottaisi, mutta itse en kuulu sellaisiin, jotka hyväksyvät tuollaisen. Kyllähän ihminen lähtökohtaisesti ottaa sen parhaimman vaihtoehdon. Ja paras vaihtoehto on aina se, missä on eniten hyviä puolia. Runsaasti negatiivisia puolia omaavat jätetään yksinkertaisesti rannalle. Näin se vain menee.
Jaksat, jokujossakin, puhella paljon siitä, että olisi sisältä komea ja kaunis. Totta. Mutta lähtökohtaisesti haluan olla sekä ulkoisesti että sisältä. Sekä että. Jos mies on sekä ulkoisesti että sisäisesti komea, niin naisseuraa riittää. Se on nähty. Ulkoisella komeudella ei pääse pitkälle totta, mutta ihminen voi olla sekä että. Komea ja fiksu. Itsevarma ja itseään rakastava. Karismaattinen ja osaava.
Kuten täällä on joskus todettukin, niin huonossa repussa voi olla hyvät eväät. Edelleen kuitenkin todella hyvässä repussa voi olla todella hyvät eväät.
Ja on totta, että olen sivuuttanut tuon adjektiivi-jutun kokonaan, olet aivan oikeassa. Mutta sinä taasen ole sivuuttanut esim. juttuni tuosta tutusta henkilöstä, joka on juuri kertomani kaltainen. Itseäni vuotta nuorempi ja toimii esimiehenä. Erittäin komea, viehättävä ja miellyttävä, erittain fiksu ja osaava, karismaattinen nuori mies, jolla on miesmäinen olemus ja miesmäinen ääni. Hänestä suorastaan huokuu miesmäisyys mutta samalla rauhallisuus. Osaa ajatella fiksusti ja herkästikin.
Eli hänellä on juuri niitä ominaisuuksia, joista olen kertonut ja joita sinä olet esitellyt. Ja naisseuraa riittää. Osavuutta riittää. Kavereita riittää, jne. Ja turha sanoa, että ota hänestä mallia, se ei tässä vaiheessa onnistu. Olemme siis täysin eri planeetoilta. Täysin erilaisia ihmisiä. Itselläni ei ole hänenkaltaistaan luonnollista miesmäisyyttä, karismaa ja ulkonäköä. Ei niin ei.
Ja kun olet puhunut tuosta sisäisestä komeudesta, niin itseäni ei vain jaksa kiinnostaa tässä vaiheessa pätkääkään. Jos minulla ei ole ulkonäköä ja miesmäisyyttä, niin ei jaksa mikään itsensä rakastaminen ja hyväksyminen ja itsevarmuus, jne. kiinnostaa pätkän vertaa. Tuokoon sitten ehkä jotain hyvää, mutta itselleni ei riittävästi. Ei kiinnosta millään muotoa tässä vaiheessa vaikka sanoisit mitä.
Enkä oikein tiedä, mikä tässä oikeen on varsinainen ongelma. Ehkä sitä vain tulee tänne purkamaan paskaa oloani, kun ei ole sellainen kuin haluaa. Tai pysty elämään sellaista elämää kuin haluaisi, omanlaistaan.
Apuaaa....sähän alat J88 olla sellanen vastus, että mun pitää varoo ja olla tarkkana 😋 Otettava vissiin ihan tosissaan tää ajatustenvaihto höh...ja mä ku luulin että lonkalta heittelen sulle juttuja 😟
Totta kai sudet vaanivat meitä kaikkia, mutta totuus on sekin, että kun rakastat ja kunnioitat itseäsi, tajuat melkoisen nopiaan, kuka on susi ja kuka ei. Tajuat hyvin nopsaan, kuka polkee arvoasi tai kuka yrittää syödä sinua suden hampaillaan. Vaikka kuinka hymyilisi pepsodenttihymyään, näet myös ne vaaralliset hampaat selkeästi. Tää on ollu mulle ihana havainto sen jälkeen, kun aloin osata luetella ittestäni mm. ne 20 posit. adjektiivia. Parempi itsetunto on antanu paremmat tuntosarvet jotka vaistoavat nopeammin mm. kuka vedättää ja kuka satuttaa tahalteen. Joten alahan lähetellä tänne adjektiiveja 😮 vaikka yks per päivä - voin kuukauden päivät orotella hyvinkin että lista on koossa 😉
Oon eri mieltä kanssasi siitä, etteikö sisäinen kauneus heijastuisi myös ulos päin. Oon nähny niin monet kerrat elämässäni, kuinka ihmisen olemus komistuu ja kaunistuu, kun elämän solmut hellittää. Kun sisin rentoutuu ja pääsee ilo ilmoille. Hyvä esimerkki kuinka eräs ystäväni vertasi nykyolemustani siihen mitä olin ennen eroa vikasta exästäni. Kyllä hyvä olo kuten paha olokin jollakin tasolla aina välittyy ihan siihen ulkokuoreen asti. Eräs läheinen ihminen esim. oli ylipuettu ja -laitettu just sillon ku kotona meni kaikki ihan päin seiniä ja oli mm. hakkaamisten takia sairaslomilla. Kyllä me eri tavoin viestitään ja heijastetaan sisäistä olemustamme myös ulkoisesti.
Jos puhutaan ihan henk.kohtaisia, minusta sinussa J88 on tarpeeksi sisäistä kauneutta, jota voisit vapaaehtoisesti joskus heijastaa uloskin päin...vihjailen nyt just sitä, että jos oppisit näkeen ittesi kauniimmin eli positiivisemmin ja tuijottaisit enenevässä määrin omiin vahvuuksiisi etkä heikkouksiisi...ja jos antaisit ihmisten oikeasti tulla lähelle. Koen että minutkin väliin päästät ihan lähelle, mutta sitten hyökyaallon tavoin heität kylmän suihkun niskaani karkoittaaksesi minut mahdollisimman kauas pippurin luo. Minä näen sinut kauniina sieluna, mutta koen, ettet ikään kuin anna kenellekään lupaa nähdä sinua kauniina. En tiedä, miksi sinua loukkaa niin valtavasti se, että joku kokisikin sinut kivaksi ja mukavaksi ja fiksuksi ja sielukkaaksi ihmiseksi. Ai niin mut mähän olen luuseri. Mun juttuja ei siis lasketa ok ...
Sori jos koet, että olen sivuuttanut sinun miesihanteesi. Ehkä siihen liittyy osaltaan sellanen inhimillinen seikka, että kuvaamasi tapaus muistuttaa ihan liikaa minua molemmista existäni. Ei siis voi olla minun nykyinen miesihanteeni, jos ymmärrät yskän 😝 Mutta yritän valasta sulle mun näkemystäni, joka tietenkin on taustani takia kovin puolueellinen. Sitäpaitsi luulen tästä maininneeni sulle jo aiemmin, enkä ole viitsinyt aiheeseen palata. Siis varsinkin heistä jälkimmäinen sopii hyvin kuvaukseesi. Hänhän oli silmissäni lähes täydellinen mies. Hänellä oli omat kiukun puuskansa ja oikkunsa, mutta ajattelin, että jokaisella on omat koukkunsa. Hän ei ollut varsinaisesti mikään Mr. Komea mutta keskiverto. Osasi kieliä ja oli taitava moneen lähtöön, opiskeli pitkälle, oli sosiaalisesti älykäs, puhui fiksusti, ajatteli fiksusti, käyttäytyi fiksusti, oli huomaavainen, hellä, ajattelevainen. Nautin monta vuotta sellaisesta ylellisyydestä kuin arkipäivän hellyys kuten sitä kutsun. Siitä että mieheni toteutti pienetkin toiveeni mihin meillä jollakin tapaa rahat tai mahikset riitti. Minua paapottiin kotona, hierottiin, halattiin, pusuteltiin, valmistettiin aterioita ja drinkkejä...kylpyyn sain tarjoilut valmiina...monesta asiasta huolehdittiin jopa puolestani. Se oli asioiden kaunista romanttista puolta. Hoin itselleni vuosikausia, että tämä ei voi olla totta. Ei elämän kuulu olla tällaista ruusuilla tanssimista. Olin niin rakastunut vuosia, etten uskaltanut kertoa siitä edes ystävilleni kunnolla, koska pelkäsin kateutta. Kai sä nyt jo sen tarinan lopun tunnet sentäs - eli seitsemän vuoden yhteisen elämän jälkeen vasta sain täysin vedenpitävän todisteen siitä, että mieheni oli seksiaddikti jolla oli jatkuvasti naisia liukuhihnalla menossa. Ennen minua ja minun aikanani. Ja peitelläkseen addiktiaan hän oli myös patologinen valehtelija, joka minulle paljastui vasta tuossa yhteydessä. Okei, hänen apunaan oli se, että molempien suku oli kaukana. Hänellä ei ollut todellisia ystäviä ja minun ystävistäni tuli hänenkin ystäviään - ja osasta kaiketi hänen petikavereitaankin. Eli sillä tapaa minulla oli vain hänen "totuutensa" asioista käytettävänä. Siksi asioiden todistaminen kesti aiemmista epäilyistäni huolimatta noin kauan. Alitajuisesti tiesin, että jotain mätää jossakin oli mutta oli epäselvää mitä ja missä, kunnes löysin varmat ja vahvat todisteet sille, että kaikki epäilyni olivat oikeita ja vielä paljon enemmän.
Mutta tämä ihmeellinen prinssi onnistui puhumaan mustan valkoseksi niin hyvin, että hän sokaisi mm. erään nuoren naisen piirittämään häntä yötä päivää. Hän muuten sokaisi monia miehiäkin omaan lumoonsa. Tuo nainenkin puhui minulle aivan ihmeellisiä. Totta kai tiesin, että hän oli mieheni lumoama. Mutta vaikka kuinka yritin vedota hänenkin järkeensä, se oli aivan turhaa. Hänen mielestään kaikki meni kuten pitikin. Toisaalta oman turvallisuuteni takia en voinut paljastaa koko totuutta miehestäni (tuo kultamuru prinssi oli alkanut käyttää myös fyysistä väkivaltaa jo tuossa vaiheessa, joten en halunnut riskeerata omaa turvallisuuttani). Järkeen vetoaminen ei auttanut. Ja exälläni oli pokkaa ehdottaa, että me ystävystyisimme tuon naisen kanssa - ja hän olisi saanut olla nautinnollisesti kukkona tunkiolla 😋 Niin siis ne lapselliset oikut ja koukut joista olin saanut nauttia vuosien varsilla loppujen lopuksi olivat henkistä väkivaltaa. Huolenpitokin oli vallan väline. Hän piti huolta mutta samalla hallitsi elämääni pikkuyksityiskohtia myöten. Hän halusi tietää kaiken elämästäni. Ja oli analysoinut minut todella tarkkaan voidakseen hallita minua ja mieleni liikkeitä mielin määrin.
Että se näistä hurmureista joilla viuhka käy. Ittepä kysyit...tämän takia en oikein ole valmis uskomaan, että ihminen jolla koko aika on vientiä on ihan normaali. Sori vaan - mutta se vaan ei myy mulle. Normaali terve ihminen ei kerää itselleen ihailijakaartia. On kyse signaaleista joita me viestitämme. Ehkä sä ja mä viestitään, että pysykää kaukana. Mutta jos jolla kulla parveilee vastakkainen sukupuoli ympärillä, jossain on jotain outoa. Että sen verran paljon arvostan menekkiä ihmismarkkinoilla. Sori nyt vaan.
Asia erikseen sitten ovat arvot joilla ihmisiä markkinoilla mitataan kuten jo aiemmin kerroin. Nehän eivät ole mitenkään kauniita arvoja - tästä me sun kanssa ollaan varmaan kierolla tavalla hyvinkin samaa mieltä 🙂
Edelleenkin oon sitä mieltä, että oot heittämässä hyvän elämän hukkaan jollet halua itseäsi arvostaa. Mutta oma on päätöksesi. Ja siitä olen jyrkästi eri mieltä, ettetkö pystyisi elämään omanlaistasi elämää. Juuri siihenhän sinä pystytkin. Omanlaisella elämällä en tarkota sitä, että kaikki toiveesi toteutuisivat ja että pystyisit toteuttamaan kaiken mitä haluat. Tarkotan sitä, että vain sinä voit tietää, mikä sulle oikeasti on tärkeää. Vain sinä voit valita elämäsi aikana asioita arvojesi mukaisesti oikein. Ja se on sitä omanlaisensa elämän elämistä. Ei niinkään konkreettisia asioita kuten työ tai opinnot tai ulkonäkö vaan sitä sisäistä tyydytystä. Että teet sulle oikeita juttuja joiden kautta sitten voit oikeasti arvostaa itseäsi, koska koet että teet elämässäsi sinulle itselle arvokkaita ja tärkeitä juttuja. Mä vähän luulen, että sä tän tiesitkin, kunhan vaan heitit mulle taas koukun ahmaistavaksi...😉
Moi!
Mä en tajuu miten joku jaksaa...
Lopeta valitus ja ala elää ! Elämä on tässä ja nyt !
Eikä vasta kun tuut komeeks, oot rikas ja suosittu etc.
Miten joku voi tuhlata päiviään pelkkään märehtimiseen...elämää pitää arvostaa ja elää !
Keskity välillä niihin muihin ihmisiin äläkä itseesi ja puutteisiisi.
Osaatko oikeasti keskustella muusta kuin itsestäsi?
En halua olla tyly, mutta pakko oli sanoa jotain. Oma on asiasi toki miten elämäsi tuhlaat, mutta tulet katumaan vielä kaikkia niitä päiviä jotka tuhlasit turhuuteen/synkistelyyn/asioiden kelaamiseen/samojen ajatusten pyörittämiseen päässä.
Ja muut jotka sua yrittää "auttaa" oikeastaan vaan "ruokkii" tota sun ympyrääs..et sä neuvoja kuuntele tai ole niitä hakemassa...
Sun pitää ite ymmärtää mikä on tärkeää ja mikä ei. Ei auta vaikka muut sulle sen tänne tulis kertomaan, hukkaan menee!
Mun mielestä keskustelupalstoilla ei tarvitse olla samaa mieltä ihmisten kanssa ja siksi näin suora viesti. Tottakai toisia pitää arvostaa (ja toisten "valintoja") enkä tosiaan halua sun mieltäs pahoittaa yhtään sen enempää, mutta oikeesti HERÄÄ IHMINEN ja hanki se elämä jostain niin ei tarvitse tehdä ongelmia itelleen asioista mille ei voi oikeesti mitään!
P------------le jo ottaa päähän pahemman kerran J88 puolesta.
Kyllä täällä lähes kaikki vaan itsestä ja omista ongelmista puhuvat.
Eiköhän se ole niin että jos sinä et kestä lukea J88 juttuja, niin se kuuluu poistua ketjusta eikä kenenkään muun.
Heissan,
En jaksanut lukea kovinkaan montaa juttua tässä viestiketjussa, mutta tähän haluaisin kommentoida.
"Fakta vain on, että harva nainen haluaa suhteeseen naismaisen miehen kanssa. Mies, joka on vain ja ainoastaan herkkä ja tunteellinen ja ujo, niin ei kyllä houkuttele ketään."
Seurustelen miehen kanssa joka on hyvinkin naismainen, olemme keskustelleet asiasta ja hän on taas sitä mieltä että minussa on miesmäisiä piirteitä. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Minua ei ainakaan kiinnosta machot, hyvännäköiset ja miehiset miehet. Pidän ystävästäni juuri sen vuoksi kun hän on herkkä taiteilijaluonne. Ulkonäöstä viis, sitä voi aina muokata, jos se muodostuu ylitsepääsemättömän vaikeaksi asiaksi. Itse yritän tyytyä siihen mitä olen....aivan sama mitä mieltä muut ovat, pääasia että olen itse itseeni tyytyväinen.
Kaikilla oli taas hyvä pointteja.
Mutta, jokujossakin, vaikka mies olisi kuten se tuttuni tai kuten entinen miehesi, niin se ei välttämättä tarkoita sitä, että kyseinen mies hyppisi sängystä toiseen tai vahingoittaisi fyysisesti tai henkisesti. Kuten tämä kyseinen tuttuni. Hänellä on aiemmasta liitosta yksi lapsi ja käyttäytyy kuten kunnon isän tuossa tilanteessa kuulukin. Hakee sitä aktiivisesti hoitoon, jne. Ja vaikka hänellä onkin jo uusi suhde, niin siltikään hän ei koske muihin, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin siihen erittäin paljon. Esim. eräs laivareissu viime keväältä, naisia pyöri ympärillä, mutta mitään sen vakavampaa ei tapahtunut. Yhdellä liikkeellä olisi saanut vaikka kaikki mukaansa, mutta hän onkin periaatteen mies. Eli vaikka miehesi olikin valitettavasti kuten kuvailit, niin kaikki eivät silti ole sellaisia.
On myös siinä mielessä loukkaavaa, että kutsut minua nuoreksi ja fiksuksi mieheksi, kun kuitenkin olen sellaisesta todella kaukana. Tuo mies josta kerroin, on kunnon nuori ja fiksu mies ja jollaista arvostan. Itse olen erittäin kaukana tuosta, joten en myöskään pidä siitä, että minusta puhutaan sillä tavoin.
Ja Mepa, toki poikkeuksiakin on, mutta tarkoitinkin, että hyvin harva haluaa kaltaiseni kumppanin.
Ja se, että eihän tällainen valittaminen mitään miehisyyttä lisää, mutta ei poistakkaan sitä. Vain kotona opittu taito, jota ei millään meinaa saada pois. Mutta eipä tuo omalla kohdalla mitään muuta, vaikka valittamisen lopettaisi. Edelleen ihan yhtä kaukana mistään nuoresta ja fiksusta miehestä.
Ja tuossa rauhanturvaaja jutussa on juuri se, mitä haen. Menisin sinne nimenomaan aikuistumaan ja miehistymään. Pääsisi tästä mammanpoika-statuksesta pikku hiljaa eroon. Helpompiakin tapoja on varmasti aikuistua ja miehistyä, mutta tuo homma on jo sitä luokkaa, että varmasti sieltä poistuessa ymmärtää yhtä sun toista elämästä. Ja asioita joita ei muissa elämäntilanteissa ymmärrä tai osaa tehdä. Pääsisi aikuisten miesten maailmaan, pois äidykän helmoilta.
Sorri sorri, ei oo tarkotus loukata sua. Ilmiselvästi et oo todellakaan valmis kuuleen kauhean positiivisia juttuja itsestäsi. Siksi se adjektiivijuttunikin on varmaankin sit sun mielestä yhtä pelleilyä. Noh, meistä jokainen kulkee omia latujaan ja omaan tahtiinsa. Toivon vaan hartaasti, että päihität mut tässä asiassa kirkkaasti ja opit rakastamaan itseäsi siinä aktiivi-iässä, kun on vielä useampia ovia auki mieluummin kuin sitten myöhemmin 🙂🌻
Se vielä, että eks vois funtsii jotain muuta joka ois joteski samankaltanen hyppy tyhjän pääl kuin se rauhanturvajuttu? Itse kun en päässy kirveelläkään töihin sellasiin paikkoihin joihin oisin halunnu (tai siis en mihinkään), niin aloin etsiä kiertoteitä, miten lähestyä haavettani. Nekään eivät ottaneet heti kohta tulta, vaan jouduin rautalankaa vääntään aika pitkään ennen kuin eka edes onnisti. Sama sen elämäni suurimman haaveen kohdalla - kun tajusin, ettei must koskaan tullu kenenkään äitii, aloin miettii korvaavia tai sitä lähentyviä juttuja. Ne eivät ole SAMA kuin mitä haaveeni olisivat olleet, mutta ovat kuitenkin antaneet minulle kosolti hyviä juttuja. Eli kantsii kummiski vaikkei ihan just siihen ytimeen pääsiskään yrittää jotain, mikä sivuais sitä. On edelleenkin kurja, ettei noi jutut oo semmoisenaan napanneet, mutta työpaikan suhteen olen nyt jo hyvilläni - se ois hyvin todennäkösesti estäny opiskeluni. En ois ollu valmis lähteen uudelleen kitkutteleen rahavaikeuksiin - mutta rahavaikeuksista jatko rahavaikeuksiin ei ollu liian suuri hyppy. Vaik siinäki meinas mennä pupu housuun. Äiteydettömyyden hyviä puolia en ole vieläkään löytänyt. Ei vaikka kovasti yritänkin 😋 Sua varmaan naurattaa, kun mä koitan niin kovin kaivaa hyviä puolia tilanteista esiin. Mut ku on tullu oikein kovin elämässä turpiin, ei sen jälkeen jaksa elää ja nähdä mitään elämisen arvosta, ellei opi oikeesti arvostaan asioita, jotka jo on olemassa. On pakko hyväksyy, ettei tietyt jutut koskaan oo toteutunu eikä tuu toteutuun, kuten olisin ne halunnut. Kun on vaan tää yks ihmiselämä. Mut se että menneessä on paljon raskasta saa aikaan sen, että haluun tosi tarkkaan tehdä päätökseni nykysin omien todellisten tuntojeni mukasesti. Haluun antaa ittelleni kaiken sen tilan, mitä mulle kuuluu. Toisin kuin ennen. Jos ennen olin aina toteuttamassa muiden ihmisten haaveita, nyt haluan toteuttaa omiani. Parhaan kykyni mukaan - ei sen enempää muttei myöskään vähempää 🙂
Heissan,
Kuten jo sanoin, en jaksa kaikkea lukea, enkä siis tiedä onko joku jo kirjoittanut asiasta.
Eli, olisiko aika alkaa miettimään mihin oikeasti kykenet. Jos et saa sitä mitä toivot ja haluat, tiedosta tosiasiat ja työstä niitä. En sano ettetkö olisi jo tiedostanut, mutta nyt olisi aika ryhtyä sanoista tekoihin. Kyllä siitä äiskän helmasta pääsee irti vaikkei liittyisi "miesten kouluun". Käsitykseni mukaan olet herkkä ja haavoittuva ihminen, keskity siihen ja tee siitä rikkaus. Muuta en osaa sanoa, paitsi kunnioita itseäsi ja hyväksy itsesi sellaisena kuin olet....siitä se lähtee. Äitini sanoin, älä jää katkeruuden syövereihin, vahingoitat sillä vain itseäsi, anna anteeksi ja jatka eteenpäin.
Tuo rauhanturvaajajuttu olisi siksi nimenomaan hyvä, että siellä ei oikein voi valittaa tai sanoa ettei uskalla. Itseltä loppuisi aika äkkiä tällainen vässykkätouhu.
Ja mitenköhän ajattelit toteuttaa tämän "sanoista tekoihin"-jutun? Aika helposti sanottu. Vaikeaa on mennä eteenpäin kun kasvatus on ollut mitä sattuu lapsuudessa. Ruikuttamalla on päässyt eteenpäin. Siksi olenkin vielä täysin pikkupojan asteella lähes kaikessa.
Ja mutsini on kyllä oikeassa siinä, että kun hän näkee minut 12-vuotiaana, niin sitä olen todella monessa mielessä. Ehkä en fyysisesti, mutta oikeastaan kaikessa muussa. Ja kun pitäisi olla sellaiset 10 vuotta vanhempi, niin aika hankalaa on.
Ei nää sun jutut kuulosta 12 vuotiaan jutuilta. Ruikuttaminen on kivaa, jatka vaan sitä, eipähän tarvitse ottaa vastuuta mistään.
Ihan ekaks - äitien mielissä me ollaan aina pikkukakaroita. Siitä älä huoli. Ja onhan tosiasia että he ovat meitä vuosikymmeniä edellä elämänkokemuksessa🙂 Minunkin äitini ihmettelee väliin, että olen jo keski-ikänen, kun hänen silmissään en ole edes koulunpenkillä vielä...
Mietin sun tuskaa siit, ettet pääsis rauhanturvaajaks. Jos tarkotus on kokeilla rajojaan, siihen löytyy muitakin keinoja. Jotkut likat esim. tekee yksin maailmanympärimatkan. Miehelle se ei ole yhtä haastavaa, koska mieheen ei kohdistu tietty väkivaltaa tai sen uhkaa samalla tavoin kuin naiseen. Mutta yksin matkaaminen osaa olla haastavaa, koska voit sairastua, sulta voidaan varastaa kaikki matkarahat ym. Joudut totaalisesti skarppaamaan itsesi vuoksi. Ja uskoisin, että yleensä ei ole myöskään rahaa siihen, joten itsensä elättäminenkin on haasteellista. Kielettömänä selviäminenkin on haasteellista, saati jos esim. passi ja rahat häviää erämailla...Joskus matkaajat päätyvät myös kidnapatuiksi koska osuvat paikallisiin konflikteihin osallisiksi.
Mutta jos ei mietitä tuota, ihan arjessakin löytyy paljon haastetta. Mua itteeni on auttanu ohje, jonka löysin jostakin kirjasta. Taisi olla Tommy Hellstenin teksteissä, että mene kohti pelkojasi. Olipa kenen idea hyvänsä, se on ihan oikeasti fiksu. Olin hyvin skeptinen sen suhteen ensin, mutta kun mikään ei tuntunut elämäni laatua kohentavan, kaikki ehdotetut konstit alkoivat tuntua hyvältä. Eli aloin kokeilla.
Esim. olen ollut ikäni vesikammoinen. Jostakin syystä olen pelännyt sukeltamista ihan hirveästi. Tuohon on liittynyt vähän eikä niin vähänkään sekin, että mulle on jäänyt trauma lapsuudesta, että olen huono urheilussa. Oikeastaan siis hyökkäsin kahden traumani kimppuun samalla. Oikeastaan kolmenkin, sillä en ole myöskään ollut kauhean sinut kroppani kanssa. Neuvottelin itseni kanssa ja aloin käydä uimassa. Nimenomaan neuvottelin, sillä mun piti kerätä kaikista noista syistä rohkeutta, että uskalsin/kehtasin mennä hallille huippu-uimareiden joukkoon. Sillä onhan siellä niitäkin. Mä olin jo kääntymässä takasin, kun näin ihmiset altaalla tullessani hallille. Sain kuitenkin pidettyä pääni ja kävelin sisään. Eka kynnys oli siis olla alasti siellä - vaikkei mun kropassani oikeasti olekaan mitään vikaa. Siihen tottui suht, vaikken siihen ehkä koskaan ihan totu - en edes uimapuvussa olemiseen. En koe oloani vapaaksi. Toinen haaste oli räpiköidä huonolla uimataidolla, kun toiset sukeltaa ja polskii kuin kalat vedessä. Häpesin itseäni. Mutta onneksi tuohon auttoi se, että vesi vei mennessään. En edelleenkään osaa teknisesti uida kuten pitäisi, ja jossain vaiheessa annoin suht piut paut sille. Haluan nauttia vedestä, enkä kilpailla. Ja vedestä nautinkin, se on minulle yksi parhaita elementtejä lepuuttamaan mieltäni silloin kun jokin mieltä synkistää tai ahdistaa. Sitä paitsi se, että kunto kasvoi ja pystyin uimaan yhä kauemmin yhtäjaksoisesti, kohotti itsetuntoa. Siinä kisasin itseni kanssa. Vuosi vuodelta jaksan uida pidempään. Olen viilettänyt väliin kuin olympiavoittaja, koska olen voittanut itseni ja huono-urheilija - traumani. Edes osittain. Pääsin nauttimaan myös kylmän veden nautinnoista ja sen tervehdyttävistä vaikutuksista ja kipujen lievittymisestä. Ja yllätys yllätys, sukelluskammonikin on alkanut hitaasti helpottaa - eräänä päivänä uskaltauduinkin kokeilemaan laittaa pääni pinnan alle. Haaveilen, että joskus vielä voin mennä lämpimiin maihin sukeltamaan ja katsomaan merten kauneutta. Olen aina rakastanut katsella mertenalaista elämää. Ja pystyäkseni siihen minun tietty pitää lopullisesti voittaa vesikammoni.
Kerroin nyt tuosta aikamoisen laveasti vain siksi, että se on osaltaan kohottanut itsetuntoani kummasti. Siitä on tullut myös kuten sanoin rakas harrastus, lisää terveyttä ja päälle hyvä nollaamispaikka. Vedessä ollessa kai kokee jotain samanlaista turvaa kuin äidin kohdussa. Mikään paha ei sinne ulotu. Vaikkei se kummassakaan tapauksessa ole totta 😉 Vesi vaan on ihanan rauhottava elementti. Rakastan myös kuulla niin järven kuin merenkin aaltoja. Rakastan kuulla purojen lorinaa. Exäni rakensi minulle kotikutoisen pienen suihkulähteenkin...
Joka tapauksessa - pelkojensa voittamista voi jokainen tehdä ihan noinkin arkisissa asioissa. Ja kyse on ihan siitä samasta asiasta - omien rajojensa kokeilusta ja niiden voittamisestakin. Ja niiden löytäminen tai ylittäminen kohottaa paitsi itsetuntoa myös itsetuntemusta.
Eli ehdottaisin sullekin, ettet tuhlaisi aikaasi vain haaveillen sitä yhtä vaihtoehtoa, että miettisit näitä pienempiä askelia, jotka lopulta ajavat saman asian ja ovat kaikkien ulottuvilla. Lähtisit niiden kautta voittamaan itseäsi ja pois siitä mammanpoika-tunteesta. Itse tiedät, missä pelkosi ovat ja mikä pelko olisi sellainen, että haluaisit sitä vastaan taistella. Pitää vaan hakeutua tilanteisiin, joissa sitä ei pääse karkuun. Samalla tavoin kuin ymmärtääkseni ajattelit rauhanturvaamista.
Siis en pelkää sitä, että joku ampuu minut tai loukkaannut jossain tilanteessa. Jos sitä pelkää, niin ei voi operaatioonkaan mennä.
Vaan tuota haen sen takia, että pääsisi tällaisesta ruikuttamisesta eroon. Pääsisi niiden lujien ja vahvojen miesten kanssa tekemisiin. Ja tilanteisiin, joissa on vain pakko toimia.
Maailmanympärimatka olisi tietenkin hieno juttu, mutta ei itselleni ainakaan mikään aikuisuuden merkki. Ts. ei tee kenestäkään yhtään sen aikuismaisempaa tai miesmäisempää. Perusasioita huolehtia rahoistaan ja passistaan, ym. Tietysti kaikki eivät osaa niitäkään, mutta itselleni ne vain ovat perusasioita.
Noissa operaatioissa vain oppii sitä lujuutta ihan eri tavoin kuin täällä kotosuomessa.
Tietysti täällä on kaikki sanoneet, että itseään pitäisi arvostaa sellaisena kuin. Totta tuokin, mutta jos itsessä on paljon pahoja puutteita, niin itsensä halveksiminen on ainakin itselleni se oikea juttu. Se tarkoittaa silloin, että sen hetkinen tilanne ei ole hyväksyttävä ja haluaa muutosta. Tilanteen pitää olla erilainen. Ja en, en arvosta itseäni ennen kuin asiat on korjattu.
Eikä millään pahalla, mutta tuo uimisasia on myös sellainen perusasia, joka on vielä kaiken lisäksi jokaisen kansalaisen perustaito. Vaikka itselläni olisi sellainen pelko, ja voittaisin sen, niin ei se tekisi itsestäni yhtään sen aikuisempaa ihmistä. Useimmat oppivat sen jo pienenä lapsena.
Sä rakastat pelata tätä juupas eipäs leikkiä ja saat siksi ihmiset helposti tulistumaan - jos joku ehdottaa sulle jotakin, nautit jo etukäteen tunteesta, että saat ehdotukset tyrmättyä. Eihän kukaan voi sulle ehdottaa mitään, minkä hyväksyisit, koska mun mielestä olet päättänyt, että haluat ruikuttaa kuten sitä itse taidat kutsua. Et jostain syystä halua oikeasti muutosta. Olet keksinyt sellaisen asian, jonka näet saavuttamattomana (ja jonka voit helposti perustella olevan saavuttamaton), ja mikään muu ei mukamas kelpaa. Joten kukaan ei voi keksiä ratkaisua. Ei sillä, että olisin kuvitellutkaan antavani sulle ehdotuksia, joista ilahtuisit, toivoin korkeintaan, että saisin sysättyä sinua itseäsi pohtimaan, mitä muuta voisit tehdä kuin olla ehdoton. Jostakin syystä nautit tästä tilanteesta, vaikka väitätkin päinvastaista. Ehkä tämä tuo sinulle turvaa, ja kun oikein heität kaikkien ehdotukset päin jorpakkoa, koet kai siitä saavasi oikeutuksen olla surullinen ja epäonnistunut luuseri, kun ei kukaan muu tuo onnea sinulle hopealautasella. Eikä kukaan muu sitä tuokaan. Sinunkin on itsesi etsittävä se. Ihan omin nokkinesi.
Mielestäni olet tehnyt myös toisen vahvan päätöksen vihata itseäsi. Et kirjoittele täällä, koska haluaisit aidosti kohdata ketään ja vaihtaa ajatuksia. Mielestäni kirjoitat, koska haluat nauttia jonkinlaisesta vallan tunteesta siitä, että voit surkutella itseäsi, eikä kukaan voi/saa keksiä mitään hyvää sinussa. Jotakin tarvetta moinen käytös sinussa täyttää.
Kerroin ajatukseni suoraan, koska nyt minä(kin) alan väsyä tähän loppumattomaan leikkiin, joten toivon sinulle ahaa-elämyksiä elämäsi varrelle - sitten kun olet siihen valmis - nyt ei taida olla niiden aika vielä.