Pieni välihuomautus, jokaisella meillähän onnemme este on viime kädessä me itse. Just eilen ettin yhteen synttärikorttiin sopivaa tekstiä ja silmiini osui se vanha viisaus, että ainoat rajat mitä meillä on asetamme me itse joko uskomalla kykyihimme - tai sitten emme. Sinä ja minä taidetaan kuulua tohon jälkimmäiseen porukkaan, ollaan vaan eri ikäpolvee.

Olen ymmärtävinäni, että olet saanut kuulla ikäsi tuutin täydeltä, että olet hidas tai huono oppimaan. Mutta jos ajattelen esim. koulua, niin eihän siellä mitata kun ihan kapea-alasesti oppimista. Lähinnä teoriaa ja kuuntelutaitoja. Ainakin sillon ku mä olin koulussa...onhan siitä toki vuosikymmeniä aikaa 😟 Mutta tuskin oppiaineet on kummosiks sen jälkeen muuttunu. Oisko opetustyylikään kauhian paljo 😝 Ja sit taas mä en oo puhunu sun oppimisesta yhtään mitään. Oon yrittäny viestittää sulle, että sä tajuat monia asioita elämästäsi tosi syvällisesti. Mulle on ihan yks lysti vaikkoisit takonu niit juttui päähäs koko ikäs, kun en mäkään oo vielä tuplasti sun ikäsenä oppinu edes perusläksyjä elämästä kuten ittensä hyväksymistä. Tai sitten täällä päässä on joku jolla onkin tosi suuria oppimisvaikeuksia hyvästä koulumenestyksestä huolimatta 😠 Ei vaan oo opet eikä kouluspesialistit huomanneet sitä, oon ollu hyvä hämäämään 😋 Osannu jo sillon näytellä fiksumpaa ku oonkaan 😀 Sitten sellanen asia, että joskus ympärillä olevat ihmiset ovat myös väärässä. Syöttävät meille vääriä viestejä, jotka otamme totuuksina. Itselleni on käynyt näin. Minulle ujutettiin ovelasti päähän, etten osaa mitään, olen alle avuttomien, olen tyhmä, olen naurettava. Ja nuo läksyt olen kuin olenkin oppinut lapsena jo hyvin sukkelasti ja tehokkaasti. En vieläkään ole saanut niitä kunnolla peruttua päässäni. Ymmärsin edes näinä vuosina, että minulle viestitettiin noita juttuja omien kompleksien vuoksi. Ei sen vuoksi mitä todellisuudessa olin. Jokaisella oli oma päämääränsä, mutta heidän yhteinen päämääränsä oli se, etten vaan ymmärtäisi todellista arvoani. Ja he onnistuivat, minä epäonnistuin, koska uskoin, että epäonnistua minun pitääkin - kaikessa.

Kiitos täsmällisestä selvityksestäsi mahiksistasi päästä rauhanturvajoukkoihin. Nyt ymmärrän paremmin tilanteen sen suhteen. Ymmärrän myös sen, että ulkonäkösi ottaa sua päähän, samoin kuin vaikeus saada tyttökaveria. Mitä muuta sellasta on mikä sua mättää sun tilanteessa?

Jännä juttu, mut mulle tulee aina kiva olo, kun kirjotan sulle. Oisko niin, että sulle kirjottaminen on ikään kuin paluuta omaan nuoruuteeni, aikaan ennen ku aloin sättäämään. Joka kerta odotan, mitä olet vastannut, miten reagoinut, olenko yhtään tajunnut sinun viestejäsi. Vähän kuin yrittäisin tajuta sitä ihmistä, joka itse olin sinun ikäsenä. Sitä pahaa oloa. Ehkä tässä ei oo susta mitään järkeä - joka tapauksessa sun kanssa on kiva kirjotella 🙂🌻

Tarkoitan ihan kaikkea oppimista, koulusta työpaikkoihin ja harrastuksista mielenkiinnon kohteisiin.

Kyllähän ihmiset väärässäkin joskus ovat, mutta nyt ei ole siitä kyse. Tajuan oman tilanteeni ihan ilman ihmisten sanomistakin.

Vaikka jollekkin ihmiselle sanoo, että tämä on hidas, ei tarkoita sitä, että se tarkoittaisi rumasti toteamista. Esim. koulussa tai työpaikalla voi kysyä, että tarvitsetko tukiopetusta tai lisää ohjeistusta/harjoittelua. Ja kun kukaan muu ei tarvitse (työpaikalla voi olla vaikka 100 ihmistä), niin kertoohan se jotain.

Ihmiset vain haluavat kuulla itsestään positiivisia asioita, riippumatta siitä, ovatko ne totta vai ei. Moni kieltäytyy jopa myöntämästä ääneen olevansa hidas, tyhmä, jne. Vaikka itse tietäisikin sen.

Tässäkin oman itsensä tunteminen on kaikkein tärkeintä. Vaikka kuka tahansa väittäisi muuta. Tällä hetkellä olen omien kokemusteni pohjalta täysin samaa mieltä muiden kanssa.

Eräs entinen työkaveri piti itseään tyhmänä, oli vielä naispuolinen. Sanoin, että olen täsmälleen samaa mieltä, mutta että olen itse myös samalla lailla. Meitä oli siis kaksi. Hänestä huomasi aina, että ei ihan putkeen mennyt, kuten ei itselläkään. Kyllähän sen kanssaihmiset huomaavat, missä mennään.

Aivan turhaa alkaa kertomaan mitään kohteliaisuuksia, että "et oikeasti ole, luulet vain". Mielestäni se loukkaa ihmistä aika paljon. Hän on joutunut useinkin häpeällisiin ja noloihin tilanteisiin tyhmyytensä takia, kuten minäkin. Hän on itse huomannut oman vajavaisuutensa, joten sitä on turhaa ja loukkaavaa mennä kieltämään.

Nämä kaikki vain vaikuttavat omaan elämääni. Saada parisuhdetta, päästä mihinkään kunnon työhommiin, opiskella mitään hyvillä papereilla, jne.

Parisuhteen varmasti saisi samanlaisesta kumppanista. Tyhmästä, rumasta ja miesten keskuudessa epäsuositusta naisesta. Samanlaiset ihmiset vetoavat samanlaisiin ihmisiin.

Jotain mä luulen tarinastasi ymmärtäväni, paljon ilmeisesti en edelleenkään ymmärrä. Onneks sä oot vielä ollu kärsivällinen mun kanssani...kuinka kauan jaksat asiaa mulle rautalangasta vääntää, en tiedä 😟

Olen siis ymmärtävinäni, että tosi tosi kipeitä tunteita sulla liittyy huonommuuden tunteeseesi. Sanot, että jonkinlainen hitaus tai tyhmyys vaikuttaa elämäsi kaikilla rintamilla. Tai että sitä joudut häpeämään. Voisitko antaa tälle tyhmälle jonkin konkreettisen esimerkin siitä, miten olet joutunut häpeämään?

Ymmärrän sen, että jos koet joutuvasi aina erikoiskohtelun alaiseksi hitautesi takia, se syö itsetuntoa. Tämä nykymaailmahan on rakennettu sairaaksi kilpailuksi nopeiden kauniiden ja röyhkeiden arvoilla. Ei tarvitse olla millään tavalla poikkeava joutuakseen tosi lujille taistelussa paikasta auringosta. Toisaalta itse yritän rankimman kriisini jälkeen jollakin tavalla sotia moista yhteiskuntaa vastaan omassa elämässäni. Olen vähän niin kuin päättänyt, että etsin sellaisen paikan itselleni, jossa minulla olisi tilaa olla ihan omana itsenäni. Armollisesti. Eli hyväksyen heikkoutenikin. Missä minun ei tarvitsisi yli-inhimillisesti suorittaa koko ajan ollakseni kyllin hyvä tai hyväksytty. Niitä paikkoja sitten pitääkin hakemalla hakea. Mutta jotenkin olen nyt vaan kissa vieköön päättänyt, että kun tähän astisen elämäni arvot ovat tahdittaneet koko ajan muut ihmiset, niin loppuelämäni aion tahdittaa ihan minä itse suuressa persoonassani. Mun ehdoilla aion elää. Miten - ei harmainta havaintoa.

Olen kuitenkin koulinut itseäni sietämään itseäni tänä minänä joka olen. En esimerkiksi ole kaunotar, enkä jaksa/viitsi ulkonäkööni satsata. Jollen kelpaa näin jolle kulle painukoon kuuseen. Mä haen kimpsuni kirpputoreilta - kaappini loistaa eripari mukeja jne. Mä en aio elää tässä maailmassa vain voidakseni komeilla ja koreilla kaikella ulkoisella. Ne ei kantanu mua tähänkään asti, ei ne tuu kantaan mua täst edespäinkään. Joo - toki jos talouteni joskus nousee pystyyn ennen kuin taas kaatuu uudelleen 😋 haaveilen eläväni vähän toisenkinlaista elämää. Ainakin matkustella tapaamaan ystäviäni merien toisilla puolin. Aurinkolomat sinällään ei mua kiinnosta, mutta hyvät ystävät kyllä. Olleet mun elämäni tukipilari aina. Mutta ei mua usein muutenkaan kiinnosta se, "mikä kaikkia muita kiinnostaa". Nuorena mua ahdistikin se, etten ollu osa massaa. Mutta enää en jaksa oikein välittää. Muitten arvot yksinkertasesti ei oo mun arvoja. Mä taas haluun elää ittelleni rehellisesti ja omaan elämääni tyytyväisenä. Ja sen voin tehdä vaan seuraamalla uskollisesti sydäntäni.

Tämmönen mää oon, alotan asiasta ja päädyn toiselle puolen maapalloa kauas aiheesta...kiva kun jaksat täti-ihmisen kanssa viestitellä 🌻🙂🌻

Kyllähän sitä häpeää, kun ei ymmärrä tai tajua asioita, joita muut tajuavat. Ihan yksinkertaisia perusasioita. Tai koko ajan on työtahdista jäljessä.

Kun esim. laskee yhteen 10+15=35, niin kyllähän siinä ainakin itse häpeän. Ja varsinkin kun se vaikuttaa työtulokseen. 10:n heitto voi jossain olla vaikka kuinka paljon.

Ja asioiden tajuaminen on todella heikolla tasolla. En oikein ymmärrä miten joku voi kysyä, miten ihminen voi olla kärsimättä tyhmyydestään. Totta kai, koska se vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen omasta itsestä. Ja se taas vaikuttaa esim. kaverisuhteisiin, parisuhteeseen, jne.

Joka väittää, että toisten suhtautuminen itseensä on samantekevää, puhuu täysin omiaan. Eli jos ihmiset suhtautuvat negatiivisesti, niin sekö muka on samantekevää? Ei ainakaan itselle, eikä kovin monelle muullekkaan. Voisit vaikka kiusata kaikkia muita ihmisiä ja he eivät pitäisi sinusta. Se, että he eivät pidä sinusta, on täysin yhdentekevää, koska on aivan sama, mitä ihmiset ajattelevat.

Se miten ihmiset ajattelevat meikäläisestä vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat minuun, minkälaisissa väleissä he haluavata olla, jne. Se ei todellakaan ole samantekevää, vaikka tällä palstalla niin väitetäänkin.

Sinä voit toki ajatella ja käyttäytyä kuten itse haluat, siinä ei ole mitään pahaa. Mutta älä oleta, että minä tai kukaan muu tekisi niin.

Se, että jokainen luo omat rajansa itse, pitää paikkansa osittain. Sekin on hieman tuota siirappisen lohduttavaa juttua vailla sen kummempaa merkitystä. Enhän itse esim. pääse rauhanturvajoukkoihin. No, luonko minä jotain rajoja? En. Kyllä ne ihan tuolla puolustusvoimissa päättävät ne rajat, en minä. Vaikka kuinka itse loisin rajat tuonne pääsyyn, niin turha toivo.

Tai tuleeko minusta ikinä maailman parasta jalkapalloilijaa tai jääkiekkoilijaa? Ei. Täysin pienestä pitäen olisi pitänyt aloittaa ja silloinkin mahdollisuudet olisivat olleet olemattomat. Eli vaikka tässäkin asettelisin jotain rajoja, niin ei auta enää. Toivossa on aina hyvä elää, mutta jotkut realiteetit olisi kuitenkin hyvä säilyttää.

Mutta tämä taitaa olla aika turhaa vänkäämistä. Et voi tehdä minusta yhtään sen parempaa tai suositumpaa ihmistä. Enkä tällä hetkellä juuri minäkään. Tietysti voisin jotain tehdä, mutta ei auta enää tässä tilanteessa.

Tässä taitaa olla sellanen periaatteellinen ero, että mä en yritäkään muuttaa sua miksikään. Sä itte toivoisit olevasi jotain muuta. Mä yritän vaan ymmärtää, millanen ja kuka sä oot, koska se kiinnostaa mua. Mikä sää oot ihmisenä kuoresi alla. Oot luonu vankan suojamuurin suojataksesi itseäsi, niin että on ollut vaikea nähdä oikeaa sua. Saman oon ittekki tehny suojatakseni herkkää sisintäni. Mutta toistaiseksi pidän näkemästäni - vaikka sanoisit mitä ja pullikoisit vastaan. Kai mulla on oikeus pitää sinusta, vaikket itse pitäisikään itsestäsi, vai onko sinun mielestäsi?

Sanoit, ettei oo samantekevää, mitä ihmiset meistä ajattelee tai miten ne käyttäytyy meidän kanssa. Ei olekaan. Kun aloin opetella itseni arvostamista, aloin olla entistä tarkempi valitessani itselleni läheisiä ihmisiä. Mähän olin ollu syli avoinna kaikille tavallaan siihen asti. Kuka tahansa sai satuttaa mua, enkä älähtänyt, surin vain itsekseni ja purin vihan itseeni. Eli ne jotka ei kunnioita mua, heivaan yli laidan mahdollisuuksien mukaan, tai ainakin etäännytän mahdollisimman kauas jonnekin pippurin luo. Ja jos sitten käy niin ikävästi, että en pääse heitä pakoon, yritän turvata selustani kaikin mahdollisin keinoin. Silti jotkut ikävät tyypit, joilla on omassa sisimmässään hurjia vammoja onnistuu väliin satuttaan mua mielettömästi. Oon nimittäin purkanut suojamuuriani sen verran, että joku onnistuu palomuurin heikommista kohdista tekeen rynnäkön sisään väliin. Ja voi veljet kun se satuttaa.

Mietin tos just ennen ku kirjauduin tänne, että jos ihmettelet, miks yritän kaivamalla kaivaa susta positiivista, niin siihenkin on tietty syynsä. Teen sitä aika paljon kenen kanssa vaan, jota arvostan. Oon omassa elämässä kokenu sen, että täällä Telluksella satutetaan toisiamme niin paljon, että joskus oisi kiva kuulla jotakin hyvääkin itsestään. Jokaisessahan sitä on, kai tästä olemme samaa mieltä? Oon ajatellu, että kun olin kävelevä ruumis muutaman vuoden ajan, niin herättyäni uudelleen henkiin mullon muita prioriteetteja kun ennen. Yks niistä on, että en halua kylvää polkuni varrelle vihaa kuten ennen vaan rakkautta. Jos voin koskettaa ihmisten sisintä ja herkintä hetken verran, se on parhaita asioita, mitä elämä voi mulle tarjota. Jos voin auttaa peilaamaan jotakuta ja näkemään itsestään kauniita asioita, se on mahtavaa. Jotain sellastahan olen yrittäny sunkin kanssa tehdä. Olla sulle peili, joka paljastaisi sulle susta sen kauneuden. Olet vaan niin perin pohjin haavotettu, ettet usko peilikuvaasi helposti. Aivan kuten minä itsekin kipuineni päivineni. Se on surullista, mutta toivon, että hetkinen yhteistä matkaamme antaisi sulle jotakin. Mulle se on antanu paljonkin. Olen ylpeä, että olet avannut minulle sinuutta. Vaikka paukapää olenkin ja hidas tajuamaan sanomaasi.

Toi sun laskuesimerkki muuten autto mua kovasti, että mä tajuun paremmin konkreettisesti, millasis jutuis koet olevasi alkutekijöissä. Oisko niin, että kokemasi tyhmyys liittyy noihin konkreettisiin arkipäiväsiin juttuihin? Kun sun ajattelusi taas ei oo ollenkaan heikkoja puoliasi kirjoituksistasi päätellen.

Tyhmyys ei oikeastaan rajoitu mihinkään, kaikista eniten se näkyy tietenkin arkipäivän asioissa, koska niitä tehdään koko ajan ja jatkuvasti.

Esim. sain tuossa keikkaluontoisen homman (eihän työnantaja tietenkää tiedä näistä jutuista) ja piti työkaverin kanssa siivota asunto. Yritys oli ammattsiivousfirma. Yksinkertaisiakaan asioita en osannut, joten keikan jälkeen ilmoitin, etten ole enää käytettävissä. Hävettää, kun firman puolesta joudutaan opettamaan perusasioita, joita en sitten pitkän ajankaan jälkeen osaa. Ja nyt ei ole kyse mistään ammattisiivoustaidoista, vaan ihan yksinkertaisista jutuista. Miten sitten voi oppia ammattisiivousjuttuja, kun ei osaa edes perusasioita?

Eihän tietenkään ole väärin, että pidät minusta tai toimit minulle peilinä, mutta korostan sitä, että peilit, joita katson, ovat ihan erilaisia. Otan mallia vain niistä ihmisistä, joiden kaltainen haluan olla. Esim. minulla on mielenterveysongelmia, mutta en lokeroi itseäni siihen porukkaan, koska häpeän sitä. Mt-ongelmat ovat nykymaailmassa hyljeksittävä asia, joten häpeän sitä erittäin paljon. En myönnä sitä edes itselleni. Nykymaailmassa ei mt-ongelmia kohtaan ole hirveästi myötätuntoa, joten ei ole itsellänikään.

Häpeän omia ongelmiani, koska haluan sitä. Omissa silmissäni se ei ole hyväksyttävää. Sinun mielestäsi niissä ei ole mitään hävettävää, se on oma mielipiteesi. Omasta mielestäni on.

Älyä, viisautta, ulkonäköä, yms. vain arvostetaan nykymaailmassa. Niitä ei itselläni ole, sanoitpa sitten mitä tahansa. Ja kun niitä ei itselläni ole, niin en pidä omasta itsestäni lainkaan.

En oikeastaan edes tiedä, miksi kirjoitan tänne. Mikään ei kuitenkaan muutu mihinkään suuntaan.

Jaa-a. Miksi me kirjotetaan tänne - kai sekä sinä että minä halutaan purkaa päätämme jonkun tuntemattoman kanssa hetken. Jotain semmosta kai se on.

Sanoit, että mt-ongelmat ei oo hyväksyttäviä nykyään - kai ne tällä hetkellä on kummiski vähän enempi hyväksytty kun vuosikymmeniä sitten. Nyt niistä sentään väliin puhutaankin. Tehokkuusyhteiskunta ei tietysti mielellään katselisi mitään mikä rattaihin lyö kapuloita väliin, mutta toisaalta jostakin kumman syystä kuitenkin on alettu puhua monista pitkään pitkään vaietuista kipeistäkin asioista kuten mt-ongelmat. Mutta tiedän, että joillekin tuttaville on kaveripiiri kääntänyt selkänsä, kun mt-jutut on paljastunu. Ehkä senkin takee oon itte melko avoimesti höpöttänyt omista mt-ongelmistani ihmisille. Puolitutuillekin. Uhallanikin. En halua, että kaikesta kipeästä vaietaan tässä yhteiskunnassa. Mutta tiedän, että kun juttelen joskus läheisilleni kipeistä asioista, he hylkivät niitä. Kuin vesi hanhen selässä. Kaikki eivät voi mörköjä kohdata, se suotakoon heille anteeksi, elleivät voi kohdata faktoja. Ei sitä ittekkään kaikenlaista, mikä omakohtasesti kirpasee, pysty kohtaamaan ihan coolisti. Väliin ei ollenkaan, vaan tyyliin pitää ummistaa silmänsä elokuvia katsellessa. Liippaa liian läheltä omaa tuskaa.

Uskallanko sanoa sulle, että epäilen hiukan sellaista mahdollisuutta, että asetat riman itsellesi liian korkealle liian nopeasti. Eihän meistä kukaan osaa harjoittelematta mitään. Voin olla ihan väärässäkin, mutta ettet vain kuvittelisi niiden malliesi olevan jotain superhyperihmisiä. Ei ne oo. Ainahan ihminen, joka osaa jonkun jutun, mitä itte ei osaa näyttää tekevän sen niin helposti. Sitten kun itte vihdoin alkuvaikeuksien jälkeen oppii tekemään saman jutun, ihmettelee, kuinka kuvittelikaan sen olevan niin vaikeaa. Ei tietty aina, mutta usein käy näinkin. Sori vaan, mutta mulla on vahvat luulot siitä, että aliarvioit itseäsi ja kykyjäsi. Saanhan pitää mielipiteeni?

Saanko kysyä sulta sellasta asiaa, että oletko sä isääsi yhteydessä? Muistan hämärästi sun kirjottaneen jotain isään yhteyden ottamisesta sillon, kun tän ketjun alotit. Ja sit hei, sun ei oo pakko vastata kysymyksiini, ellet halua. Kirjottaminen ja vastailu on kuin onkin vapaaehtosta.

Törmäillään taas 😉

No, mielestäni perusasioiden osaamisen ei pitäisi olla liikaa vaadittu keneltäkään. Itse vain en ole niitä tottunut tekemään, kun ei äitinikään koskaan mitään mallia näyttänyt. Tietenkin olen itse vasta-alkaja, mutta kun olen sitä jo 22-vuotiaana. Monet osaavat kaiken saman jo alta 15-vuotiaana. Ei ole ollut miehen mallia pienestä pitäen, niin sitä on kasvanut sellaiseksi mammanpojaksi.

Kannattaa katsoa elokuva Armadillo. Siinä kerrotaan Tanskalaisista rauhanturvaajista Afganistanissa. He joutuvat työnsä puolesta jatkuviin taisteluihin. Jopa useita päiviä kestäviin. Sellaisiin tehtäviin pääseminen olisi oma haaveeni. Siinä on sitä miesmäisyyttä, mitä itse arvostan. Ehkä monet eivät, mutta itse ainakin. Pääsisi kunnon taisteluihin ja sotaan mukaan.

Naiset vain arvostavat miehiä, jotka saavat jotain aikaan. Jos ei osaa edes parusasioita, niin eipä voi paljoa odottaa. Komea mies, joka osaa korjatakkin kaikenlaista, on fiksu ja älykäs, miehekäs mies. Kun ei itse ole, vaikka niin väitätkin. Se on valitettava tosiasia.

Mutta tuollainen haluaminen sotaan tai taisteluihin ei kerro vielä mitään, jos ei sinne pääse. Eli tuosta ei kannata vetää mitään johtopäätöksiä mihinkään suuntaan. Sama kuin haluaisi miehistyä. Eipä auta jos ei miehisty.

Olen vain täysin pettynyt itseeni. Täysin. En ole mitään, mitä haluaisin olla. Enkä todellakaan kuvittele, että kuvailemani ihmiset ovat mitään superhyperihmisiä, en todellakaan. Mutta naisia riittää, hyvä työ, kavereita riittää, jne. Aivan eri tavalla suhtaudutaan sellaisiin ihmisiin kuin mitä itse olen.

Moni voi ajatella esim. tuollaisen sodan jälkiseuraamuksia. Mutta eipä se itseäni haittaa. Silloin ainakin tiedän saavuttaneeni jotain. Olkoon sen hinta sitten vaikka kuinka kova. Eipähän tarvitsisi olla tällainen äidin lellikki enää.

Mutta eipä se enää tässä vaiheessa auta, vaikka asian tiedostankin. Menneisyyteen ei voi enää palata muuttamaan asioita. Itsestä ei voi tehdä komeampaa. Kaikkeen ei aina voi vaikuttaa.

Ketään nainen ei hae kumppanikseen mitään mammanpoikaa, joka on älylliseltä tasoltaan lapsen luokkaa, on aikaansaamaton, ei omaa ulkonäköä ja perusasioidenkin kanssa on hakemista. Eipä sellaisesta kumppanista mitään iloa ole. Senpä takia en juuri koskaan ole mitään kontaktia naisilta saanutkaan. Paitsi ehkä joskus samankaltaisilta, jotka eivät itseäni kiinnosta millään muotoa.

Moi,

Kattoin trailerin siitä leffasta, kun käskit 🙂 Empä osaa muuta sanoa kuin, että olipa asia mikä hyvänsä, mikä vetoaa sydämeesi, seuraa sitä. Pistä kaikkesi likoon, että haaveesi toteutuisi. Ei me aina onnistuta - ja joskus onnistutaan vasta paljon myöhemmin. Silti, kaikkein tärkeintä mun mielestä nyt jälkikäteen ajatellen ois ollu elämässä se, että oisin alusta pitäen uskollisesti seurannu haaveitani, enkä lähteny sivupoluille heti, kun tuli vastonkäymisiä matkalla. Menetin ruorin totaalisesti. Joten mulle ittelleni esim. on avautunu mahdollisuus opiskella alaa, josta nuorena jo haaveilin vasta nyt. Mun tapauksessa elämänkokemus on hyväksi vaan. Mutta tiedän, että monia asioita elämässäni olen missannut jahkaamisellani, ja sillä että olen antanut haaveideni karata liian kauan liian kauas. Kun sitten aloin järjestää tilaa niille itselleni tärkeille asioille, monen asian suhteen olinkin jo liian vanha. Ehkä hymähdät, kun olen vasta päälle neljänkymmenen. Mutta moneen asiaan olen jo liian vanha. Fakta. On sellasia peruuttamattomia juttuja. Ihan viime vuosina sellasissa vähemmän tärkeissäkin jutuissa oon saanu oppitunteja siitä, että kun jotakin kivaa tekisi mieli tehdä, älä emmi. Mene ja tee heti kun voit. Voipi olla ettei toista tilaisuutta tule. Ja sit pännii. Vaikeita asioita sen sijaan kyllä ehtii jahkaillenkin...

Niin tuo rauhanturvaaja juttu on siis mahdotonta itselle näiden mt-ongelmien takia. Se on ihan vahvistettu juttu ihan puolustusvoimilta. Eli turha toivo. Ja kun ottaa huomioon vielä tuon asioiden oppimattomuuden, niin siinäpä sitä on.

Eipä oikein enää mitään kirjoitettavaa ole.

Kirjoitit tuossa edellä, että toivottavasti yhteinen matkamme on antanut minulle jotain. Valitettavasti täytyy sanoa, että ei ole. Tilanteeni ei ole muuttunut mihinkään suuntaan.

Olen jo hieman lopettanut asioiden tekemistä. Ei enää innosta, kun olen huomannut omat vikani ja puutteeni. Tällaisena ihmisenä on vain vaikeaa pärjätä missään sellaisessa, missä haluaisi.

Saahan sitä asioista haaveilla ja toiveita esittää, eri asia käykö ne toteen vai ei. Omalla kohdallani tyhmyys, hitaus, rumuus, yms. asiat joko heikentävät niitä oleellisesti tai sitten tuhoavat ne kokonaan. Vaikka kuinka kannustaisit, ei se muuta asioita mihinkään suuntaan.

No en nyt ihan ajatellu, että se rauhanturvaajajuttu olis sun ainoa haave elämässä🙂 Sitäpaitsi, joskus elämässä oma haave toteutuu toisella tavoin kuin olimme itse kuvitelleet. Joskus myös olemme sokeita sille, että haaveemme ovatkin toteutuneet. Itselleni on käynyt molemmin päin. Elämäni suuri haave oli saada perhe, mutta kun se toteutui, se oli kaukana haavekuvastani. Sen irvikuva pahimmillaan. Toisaalta kuitenkin juuri se irvikuva haaveestani on ollut toteuttamassa toista suurta haavettani äiteydestä - mutta ei kuten olin haaveillut - minusta ei tullut koskaan biologista äitiä. Olen ollut kasvattiäiti tai miksi sitä kutsuisikaan - keinoemo 🙂 Ja sekin on ollut suuri elämän lahja. Tai kun katkerana hoin, että jotkut ne tietävät jo pikkuisina, mitä ne isona haluavat - ja vieläpä onnistuvat sen toteuttamaan. Kunnes eräänä kauniina päivänä muistin, että olihan minullakin ollut pikkutyttönä haaveena tehdä töitä kansainvälisessä järjestössä ulkomailla. Ja juuri sitä olin silloin tekemässä 🙂 Oli hienoa huomata, että kaikkien elämän epäonnistumisten keskellä olin sittenkin onnistunut toteuttamaan unelmani. Olin vaan ajautunut niin kauaksi omasta sisimmästäni, että olin unohtanut haaveilleeni sellaisesta. Ja se haave puolestaan oli oikeasti kiva toteutuessaankin.

Ja kappas, minulla ei ole taikasauvaa muuttaa sinua - enkä sinua haluakaan muuttaa. Minulle riität sellaisenasi. Sinulle itsellesi et. Kun kuuntelen juttujasi tulee mieleen vanha tarina tytöstä, joka sai viimeisen keksin purkista, josta puuttui pala. Kiukuissaan hän heitti senkin menemään, kun se ei ollut sellainen täydellinen kokonainen keksi, josta hän oli haaveillut. Sinä teet minusta ihan samaa - kun asiat eivät näytä siltä miltä haluaisit niiden näyttävän, olet valmis heittämään koko elämäsi roskiin. Mutta sinä itse päätät ja vain sinä itse, mitä elämälläsi teet. Voit heittää koko paketin roskiin tai kuten sen lähettämäni linkin videopätkän kaveri huomasi, että hei vaikkei mulla oo neljää raajaa, mulla on kuitenkin yksi hieno ihmiselämä elettävänä sellaisena kuin olen.

Toivon sinulle rakkautta elämääsi ja hyviä matkoja elämän tiellä - hyviä kohtaamisia 🌻🙂🌻

Niin, olen vain niin kyllästynyt saamaan niitä rääppiäisiä. Pohjanjämiä, mitä jää muilta yli.

Esim. itseä komeammat ja fiksummat miehet vievät ne parhaimmat naiset, minun kaltaiseni taas joutuu tyytymään niihin hylkiöihin ja niihin, joilla on vaikeaa löytää itselleen miestä. Parhaimmat vain viedään päältä.

Samaten nuo rauhanturvaajajutut. Parhaimmat pääsevät mukaan, muut hakijat saavat vain lämmintä kättä, harvoin sitäkään. Niille jämäpaikoille pääsee tässä tapauksessa kylläkin parhaat.

Tällaiset ihmiset kuten minä joudutaan sitten vain katselemaan vierestä, kun edes keskinkertaisuuteen ei ole varaa. Se on vain karu fakta.

Ja teen itselleni vain selväksi sen, että noita jämiä en huoli. Pitäisi olla rahkeita enempään. Jos ei ole, niin ei ole.

Tässä onkin se, että kun asuin 12 äitini kanssa kahdestaan, niin koulut meni miten meni, ikinä ei päässyt omia aivoja käyttämään, kun mutsini kertoi, että nyt sulla on esim. pää kipeä eikä päässyt edes kunnolla ajattelemaan. Miehen mallia ei ollut, kaikki työkalut olivat täysin vieraita itselle. Mitään ei päässyt ikinä tekemään, liikuntaan tai kuntoiluun ei perheen puolelta kukaan kannustanut, kun mutsini ei päästänyt ketään lähelleni. Sen takia kuntopohjani on todella heikko. Kyllähän vähän aikaa pysyy kunto yllä, mutta valahtaa todella nopeasti erittäin pohjille. Hyvä kun jaksaa kävellä. Kuntopohjaa ei lapsena luotu lainkaan.

Nyt sitten kaikki tämä tuottaa erittäin kovia vaikeuksia, joita on melkein mahdotonta enää korjata. Kaikki lähtee hyvästä perustasta, jos sitä ei ole, niin voi jotenkin pärjätä, mutta tilanne on silloin tämä. Lapsuudessa luodut valmiudet vaikuttavat koko ihmisen eliniän, mutta tässä tilanteessa on lähes mahdotonta koulia enää. Niin eritäytyneessä maailmassa olen elänyt.

Mutsini onnistui tehdä itsestä täysin naisen tavoin käyttäytyvä "mies". En tunne itseäni mieheksi oikein millään tavoin. Itsessäni ei ole ulkoisia eikä sisäisiä miehen piirteitä juuri lainkaan. Äänikin on kaukana mistään miehen äänestä.

Eipä siis oikein innosta enää tässä vaiheessa. Kehitystä ei enää kiinni saa. Perustaa ei enää voi luoda uudelleen, mikä on se kaikkein tärkein. Asioita voi ehkä oppia joskus, mutta se ei korvaa sitä perustaa, mikä luodaan lapsena.

Tuo linkissä esiintyvä mies jää todella paljosta paitsi tässä maailmassa. Okei, osaa ja tajuaa ehkä jotain sellaista, mitä moni ei, mutta kuitenkin. Ei ole saavuttanut mitään sellaista, mistä minä olisin ylpeä omalla kohdallani. Normaali ihminen osaa uida, kävellä, nousta maasta ylös, jne. Siinä ei ole mitään erikoista. Ehkä se hänen kohdallaan on iso juttu, mutta kuten omalla kohdallani, tällaisena ihmisenä oleminen on itselle erittäin häpeällistä. En ajattele, mikä olisi normaaleja taitoja itselle verrattuna vaikka linkin henkilöön, vaan mikä on normaaleja taitoja ihmiselle ylipäätään. Uiminen, kävely, maasta ylösnouseminen, normaaleja asioita ihmiselle.

Eli jos olen elännyt ns. pumpulissa lapsuuteni, ei se poista sitä tosiseikkaa, että tämän ikäisenä pitäisi olla kehittyneempi, parempi ja miesmäisempi. Aivan sama mitä on taustalla, tässä iässä pitäisi jo olla hieman erilainen ja kehittyneempi.

Sama vaikka tuon linkin video. Moni tuon ikäinen ihminen osaa jo paaaaljon enemmän ja kykeneekin siihen. Ei syitä siihen, vaan pitäisi yksinkertaisesti olla jo parempi tuossa iässä.

Miten mä saisin tän sulle lyhykäisesti kommentoitua. Ensinnäkin, ei ihminen ollakseen onnellinen tarvitse neljää raajaa tai mikä nyt ikinä se mukamas onnen mitta onkaan. Onnellisuus on sitä, että osaa nauttia elämästään juuri sellaisena kuin se on, eikä koko ajan mieti sitä, mitä omasta elämästä puuttuu. Sen juuri tuo videon nuori heppu oli tajunnu. Ja se pelasti hänet - tuhoamasta elämäänsä myrkyllisellä katkeruudella. Olen tavannut ihmisiä, joiden lapsuus on ollut ihan päin seiniä, ja jotka ovat kumminkin rakentaneet ihan hienon elämän. Olen lukenut monista monista suurmiehistä eri aikakausiltakin vielä, joiden lapsuus on ollut kaikkea muuta kuin oppikirjamaisen kaunis - ja he ovat saavuttaneet unelmansa ja vieläkin enemmän. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet unelmansa - ja menettäneet onnellisuutensa. Maailmaan mahtuu niin niin montaa. Mutta yhdestä olen ihan varma - ihan joka ikinen meistä on lapsuudestaan haavoilla. Juuri se on sitä ihmisenä kasvua, että tajutessamme aikuisina vanhempiemme raadollisuuden, voimme ymmärtää, että he keskeneräisinä ihmisinä ovat tehneet voitavansa. Sitä kautta opimme myös ymmärtämään, että kappas ei meidänkään tarvitse olla yli-ihmisiä. Saamme rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme ja meidän pitäisi rakastaa itseämme keskeneräisenä. Hyväksyä se, että inhimillisyys ja erehtyväisyys kuuluu ihmiselämään. Nuo on simppeleitä juttuja paperilla, mutta itseltäni niiden sisäistämiseen on mennyt valtavasti aikaa ja energiaa. Enkä itseni hyväksymisessä ole vieläkään siellä, missä haluaisin olla. Se on edelleen este onnellisuudelleni tietyissä asioissa, jotka kuitenkin elämääni haluaisin. Jos hyväksyisin keskeneräisyyteni, voisin yrittää monenlaista romahtamatta kasaan heti ensimmäisen virheen kohdalla. Mutta onneton kun haluaisin, että seppä voisi ollakin jo syntyessään, eikä vasta oppikurssien jälkeen.

Voin mäkin ajatella, että olen ihan totaalinen luuseri. Jep, en ole tehnyt elämässäni oikein mitään NIINKUIN OLISI PITÄNYT. Siis jos otetaan keskiverto keskiluokkainen ihminen joka opiskelee seurustelee valmistuu perustaa perheen saa hyvän työpaikan rakentaa omakotitalon saa lapsenlapsia...Opiskelen ihan väärään aikaan elämässäni, olen seurustellut ihan väärien ihmisten kanssa, en ole saanut lapsia, ei huippuhienoja virkoja, omakotitalostakaan ei ole kuin laina ja kelvoton tontti muistuttamassa särkyneestä unelmasta...jos siis haluan katsella elämääni nurjasti, aihetta olisi paljonkin. Mutta kas kun elämän koulu on opettanut, että minun ei ole tarvinnu elää kuten toiset elävät ollakseni onnellinen. Itse asiassa yritin ihan kovastikin elää kuten toiset elää. Siinä vaan kävi niin hullunkurisesti, että sairastuin henkisesti ja fyysisesti ja tein elämässäni kaikkea mikä ei ollut kivaa. Tein vain velvollisuudentunnosta en mistään muusta. Eihän semmonen oo mitään elämää. Elämässä pitää olla vivahteita ja makua. Ai niin ja voisinhan olla katkera myös siitä, etten ole kaunis 😋

Mutta mun elämäni on ollut ihana väripallo. Se on pomppinut ihan omin luvin mihin sun sattuu, mutta väriä siitä ei ole puuttunut. Se on lommoillakin, eli siis ihan oman näköisensä - käsityönä ja tilaustyönä minua varten tehty. Kenenkään elämä ei ole minunlaiseni. En ole keskiverto. En oikein kai koskaan sitä ole ollutkaan. Olen aina nähnyt maailman vähän toisin kuin ne ihan perinteiset arvot. Olen idealisti jo syntyjäni 😎

Mitä kauemmin vaan suret, mitä sinulla on takanasi, sitä hitaammin pääset eteenpäin ja toivomiisi tuloksiin. Et tietenkään voi saavuttaa kaikkea - eipä kukaan voi ja sen kyllä tiedätkin. Mutta voit priorisoida asioita olosuhteiden mukaisesti. Se vanha viisaus, hyväksy asiat joita et voi muuttaa, ja asiat joille voit tehdä jotain, tee! Meidän on ihan mahdotonta elää onnellista elämää, ellemme rakasta itseämme. Se on fakta - eivät olosuhteet. Jos rakastamme itseämme, voimme paljonkin. Uskomattomia asioita. Ihminen on venyvä ja ylittää itsensä monin verroin kun siihen annamme luvan. Joten kohtele itseäsi rakastavasti - anna itsellesi lupa tehdä asioita, jotka oikeasti ilahduttavat sinua. Nyt en puhu meidän vakioaiheista naisista tai työstä. Puhun asioista, joista olet oikeasti innostunut. Vain ne voivat kantaa sinua siivillään. Tämän olen itse aikoinaan teoriana lukenut, ja käytännön kautta (kuten tapoihini kuuluu) kokeillut ja hyväksi havainnut. Vain asiat joista oikeasti välitämme antavat meille potkua. Joten etsi ne, tee niiden eteen kaikkesi - ja muut asiat loksahtavat kohdalleen siinä sivussa. Ellet usko - testaa - et häviä mielestäni mitään 🌻🙂🌻

Hei nuori mies (toivottavasti otat puhuttelunimen kohteliaisuutena, sillä arvostan sinua kovasti),

Mulle tuli nyt mieleen ajatus, jonka halusin sinulle välittää. Olen itse jollakin kurssilla joutunut tekemään listan jossa oli 40 adjektiivia jotka kuvaavat minua. Sinua sen verran tuntien sanon sulle, että teepä lista jossa on 20 POSITIIVISTA adjektiivia sinusta. Itse en olisi myöskään pysytellyt positiivisissa sanoissa, ellen olisi pyytänyt ystäväni apua. Joten listasta tuli positiivisempi kuin oma minäkuvani on. Minua kun kaihertaa se ajatus, ettet ole tainnut kaikkien kirjoitustesi aikana erehtyä kertaakaan sanomaan mitään positiivista itsestäsi. Jos yritän kertoa sinulle positiivisia asioita, joita minä olen sinusta havainnut, kiellät nekin. Koen, että ammun nuolen kohtisuoraan seinään, johon nuoli lysähtää kasaan, kun seinä on kovempaa tekoa 😉 Kuten valtaosassa suomalaisia koteja, et ole tainnut sinäkään kuulla turhan paljon positiivista itsestäsi. Opiskelukaverini kertoi, että erään harjoituksen aikana yksi luokkakaveri ei kestänyt, kun muiden tehtävänä oli kuvata häntä positiivisin sanoin. Pakeni paikalta ulos itkemään. Mutta kun meillä kaikilla on keskeneräiset vanhemmat omine haavoineen, he eivät voi antaa täydellistä rakkautta, kun ovat vain raadollisia ihmisiä. Siksi he heittävät haavansa myös meidän niskaamme. Mutta me voimme itse tsempata itseämme aikuisina ihmisinä ja rakentaa minäämme uusiksi. Näen, että se on aikuisuuden yksi suurimpia tehtäviäkin. Ja myös onnellisuuden mitta. Mitä nopeammin tehtävän suoritamme, sitä nopeammin pääsemme siihen oikeaan elämään kiinni. Itse olen ollut laiska, ja nyt vasta käyn oppeja läpi, jotka olis pitäny hahmottaa jo nuorna likkana.

Vähään aikaan ei ole jaksanut mitään kirjoittaa, kun ei ole ollut asiaakaan.

Se kyllä täytyy sanoa, että olen lopettanut jo asioiden tekemistä paljonkin. Tällaisena ihmisenä ei huvita paljoa yrittää. Tilanne on mikä on.

Minua on pienestä asti moitittu naisellisista piirteistä ja naisellisesta ulkonäöstä. Ja se on totta. Ainoa vaan, että on todella hankalaa elää sellaisten piirteiden kanssa, olenhan sentään mies.

Kun katsoo esim. noita rauhanturvaajia, niin aika miesmäisiltä näyttävät ulkonäkönsä puolesta. Parta kasvaa, jykevä leuka, miehiset kasvonpiirteet muutenkin. Ja muutenkin miehisiä piirteitä arvostetaan miehissä, nehän erottaa miehen naisesta tietenkin.

Nyt kuitenkin jotkut väittävät, että ei pelkät ulkonäölliset asiat vaikuta, totta ei pelkät ulkonäölliset seikat, mutta ovat suuri vaikuttava osa-alue kuitenkin. Ihminen kun kohtaa ihmisen ensimmäistä kertaa jossain, eikä tiedä tästä mitään ennakkoon, niin mihin hän kiinnittää ensimmäisenä huomiota? Aivan. Ulkonäköön. Se on se ensimmäinen asia, mikä kiinnittää ihmisen huomion, kun näkee tämän ensimmäistä kertaa.

Kun nainen näkee miehen ensimmäistä kertaa, niin mihin tämä kiinnittää huomiota ensimmäistä kertaa? Aivan. Ulkonäköön. Ja jos ulkonäkö on jotain muuta kuin miehinen, niin eipä kukaan nainen sellaisesta kiinnostu. Muuta kuin ehkä ne hylkiöt ja keillä on vaikeuksia saada miestä itselleen.

Kyllähän kaikki tietävät, että naiset haluavat rinnalleen komean ja miehisen miehen. Se on fakta. Se ei ratkaise kaikkea, mutta kun siihen päälle tulee vielä fiksu ja älykäs luonteenpiirre, aikuismainen käytös, osaa korjata kaikenlaista, jne. Sanotaan että sisäinen ratkaisee, mutta kun on sekä ulkoinen että sisäinen puoli kunnossa, niin siinähän sitä on.

Vähempikin varmasti riittäisi, mutta mieluumminhan tuollaisen ottaa kuka nainen vain. Haluanko olla jollekkin samanlaiselle hylkiölle kuin itse seurustelukumppani? No en todellakaan.

Sanonta parhaat viedään päältä pitää paikkansa. Parhaat pelaajat viedään urheilumarkkinoilla ensimmäiseksi, parhaimmat tarjoustuotteet viedään ensimmäisenä, jne. Rääppiäiset jäävät jäljelle. Niin se vain menee. Ja sitten itse saa aina jokaisessa asiassa tyytyä niihin rääppiäisiin.

Tykkään naisista ja työstä. Niin se vain menee. Mutta parhaimmat viedään pois. Oikeasti kauniit naiset viedään ensimmäisenä, koska niillä riittää eniten vientiä. En saa myöskään parhaimpia työpaikkojakaan, koska niissä tarvitaan hieman enemmän älykkyyttä kuin minulla on.

Toki voit kirjoittaa miten itse tunnet asioiden olevan, mutta se ei vaikuta minun tilanteeseeni mitenkään. Se ei muuta mitään.

Ja itselleni neljä raajaa on elinehto. Koska niillä voi tehdä asioita enemmän kuin ilman. En ainakaan itse arvosta tuota linkin videota lainkaan. Jos osaa uida tai nousta pystyyn, niin mitä sitten? Niin osaa moni muukin. Kyse ei siis ole siitä, että on huonommat edellytykset vaan siitä, että mihin pitäisi yleisesti ottaen olla edellytykset. Ja jos minulla ei ole haluamiani edellytyksiä, niin antaa olla koko juttu.