Eli olen 22-v. mieshenkilö, jolla on, kuten otsikko kertoo, ylihuolehtiva äiti, joka yrittää jatkuvasti kontrolloida kaikkea tekemisiäni, jne. Hän sairastaa paranoidista skitsofreniaa, joten kyseessä on myös paljon sairauden tuomia ”mausteita”.
Olin itse 12, kun minut otettiin perhekotiin. Olin silloin asunut melkein sen 12 vuotta kahdestaan äitini kanssa. Hän ei ole huomannut ajan menneen eteenpäin juuri yhtään, ts. käyttäytyy kuin olisin edelleen 12. Tarvitsen kuulemma jatkuvaa huolenpitoa, en osaa hänen mielestään hoitaa mitään asioita, jne. Hänen ajatuksenaan on, että kun hänellä on joku juttu, niin minullakin on niin automaattisesti. Asiat ovat ikäänkuin samalla tavalla molemmilla, vaikka hänellä ei mitään varmaa tietoa asiasta olisikaan.
Kaikkein eniten ottaa päähän se, että hän yrittää manipuloimalla saada minut tekemään jotain tai olemaan tekemättä. Manipulointi on erittäin selkeää, yrittihän hän sitä jo ennen 12:sta ikävuotta ja tunnistan sen selkeästi. Hän myös kertoi ennen, koska minulla oli esim. päänsärky tai koska olin väsynyt. Nykyään tuo menee muotoon ”kun et sää hirveesti tykkää siitä” tai ”sun kannattais tehdä näin, ku sul on toi”. Erilaisista asioista kertoo aina tietävänsä. Ei kuitenkaan nyt pyri toimimaan minään ajatustenlukijana, mutta luulee kuitenkin tietävänsä omista asioistani paremmin kuin minä.
Hän on skitsofreniapäissään katkaissut välit kaikkiin sukulaisiin, siis kaikkiin. Isääni, isovanhempiini, jne. jo silloin kun itse olin pieni. Isääni en ole vielä ottanut yhteyttä, mutta isovanhempiini olen jo tutustunut erittäinkin hyvin. Hän ei asiasta ole tietoinen, eikä tarvitse ollakkaan. Asiasta paisuisi hänen kohdallaan niin suuri haloo, ettei se ole sen arvoista kertoa mitään. Hän ei tietenkään haluaisi edelleenkään, että ottaisin heihin yhteyttä. Hän halusi lapsuudessani vain lukkiutua asuntoonsa minun kanssa. Ja vaikka omassa kämpässä asustelenkin, niin hän edelleen yrittää sitä, tosin hieman eri tavoin. Perhekodin vanhempien kanssa hän haluaakin, että olen heidän kanssaan tekemisissä. Mutta esim. tyttöystävää hän ei varmastikkaan sulattaisi. Hän manipuloi sanomalla, että ”sitten vuosien päästä on hyvä aika seurustelussuhteelle”, sanojen välistä voi lukea paljon.
Ongelma onkin sitten siinä, että homma alkaa todella jo ahdistamaan ja ottamaan päähän. Hänen kohdallaan on ihan sama, miten noihin asioihin reagoi. Vaikka hiljaa toteaisi olevansa samaa mieltä tai naama punaisena huutaisi puhelimeen kaikenlaista, niin ei auta. Sama meno vain jatkuu ja jatkuu. Olen moneen kertaan huutanut, että etkö millään ymmärrä, että tässä ei olla mitään 12-v. enään. Haistatellut pitkät vitut ja yrittänyt saada hänet ymmärtämään. Hän vain toteaa, että kyllä ymmärrän. Ja sitten seuraavassa puhelussa kehottaa, että kannattaisi kysyä työnantajalta, jos saisin tunnin ruokatunnin, niin kerkeäisi syömään ja levätä enemmän. Just joo.
Sitten kun otan asian lopulta agressiivisesti esille (rauhallinen esille tuominen ei alkuun auta), niin hän kertoo, että olisi parempi jos hän olisi vain kuollut ja että voisi tehdä itsemurhan. Kerroin viime vuoden lopulla rauhanturvajoukkoihin hakeutumisesta, että olin ajatellut hakeutua sinne. Hän meni täydelliseen paniikkiin ja oli erittäin kauhuissaan. Siinä vaiheessa jo. Hän vetosi siihen, että hän ei kestä, jos itselleni käy jotain. Tietenkään kun hänellä ei ole mitään ehjiä sukulaissuhteita, eikä kavereitakaan, niin hän olisi sitten tietenkin yksin. Nyt kun sitten vein paperit sisään ja sain päätöksen tulla valituiksi joukkoihin (niistä sitten aikanaan valitaan johonkin operaatioon, jos valitaan, mitään varmaahan tuossa ei ole), niin hän kertoi tekevänsä itsemurhan, jos kuolen siellä. Että on hyvää kannustusta!!!
Hän ikäänkuin vetoaa siihen, että etkö välitä äidistäsi, kun lähden sinne hänen mielestään satavarmasti heti huomenna? Haluanko jättää hänet tänne yksin? Enkö yhtään ajattele asiaa hänen kannaltaan? Koska ”äitille tuli nyt kyllä todella huono olo, kun kerroit tällaisia uutisia”. Eihän hän ymmärrä, että itselläni on oma elämä, enkä elä sitä muille kuin itselle.
Olen ikäänkuin pattitilanteessa. Ajattelin ottaa isäänikin tässä viikolla yhteyttä, niin varmasti hieman ”tasaa tilannetta”.
Perhekodin vanhempiin olen yhteyksissä viikoittain, siinä ei mitään ongelmia ole, paitsi mutsin toimiessa ns. välikätenä. Kertoo taas, miten asiat ovat, jne.
Monasti olen ajatellut, että antaa hänen vain sitten kertoa asiat niin kuin ne hänen mielestä ovat ja tehdä sitten niin kuin itsestä tuntuu. Yleensä jätän hänen juttunsa ihan omaan arvoonsa, tuollainen käytös kun ei ole normaalia. Silloin tuo kontrollointi menee vielä pidemmälle, jos sille ei laita stoppia.
Sitten kun itse kuitenkin jossain määrin haluaisin jonkun naisystävän, niin arvelluttaa kyllä hänen käytöksensä. Oikeastaan kummankin. En kehtaa todellakaan esitellä mutsiani kenellekkään, hänen jatkuva lapsellinen käytöksensä minua kohtaan on erittäin loukkaavaa ja häpeällistä (hän ei tietenkään sitä ymmärrä, vaikka moneen kertaan olen sen todennut). Ja mitenkähän tuo naisystävä siihen suhtautuu? Tuo isäsuhde olisi siinäkin mielessä hyvä, koska etten leimaudu hänen silmissään täysin mammanpojaksi, vaikka sellainen tällä hetkellä olenkin.
Tuollaisen ihmisen seurassa en vain voi näyttäytyä julkisilla paikoilla (asumme eri kaupungeissa, joten se ei oikein nyt mahdollistakaan ole), kun perhekodissanikin jouduin häpeämään koko ajan. Totta kai he siellä ymmärsivät asian, mutta kuitenkin.
Eli tuo seurustelusuhde pelottaa aika lailla. Mutsi todellisena kontrolloinnin asiantuntijana saa sen suhteen kyllä sekaisin. Hänen kanssaan tulee soiteltua kerran viikossa, että sikäli vähäistä se on. Luonani hän käy pari kertaa vuodessa.
Kolmas asia on oma sairastuminen. Pelkään sitä jatkuvasti. Olen nähnyt omaa mutsiani, ja muitakin skitsofreenikoita oikeassa elämässä. Leffoissa sitten enemmän. Yritän koko ajan tunnistaa itsessäni oireita, jotka viittaavat skitsofreniaan. Esim. jos tänään en jaksa mennä kavereiden kanssa johonkin, onko se merkki eristäytymisestä? Tiedän, että ei ole millään muotoa, mutta skitsofreniaan vain liittyy eristäytyminen, niin sikäli. Tai FC Barcelona hävisi tänään, onko se merkki masennuksesta, kun on tappion jälkeen ”hieman mieli maassa”?
Itselläni on aika korkeat prosentit sairastua. Olen nähnyt miten se vaikuttaa ihmiseen. Itse en sellaista halua missään muodossa.
Toisaalta en pelkää mitään syöpää lainkaan, ei ole tullut edes mieleen. Ja siihen sairastuminen on erittäin paljon todennäköisempää kuin sf. Johtuu varmasti siitä, että lähipiirissä ei ole ollut ketään syöpäpotilasta. Enkä pelkää, että kuolen tai haavoitun jossain sotilasoperaatiossa, johtuu varmasti sekin siitä, että lähipiirissä ketään ei ole edes ollut sotilasoperaatiossa.
Että tällaista tänään, toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti.
Hei,
Tekstiäsi lukiessa todella aisti tuon ahdistuksen ja väsymisen, jota tilanteessasi koet.
Perusongelmana on tuo sairaan ja terveen välinen kommunikaatio. Kaikesta huolimatta toimit äitisi kanssa tässä "terveiden"maailmassa, mutta hänen tapansa kokea ja toimia on kuitenkin sairauden värittämä. Häntä siis et voi muuttaa - vaikka puhuisit enkelten kielellä - ja olethan kokeillut kaikkia konsteja. Viesti ei mene perille, eikä muutu käytökseksi. Joten siihen ei sinun enää energiaasi kannata tuhlata.
Sen sijaan kovasti menee varmasti energiaa omien selviytymisstrategioiden miettimiseen. Miten voisit toimia ja olla yhteydessä äitisi kanssa niin, että selviät minimivahingoin?
Unohda tuo muinainen syyllistämistemppu. Sinulla on oma elämäsi ja teet omat ratkaisusi. Muuten ahdistut ja masennut. Toimimalla omien näkemystesi mukaan suojelet itseäsi. Kukaan ei voi estää toista tekemästä itsemurhaa, jos tämä niin päättää toimia - olit sitten viereisessä huoneessa tai tuhansien kilometrien päässä.
Todella lastaan rakastava terve äiti ei voi haluta lapsensa uhraavan elämäänsä hänen vuokseen. Äitisi sairauden alttarille elämääsi ei kannata uhrata.
Onko sinulla täällä tukinetissä omaa tukihenkilöä, heiltä voisit saada käytännön vinkkejä arkeen.
Luulisin läheisen ihmisesi tulevan ymmärtämään asian tilan, jos rehellisesti keskustelet aiheesta hyvissä ajoin. Äitisi yhteydenpitokeinot tulisi myös tulevaisuudessa pitää rajoitettuna - esim. mielestäni naisystävän ei pidä missään tapauksessa antaa puhelinnumeroaan hänelle - tulisi vain turhaa rasitetta teidän välille äitsi sotkiessa molempiin suuntiin.
🌻🙂🌻
Pidän kyllä mutsini juttuja ihan omassa arvossa, enkä tee koskaan hänen antamien neuvojen mukaan, ellei sitten kyseessä ole juuri oma halu. Yleensä nuo neuvot ovat sellaisia, jotka kuka tahansa osaisi tehdä. Hänen käsityksensä ympäristöstä on aika lailla vajavainen. Tietää kyllä suurin piirtein "ympäripyöreitä" juttuja, mutta niissäkin on pahoja puutteita. Hänhän ei pysty töissä käymään, eikä opiskelemaan, ihmissuhteita ei juuri ole lainkaan ja kotoaankin poistuu melkein pelkästään lähikauppaan tai kaupungille ostoksille.
Tavallaan tietää, että on olemassa esim. työpaikkoja, mutta ei oikein tiedä, miten siellä toimitaan. Luulee, että lomille voi lähteä koska vain, tai että töihin voi tulla silloin kun itseä huvittaa.
Häntä on todella vaikeaa pitää erossa omista asioista. Tietysti olen pitänyt monista asioista todella matalaa profiilia, mutta sitten hän alkaa ajattelemaan meikäläisestä vielä lapsellisemmin. Jos taas kertoilee totuuksia, niin alkaa kauhea stressi. Tietysti tuo stressi on hänen stressiään, mutta olen ajatellut kertoa asioista hieman jälkijunassa. Tavoitteena on esim. suorittaa laskuvarjokurssi, mutta auta armias mikä meteli siitä syntyisi. "Jos varjo ei aukea, tai sattuu jotain". Sitten jälkeenpäin kertoo, että on tuollaisen suorittanut.
Hän ei voi mennä lentokoneeseen, koska onnettomuuksia on sattunut ihan tässä lähiaikoina paljon. Totta, mutta ei ymmärrä ettei Suomessa. Laivat voivat upota, totta sekin, mutta ei Euroopassa juuri ikinä. Junatkin voivat joutua onnettomuuksiin. VR:n toiminta viime talvelta vaikutti tähän varmasti paljon. Kun hän ajattelee noin, niin eipä hän halua, että menen minäkään.
En todellakaan antaisi kenenkään omaan kaveri/tuttavapiiriin kuuluvan luurinumeroa hänelle. Vaikea on kuitenkin välttää konflikteja. Sitä pitäisi vain olla kovana monessa tilanteessa, mutta sitten siitä vasta suuri numero tuleekin.
Ärsyttää myös jatkuvat kehumiset, kehuja tulisi vaikka murhaisi jonkun (siis vertauskuvallinen, mutta kehuja tulisi silti). Kehujen antaminen on ihan normaalia ihmissuhteissa, mutta ei tällä tavoin kuitenkaan. Ne kun tulevat ihan kuin pikkupojalle.
Hän edelleen luulee, että olen hänen "kahleissaan", hänen kontrolloitavanaan. Meno on aina sen mukaista. En hänen kanssaan muuten ole tekemisissä kuin hän soittelee kerran viikossa ja käy pari kertaa luonani vuodessa. Monesti niissäkin kahdessa kerrassa on 2 kertaa liikaa kestämistä. Ajattelee, että en osaa tai tiedä mitään.
Ainakin hyvänä kannustimena toimii, ihan kirjaimellisesti. Se on omalla tavallaan inspiroinut meikäläistä tekemään kaikenlaista.
Moi nuori mies 🙂🌻
Nyt mä ymmärrän sen joskus aiemmin kirjoittamasi palon lähteä ulkomaille. Luulen, että tuo voisi olla ihan hyvä ratkasu sulle. Olen sen joskus tehnyt itse kahdeksantoistakesäsenä...mun äitini ei ollut ehkä mielenterveydeltään horjuvainen, mutta myös kovin dominoiva. Olin perheen kuopus ja vauva, ja hänen oli tavattoman vaikea myöntää, että vauvastakin oli tullut aikuinen. Äiti ei aina vieläkään muista (oon jo keski-ikänen), että oonkin aikuinen nainen enkä 4 v. Mutta siis mä tein irtiottoni sillon ja lähdin ulkomaille töihin ja opiskeleen. En mä ollu yhtä kypsä ja tietonen teoistani kun sä, veri tai mikä vaan veti kauas äidistä. Jälkikäteen tajusin, että mullei ollu mahista itsenäistyä, jollen tehny selvää hajurakoa. Mä löysin ekan kerran oman minäni ulkomailla. Mä en ollukaan enää perheeni varjo, vaan minä, jolle ihmiset puhuivat. Eikä esim. äiti joka vastasi puolestani 😋 Joten tältä kantilta ymmärrän jotain siitä kipinästäsi päästä kaukomaille. Mulla oli äärettömän negatiivinen minäkuva ennen ulkomaille lähtöä. Aloin siellä vasta oikeasti ekan kerran nähdä itseni positiivisesti, koska sain ekan kerran elämässäni olla suoraan ihmisten kanssa tekemisissä. En ollut kenenkään varjo, vaan heräsin henkiin minuna 😳 Se oli rankkaa kasvua, mutta hienoa aikaa elämässäni. Onhan hienoa puhjeta kukkaan 🙂🌻
Ihan aiheeseen liittymättä haluaisin myös rohkasta sua J88. Sä oot mun silmissä menny hurjasti omassa prosessissasi eteenpäin, kun muistelen sun tosi ahdistuneita kirjotuksia joskus aiemmin. Sulla on musta nyt hienosti visioita siitä, mitä haluut ja toivot elämältäsi. Kun kerroit taustasi, moni asia piirtyy selkeämmin nyt. Ei ihme, että sua ahdistaa ajatus siitä, kuinka saat tilaa omalle elämällesi. Mutta sä olet päättäväinen nuori mies, kypsä ikäiseksesi. Oot omassa prosessissasi kasvanu ja valmis lentämään tuulten mukana 🌻🙂🌻 Olen siitä kovasti iloinen. Tsemppiä matkallesi - ja pehmeitä myötätuulia 🙂👍
Niin sait varmasti tekstistäni hieman väärän kuvan. Tai itse asiassa päinvastaisen.
Itse asiassa olen vieläkin ahdistuneempi kuin silloin ennen. Tuo naisystäväjuttu oli vain sellainen, että siinäkin on jälleen yksi syy naisten karttaa minua.
Päivittäisten asioiden hoitamisessa on jatkuvia ongelmia. Perhekodin vanhemmat joutuvat jatkuvasti ohjeistamaan arjen perusasioissa. Se on hävettävintä, mitä koen jatkuvasti. Normaalit yksinkertaiset asiat ovat täysin hakusessa.
Vielä kun olen ulkoisesti kaikin puolin luotaantyöntävä, niin siinähän sitä. Tänään sain siitä jälleen kerran ihan esimerkin naisten osalta.
Peräänkuulutan edelleen sitä, että minulla ei ole niitä piirteitä, joilla voisin saada haluamani naisystävän. Se on ehkä teidän vaikeaa ymmärtää, mutta niin se vain on. Itse onneksi tiedän oman tilanteen paremmin.
Jos ei osaa edes arjen perusasioita kunnolla 22-vuotiaana, niin ei tarvitse kyllä paljoa odottaakaan. Eikä kyse ole pelkästään opettelun puutteesta. Arjen perusasiat tulevat itsestään. Kun ei vain tule enkä niitä osaa.
Olen seurannut monia mieshenkilöitä, joilla on paljon naispuolisia ystäviä ja on ollut parisuhteita ja joiden seurassa naiset viihtyvät. Minulla ei ole niitä piirteitä.
Nämä miehet ovat sekä ulkoisesti että sisäisesti miellyttäviä. Olenko itse? En. Olen saanut kuulla siitä naisten taholta ihan riittävästi.
Näillä miehillä on miesmäistä ja komeaa ulkonäköä ja totta kai naisia viehättää sellainen. He osaavat pikkaisen enemmän kuin arjen perusaskareet. Totta kai naisia viehättää tällainen.
Enkä näistä jaksa sen enempää vääntää, pääpointti on kuitenkin se, että asia on niin.
Se, että olen mielestäsi kypsä ikäisekseni, ei millään lailla pidä valitettavasti paikkaansa. Se on todettu erittäin monelta taholta.
Ehkä luulet myös, että näitä asioita voi noin vain harjoitella. Kun ei ihan voi. Ulkonäköä ei voi enää harjoitella. Jos on luotaantyöntävä, niin sitten on. Itse vain kärsin siitä. Vihaan itseäni näiden asioiden takia ja haluan ikuisesti vihatakkin. Tällaisena ihmisenä en todellakaan halua olla ylpeä itsestäni millään tavalla.
Toiset lapset ovat viettäneet paljon aikaa omien isien kanssa ja saaneet tietoa ja oppia ties mistä asioista. He osaavat jo pieninä poikina enemmän kuin minä nyt. Olen jäänyt täysin lapsen kehityksen asteelle. Se, että minulla on oma kämppä, ei tarkoita sitä, että osaan millään tavoin hoitaa sitä. Kaikki perusasiat ovat hakusessa.
Toisten miesten ympärillä pyörii naisia jo pelkän ulkonäön perusteella. Tulevat jopa juttelemaan ilman miesten kontaktia. Sitten on minunlaisia miehiä, jotka eivät saa ketään. Tai saisin varmasti jonkun samanlaisen hylkiön kuin itse olen. Samankaltaiset ihmiset vetävät puoleensa samankaltaisia ihmisiä.
Joudun jatkuvasti ongelmiin oman tyhmyyteni ja tietämttömyyteni takia. Naisten kanssa myös. Tämä sitten näkyy kaikessa. Enää en edes yritä ottaa kontaktia kehenkään naiseen, virheistä oppii. En enää yksinkertaisesti halua tehdä itsestäni naurunalaista.
Näitä asioita on enää aika mahdotonta korjata. Se näkyy kaikessa. Kyllähän sitä voi minulle sanoa, että ei asiat ole niin kuin sanot, mutta kyllä se on.
Ennen en todellakaan vihannut itseäni, mutta nyt vihaan ja erittäin paljon. Vihaan itseäni enemmän kuin mitään muuta. En halua ajatella itsestäni mitenkään muuten. Jos itsessäni on näin paljon negatiivisia puolia, niin ajattelen myös itsestäni negatiivisesti. Positiiviset asiat itsessäni ei kiinnosta minua pätkääkään enää tässä tilanteessa.
Eikä sillä ole itselleni mitään väliä, onko tämä oma syy vai ei. Aivan sama, kenen syy vai onko kenenkään. Tilanne on tämä ja sillä selvä.
Joten olen pahoillani, kun annoin sinulle täysin väärän käsityksen.
Sä oot sentäs mestari sättimään ittees - lyöt minutkin laudalta 😋 ja se on sentäs aikaste hyvin 😉 Ekakskin sun iässä kuuluukin vielä monen asian olla ihan hakusalla ja olla monessa arjen pyöritysasiassa ihan pihalla vielä. Oppia ikä kaikki. Pahempi juttu on kun sitten joskus keski-ikäsenä havahtuu siihen, että on pihalla elämässään 😳 Mutta ei silti toivotonta. Toivoa on niin kauan kuin on elämää...kantapään kautta todettu juttu. Aina voi yrittää tehdä asioilleen jotain...ja se mistä olin iloinen oli, että sulla on nyt visioita siitä, mitä meinaat tehdä. Se mikä mun mielestä sulla oli jotenkin hukassa kun viimeks oon lukenu sun kirjotuksii. Mulle ittelle ainakin merkkaa hirveesti se, että tiedän mihin oon menossa. Syteen eli saveen mutta tiedän suunnan, mihin pyrin. Muuten oon ihan hukassa ja valmis heittämään henkeni. Sitä on tapahtunut aina silloin tällöin elämän varrella, kun palikat on ollu ihan hukassa.
Musta tuntuu, että sä sorrut samaan ku mä oon sortunu paljolti elämässäni, että kuvittelin kaikkien muiden, tai siis niitten hyvännäkösten ja sosiaalisesti suosittujen olevan maailman onnellisimpia ja onnistuvimpia kaikessa. Mutta aina kun tutustuu sellasiin ihmisiin, niilläkin jokaisella on hurjia taakkoja selässään. Enkä niitä taakkoja haluaisi itse kantaa...mieluiten kuitenkin pidän omani kaikesta tuskasta ja kivusta huolimatta. Jotenkin olen oppinut näitten juttujen kanssa taklaamaan - väliin paremmin väliin huonommin. Mutta jotenki aina hoipperoin takas jaloilleni.
Ja tähän haluan laittaa sulle katsottavaks videon...oot ikäpolvee joka varmaan tajuu enklantii - mutta pääviestini on - katsoppa kuinka päättäväisenä tyyppi nousee jaloilleen - vaikka luulisi, ettei niillä työkaluilla ikinä siihen pystytä. Sitä läksyä yritän itse pitää mielessäni joka päivä. Meidän voimat kyvyt taidot näyttää usein ihan riittämättömiltä onnettomilta surkeilta - vaan kun yritämme epäonnistumme yritämme epäonnistumme ja yritämme jälleen uudelleen, saavutamme tavoitteita joita olemme asettaneet. Ja usein muassa paljon muuta. Joskus emme saavuta juuri sitä tavotetta, mitä lähdimme hakemaan, vaan löydämmekin matkalla paremman reitin - mutta matka on ollut vaivan arvoinen!!!
http://www.youtube.com/watch?v=H8ZuKF3dxCY&feature=related
Jollet haluu kattoo koko videoo alota kohdasta 1:30 ja seuraa kunnes kaveri on takas pystyssä...toivo kytee siellä jossakin silloinkin, kun elämä on ihan mustaa paskaa...toivo elää ja antaa meille rikkinäisten siipienkin alle tuulta ja voimaa uskoa, että kyllä me tästä prkl vielä joskus noustaan...
Mä uskon, että sussakin on hurjasti tahdonvoimaa. Se on hyvä. Se on oikeestaan kaikki mitä tarttet suunnan lisäksi.
Tsemppiä matkaasi - uhallanikin sanon sulle, että oot fiksu nuori mies. Äläkä yritä sanoo, ettei mulla oo oikeutta mielipiteeseeni tsot tsot... Ehkä mun pitäs sanoo sulle, mitä mun yks tukihenkilöni sano mulle, kun haudoin itsemurhaa. Sulle rakkaat ihmiset ei oo osannu viestittää sulle välittämistään. Joten virtuaalihalaus sinun kauniille sydämellesi. Anna elämän auttaa sitä puhkeamaan kukkaan - etsi oma tiesi mikä tuntuu sinun kokoiselta ja näköiseltä - ja kaasu pohjaan 🙂👍
P.S. Saat anteeksi, että annoit mulle IHAN OIKEAN KÄSITYKSEN siitä, että olet fiksu nuori mies - paitsi omissa silmissäsi 😟
Mut toi ei ollu mun varsinainen P.S. vaan se, että tuo videon nuori kaveri halusi tehdä itsemurhan kymmenen ikäisenä ja syyn voit arvata. Hänen vanhempansa suunnilleen kirosivat hänen syntymänsä, siihenkin voit syyn arvata. Ja hän on muistaakseni yhä alta 30. Vaikka ainakin itsestäni vaikuttaa videoissa jo vanhemmalta. Mutta on siitä onnellinen nuori mies, että on osannut kääntää omat puutteensa voimavarakseen - läksy joka vielä monelta vanhukseltakin on oppimatta...joten pistähän sinä nuoren sukupolven edustajana paremmaksi ja ota opiksi jo aiemmin - eli pistä tuulemaan elämässäsi ja lennä 😀
Myötätuulta matkaasi toivottaa sinulle maasta vilkuttava jokujossakin 🌻🙂🌻
jokujossakin
En kuvittele, että hyvänäköiset ja osaavamman ihmiset olisivat onnellisimpia, en todellakaan. Kaikilla on omat ongelmansa. Toisilla niitä on vain enemmän kuin toisilla.
Varmasti ehkä kuulukin olla hieman hukassa, mutta nyt puhutaankin perusasioista. Ihan tavallisista arjen perusasioista. Jos olisit esim. tekemisissä perhekodin vanhempien kanssa, ymmärtäisit mistä tässä on kyse. Valitettavasti et tuon tekstin perusteella ymmärrä. Olen pahoillani. Myös tuo tyhmyys ja asioista tietämättömyys on sellaisia. Jos olisit heidän kanssa tekemisissä, ymmärtäisit tuon. Tällä hetkellä olet hieman ulkopuolinen, etkä sen takia ymmärrä.
Esim. eräs vuotta minua nuorempi mieshenkilö. Hänellä riittää naispuolisia ystäviä vaikka muille jakaisi. Hänellä on sekä sisäistä että ulkoista viehätysvoimaa vaikka muille jakaisi tässäkin asiassa. Naiset tulevat joka paikassa juttelemaan hänelle ja haluavat olla tämän kanssa tekemisissä. Hän toimii esimiehenä eräässä yrityksessä, muuttanut jo 16-vuotiaana pois kotoa. Osaa korjata melkein mitä vain kotona, kaikista kodinkoneista lähtien, suoritti armeija erittäin hyvillä papereilla, tulee toimeen erilaisten ihmisten ja lemmikkien kanssa, osaa neuvoa asiassa kuin asiassa, en ole koskaan nähnyt hänen joutuvan ongelmiin tyhmyytensä kanssa, on todella fiksu ja aikuismainen ihminen.
Entäs minä, vuotta vanhempi? Koskaan juuri saanut kontaktia naispuolisen kanssa, vaikka olisin halunnutkin. Ulkoista eikä sisäistä viehätysvoimaa minulla ei ole. Se on lukuisten ihmisten taholta jo varmennettu. Sekä miehiltä että naisilta. Itsellä ei ole edes töitä, muuttanut kotoa pois 21-vuotiaana, hädin tuskin saan roskapussit vietyä pois, armeija ei sujunut millään muotoa hyvin. Kun sotilaspasseja vertailtiin, niin olin huonoimmasta päästä. En tule ihmisten kanssa toimeen, sekin on nähty moneen kertaan. Ihmiset eivät vain hakeudu seuraani, eivätkä viihdy seurassani. Joku muu kun menee johonkin, niin saattaa olla paljonkin ihmisiä ympärillä.
En osaa neuvoa juuri missään arkisissa asioissa, kun ne eivät itseltä edes luonnistu. Joudun jatkuviin vaikeuksiin tyhmyyteni kanssa, koko ajan saan huomata sen. Jännä juttu kun muut ihmiset, kenen kanssa toimin eivät joudu. Tästä on esim. perhekodin vanhempien kanssa puhuttu, niin minulla on puutteita älykkyyden ja asioiden ymmärtämisen kanssa. Joskus jopa pahojakin. Tämä on siis todettu juttu myös muutenkin kuin käytännön tasolla.
Kyllähän hänelläkin ongelmia on, joskus pahojakin. Ongelmia esimies töissä esimerkiksi. Mitä ongelmia itselläni voisi olla? En ole edes töissä. Hänellä on ongelmia parisuhteessa. Entä minulla, kun ei saa edes kontaktia naisilta?
Ymmärrän positiivisen kantasi, mutta tilanne vain valitettavasti on täysin erilainen kuin luulet. Se on vain karu fakta.
Hyvä video, mutta itse en vain tällaisena ihmisenä halua pitää itsestäni. Linkin video ei auta enää yhtään mitään. Hän voi yrittää menestyä elämässään, se on hänen asiansa. Itse vain en menetä mitään, vaikken yrittäisikään. Aivan sama minulle. Positiiviset asiat itsessäni eivät tässä asiassa enää auta tai lohduta. Niin paljon puutteita itsessäni on.
Kun vihaan itseäni oikein syvästi, on se osoitus siitä, että en hyväksy itseäni tällaisena. Että ihmisen pitää saada ja pystyä parempaan. Jos en pysty tämän parempaan, se ei ole mikään tekosyy olla vihaamatta.
En voisi kuvitella olevani tyytyväinen itseeni. En todellakaan. Tai pitäväni itsestä. Tykkään itseni vihaamisesta. Sen avulla jaksan edes jotain. Se on merkki siitä, että haluan parempaa. Mutta tällä haavaa se on myöhäistä.
Sisäistä ja ulkoista vetovoimaa joko on tai sitten sitä ei ole. Toisilla sitä on enemmän ja toisilla vähemmän. Niin se vain menee, haluaa sitä tai ei. Jos on puutteita älykkyyden ja ymmärtämisen tasolla, sitä ei voi enää parantaa. Ainakaan niin, että se itselle riittäisi.
Toiset ihmiset oppivat nopeasti kaikenlaisia asioita, itselle ne tuottavat todella suuria vaikeuksia. Se on todettu jo lapsena psykiatrilla. Itsellä menee paljon normaalia kauemmin asioiden oppimiseen.
Psykiatri ei tässä enää auta. Ainoa asia missä ehkä voisi auttaa olisi itsensä hyväksyminen. Ja sitä en missään tapauksessa halua. Asiat muuttuvat joko täysin tai sitten vihaan itseäni syvästi. Joko tai.
Lämmin virtuaalihali sulle 🌻🙂🌻 sulla on raskas taakka sisimmässäsi...ymmärrän siitä sen verran kuin ymmärrän oman itsevihani kautta. Toivon hartaasti, että sinäkin elämän mittaan pääset/joudut oppimaan näkemään omien hyvien puoliesi arvon. Ja opit ymmärtämään, että heikkous voi olla vahvuus elämässä ja päinvastoin. Niin ainakin on itselleni käynyt. Asiat joita häpesin ovat sittenkin kantaneet minua parhaiten sotatantereilla.
Ja se, että oppii hitaasti, mitäs sanot, että itseltäni meni kaksi pitkää parisuhdetta ja parikyt vuotta tajutakseni, että voisin myös olla ajautumatta itsetuhoisiin parisuhteisiin???? Ja meni nelisenkymmentä vuotta oppiakseni, että on kaksi vaihtoehtoa - rakastaa itseä tai vihata. Ja että voisi ollakin kivempaa elää niin, että rakastaa itseään, kun jälkimmäinen vaihtoehto oli vienyt minua tuhoani kohti yhä uudestaan ja uudestaan vuosikymmeniä. Että kai mä sit oon tavannu vertaiseni hitaan oppijan - vai tulisko susta vähän sukkelampi kuin musta??? Toivossa on hyvä elää.
Ymmärrän, että sua ärsyttää positiivinen ajatteluni. Olen ollut siinä asiassa varsinainen mörkö itse joskus nuorena. Kun likkakavereitten kanssa leikittiin rooleissa pessimisti-realisti-optimisti voit arvata kuka mä aina olin...mua kiusattiin murkkunakin vakavuudestani...oon ollu varsinainen kuolinkellojen kilkuttelija...ja totuushan oli että elin lapsuudestani alkaen itsetuho- ja kuolema-ajatusten kanssa. Eli ei kai se nyt sitten laittanut naurattelemaan kauhiast paljo 😋 Nauruni löyty vasta sitten, kun aloin saada ekoja positiivisia kaikuja maailmalta itsestäni. Ja nimenomaan maailmaLLA. Kaukana kotiympyröistä.
Niinkus huomaat myötäelän kovasti tuskaasi, koska se on kuin omaani, jota olen karistellut kannoiltani vasta ihan viime vuosina. Väliin se meinaa saavuttaa mut uudestaan, ja joudun ottaan taas spurtteja saadakseni välimatkaa.
Erityisen hyödyttömänä näen sun levyn pyörityksen siitä, kuinka ruma ja kelvoton oot. Se ei paljon tuota mitään uutta. Voisitko ajatella, että heittäsit sen levyn huit hiiteen, ja esim. lakkaisit miettimästä mimmonen oot hetkeks, että saisit henkistä lepoaikaa. Se on ku myllynkivi sun kaulas, ja sä tiedät, että myllynkivi tahtoo olla niin raskas, että jalat pettää alta.
Entäs jos lakkaisit myös vertailemast ittees muihin. Jos miettisit, mitä SÄ haluisit elämässäs. Siis muuta kun sen likan. Ymmärrän helvetin hyvin, että se on ajankohtanen juttu. (Taitaa olla ikuisesti ajankohtanen, kun mullekin on...) Ja muistan kuin itte just sun ikäsenäkin kirjotin vuosikausia päiväkirjaan pohdintoja, kiroilua, itkua ja kaikkee siltä väliltä kun en koskaan saanut jätkää. En ollut se poikien suosikkityttö. Enkä saanut yhtäkään katsetta, tai lähestymistä koskaan keneltäkään. Paitsi helvetillisen ilkeitä haukkumanimiä ja kiusaamista. Kukaan ei ollut kiinnostunut minusta. Sehän syö naista siinä kuin miestäkin. Mutta ehkä mustakin oltais oltu kiinnostuneita, jos oisin ollu muuta kun olin. En ollut miesten mieleen, en siis meikannut, en harrastanut tanssia, en aikonut levitellä haarojani ekalle vastaantulevalle. Mun arvoni oli ihan muualla. Hihii, siis arvoni tosiaan, ja kun sain tarpeekseni seinäkoristeen osasta, heitin lähes kaikki arvoni romukoppaan ja tasan tarkkaan annoin ensimmäiselle vastaantulevalle aika kohtalokkain seurauksin. Sitä siis naureskelen, että taisin peräti viis vuotta jaksaa elää arvojeni mukasesti miespaineiden alaisena. Siitäkin puoltoista vuotta ulkomailla, jossa sitten jopa rumalla ankanpojalla oli vientiä. Eli mitä siit jäljelle jää 😳 Tasan niin kauan kotoo muutettuani jaksoin pitäytyy arvoissani, kun seurustelupaineet räjähti käsiin. Ja piti hankkii vaik väkisin poikakaveri. Voivoivoivoi...Oon siis tosi kannustava esimerkki sulle 😎 Noh, joka tapauksessa halusin jakaa tätä stooriani sun kanssa. Sun kanssa kun on kiva heittää ajatuksia ilmaan sinne ja tänne.
Moikka moi
Hei J88!
Asiasta kukkaruukkuun...käytkö koskaan live chäteissä?
Olisi kiva jos kävisit. Eilen esim. puimme siellä vaikeaa äiti-suhdetta yms. asioita.
Olisi kiva muutenkin kuulla (nähdä kirjoituksiasi/mielipiteitä) muistakin aiheista kuin tästä. Suorana! Eikä näin foorumeilla monen päivän viiveellä. Chäteissä kun aiheet muuttuu/käsitellään eri tahtiin kuin täällä ja saa suoraan vastauksia/palautetta!
Tuleppa joskus chätteihin vai missä luurailet iltaisin yms.?
Niin ja aiheeseen kantaa ottaen, että onhan se vähän mälsää, että siinä sun vieressä on semmonen mahtava kaiken osaava/taitava kaveri. pakostihan sitä varjoon jää sivusta seuraajaksi ja sulla tulee verrattua itseäsi siihen kaveriin!
Mutta muistappa, että elämä ei ole kilpailua. Ja aina löytyy myös tätä sun kaveria vielä parempia -kaikessa...se on aika loputon suo, jos vertailla haluaa...
Älä vertaile!!!! Niin on yksi huoli vähemmän ja pääsee itse paljon helpommalla 🙂
Ohimenevänä kommenttina - noista kaiken osaavista/taitavista. Mulloli yks työkaveri, joka silmissäni oli just semmonen. Se inhos mua ihan hirveesti ja puukotteli selkään. Tunne oli kyllä molemminpuolinen. Siinoli jotain tosi ärsyttävää, mutta se näytti taitavan kaiken mahdollisen. Kun sitten ruikutin sitä toiselle työkaverilleni (oltiin aika nuoria likkoja sillo vielä 😋 ), se sano mulle, että jaa ja mikäs se semmonen finninaama on edes sulle mitään päätään aukomaan. Pointtini on se, että ihmisellä kun ihmisellä on heikkoutensa. Mä vaan olin niin sen ihmisen taitojen lumoissa, etten nähnyt, että totta vie, ei se hoitanut ulkonäköään. En uskaltanut nähdä sitä ihmistä naurettavassa valossa, koska koin alemmuutta. Ja tarinan loppu oli se, että exäni sai mut vuosien mittaan tajuumaan, että se minun niin yliarvostamani ihminen olikin kade mulle 😝 Siks se aina kyttäs, mitä mä tein ja irvisteli. Se ei voinu sietää puolestaan sitä, että mä näytin klaaraavan tilanteen kun tilanteen, ja tiesin aina missä mennään, ja osasin perustella tekemiseni. Olin myös lopulta sosiaalisilta taidoiltani vahvemmilla. Senkin tajusin vasta jälkijunassa. Että ihan oikeesti, meidän pitäis olla järkevii ja lakata kadehtimasta toisiamme. Pitäs osata junailla oma elämänsä niin, että siinois tarpeeks ihmettelemistä, eikä tarttis aina miettii, miten muut pärjää. Ne pärjää kuin pärjää, se ei oo meidän vastuulla - onneks 😎
Tsemppiä nuori mies 🌻🙂🌻
En ole tarkoittanutkaan, että elämä olisi mitään kilpailua. Tai että pitäisi vertailla itseä muihin.
Kuitenkin miehet, joilla on sisäistä että ulkoista vetovoimaa, ovat suosituimpia myös naisten keskuudessa. Ja vielä jos on osaava mies, niin mikäs sen parempi naisten keskuudessa.
Eli vaikken vertailisikaan itseä muihin, niin tilanne on kuitenkin se. Vaikken vertailisikaan, niin en olisi yhtään sen suositumpi kuin jos vertailisin. Se on karu fakta, jolle en voi yhtään mitään.
Itselle tuo vertaileminen ei ole mikään ongelma, päinvastoin. Silloin tiedän, millainen haluaisin olla. Se ei ole mahdollista, mutta tiedostan ainakin ongelmani, vaikkei niille voikkaan mitään.
Ja kun toit esille sen, että on vielä tätäkin osaavampia miehiä, niin kuinkas paljon nämä sitten ovat suositumpia? Kuinka paljon niille jään jälkeen? Eli tuo ei ole ainakaan itselleni mikään merkittävä asia. Hänelle se ehkä on.
Ette vieläkään ymmärrä pointtiani. Peräänkuulutan edelleen sitä, mitä kerroin esim. sinulle jokujossakin aiemmin. Jos olisit tekemisissä minut tuntevien ihmisten kanssa, niin tietäisit paremmin. Tai jos olisit tuntenut minut lapsuudesta asti, ymmärtäisit vielä paremmin. Silloin tuskin kirjoittaisit noin. Siitä vain valitettavasti paistaa tilanteentajun puute.
Voit kirjoittaa minulle mitä vain lohduttavaa tekstiä, mutta tiedät varmasti, että se ei johda mihinkään?
Niin hyvä ystävä,
Olet laittanut minulle haasteen - haluaisin koskettaa ja tavoittaa sinun herkän sydämesi ja luoda sulle uskoa, että kun uskallat joskus päästää jonkun itseäsi tarpeeksi lähelle, se on elämän ihmeellisimpiä lahjoja. Tässä on tietysti pieni pulma😉 Minä nimittäin uskon, että olet hieno kaveri. Sinä et. Ei mun tarvi nähdä sun fysiikkaa, eikä nähdä sun tekojasi. Mulle riittää se, mitä olet täällä kirjottanut. Osaat eritellä ja pohtia asioita tosi kypsästi - sillon kun et vetäydy siilikuoreesi, josta tykität mahdollisesti liian lähelle tunkevat pois reviiriltäsi. Aion toistaiseksi vielä jatkaa siilipiikkiesi kanssa taistelua, koska olet silmissäni liian arvokas antaakseni näin vähällä periksi.
Haluaisin sinun kokevan edes tämän kerran, että läheisyyskin voi olla turvallista. Se voi koskettaa hyvällä tavalla. Ja en todellakaan syytä sinua siitä, ettet usko hedelmälliseen läheisyyteen. Säkään et kaiketi ole kauheasti päässyt sellasesta asiasta nauttimaan elämässäs, joten miksi pitäisi. Haluaisin kuitenkin osottaa sulle, ettei koko maailma ole ihan täys paska paikka. Että on myös ihmisiä, jotka oikeasti kunnioittaa ja arvostaa sua, satuttamatta sua. Mä melkein kuulen kuin sä pullikoit siellä ajatusta vastaan - mutta tämäpä ei riipukaan sinun tunteistasi tai ajatuksistasi. Nimittäin tämä perustuu itselleni todella kipeän kurssin eli kriisin oppeihin. Menetin yhden vuoden sisällä kaiken, millä olin omaa heikkoa itsetuntoani pönkittänyt. Palasin Suomeen, mielenterveyteni horjui pahasti, fysiikka oli ihan seis, menetin parisuhteen, työn, kodin ja kaikki tavarat sitä myöten...Mitä mulla oli jäljellä - elin kuin WANTED pakoillen exääni. Eli en voinut edes virallisesti ensin asettua mihinkään. Rahahuolet ja tappelut eri viranomaisten kanssa veivät vähätkin voimavarani. Kun lopulta sain edes oman osotteen sukulaisten avustuksella, kodissani oli rikkinäisiä vuosikymmeniä vanhoja huonekaluja, vaatekaappini ja keittiöni loistivat tyhjyyttään - tili myös...velat painoivat niskaan eikä työstä ollut tietoakaan epätoivoisesta hakurumbasta huolimatta. Jotkut viisaat, jotka eivät kestäneet katsella ahdinkoani syyttelivät minua, etten huoli työtä kuin työtä, tai etten ole tehnyt kaikkea saadakseni työtä. Olin kuitenkin tehnyt epäinhimillisen paljon olosuhteeni huomioonottaen. Kaiken tuon keskellä kävin läpi elämäni suurinta kriisiä. Tiesin, etten halunnut jatkaa elettyä elämää. Jos elämä oli yhtä kuin menneisyyteni, tappaisin itseni. Olin jo sitä harkinnut ja suunnitellut vakavissani. Mutta jokin pirullinen toivo sai kuin saikin minut ryhtymään taistelemaan. Tiesin, että omanarvontuntoni oli ihan miinuksella. Olin toistamiseen saanut turpiin pitkässä parisuhteessa kaikin eri tavoin. Syyttelin itseäni väliin, kuten ympäristönikin, että olen ihan toivoton luuseri. Ei minusta ole mihinkään. Sitten - huom olin luvannut itselleni juuri edellisenä vuonna, että seuraavana vuonna teen ratkaisun. Tiesin, että käytännössä se tarkoitti sitä, että muuttaisin exästä erilleen. Tiesin myös, että se tietäisi oikean maanjäristyksen elämässäni. Ja se olikin vuosisatojen tuhoisin 😋
Miten siis aioin mennä tavoitteessani eteenpäin??? Miten voisin elää onnellisena entisen elämäni sijaan? Se oli huvittavaa, sillä entisessä elämässäni olin vihdoinkin päässyt hiukan nauttimaan myös materiaalista onnea...Ja tässä olin nyt kaiken menettäneenä. Olin elänyt oman sisäisen tunteeni mukaisesti. Olin koko elämäni uskonut, ettei minusta mitään tule. Tiesin, että tuo motto tuli lapsuuden kodista. Sitä ei ehkä ollut aina sanottu ääneen, mutta se oli osoitettu teoilla hyvin selkeästi. Jouduin käsittelemään helvetillisen kipeitä lapsuusjuttuja, jotka yhä kuristavat kurkkua, kun ne muistan. Siis tunnetason juttuja, hylkäämisen kokemuksia ja pilkkaa. Tajusin, että jos aioin päästä jaloilleni, minun piti peruuttaa nuo opitut tunnekuviot. Helppoa? No ei todellakaan, joudun varmaan lopun elämääni taistelemaan niiden luuseri-levyjen kanssa. Mutta se miksi aloin kertoa sulle tätä tarinaa tulee vasta nyt - kaiken tuskani ja pähkäilyjen keskellä mun oli pakko tajuta se, että en ole arvokas tai hyvä siksi, että minulla olisi jotain itseni ulkopuolella (kun ei sitä edes ollut enää...). Olen arvokas VAIN SIKSI ETTÄ OLEN OLEMASSA.
Tuon pointin takia olen valmis tappelemaan sinunkin kanssasi. Tiedän ilman mitään todisteita, että olet arvokas vain siksi, että elät. En tarvitse siihen todistusaineistoa. Se on fakta.
Kyllähän jokainen ihminen on arvokas vain siksi että elää. Itseltä voi tosin vaatia mitä haluaa, koska on yksin vastuussa omasta elämästä.
Sinun tilanteesi on vain täysin erilainen kuin minun. Vaikka sinulla on ollutkin huonoja parisuhteita, niin on ollut niitä kuitenkin. Ennemmin ottaisin huonoja parisuhteita menneisyydessä kuin ei niitä lainkaan.
Mutta tässä ei ole enää kyse mistään sanoista, joilla lohduttaa. Ei se muuta tilannettani suuntaan eikä toiseen. Jos asiat muuttuisivat konkreettisesti, olisi tilanne täysin eri.
Enkä itselleni ole mitenkään erityisen arvokas. Samaa harmaata massaa kuin moni muukin. Vihaan itseäni tällaisena ihmisenä ja sillä selvä. Kun vihaan itseäni, osoitan itselleni, että tällaisena ihmisenä oleminen ei ole MINULLE hyväksyttävää. Jos joku muu olisi tällainen, niin sitten olisi. Sehän on hänen elämänsä, ei minun. Minä elän omaa elämääni ja suhtaudun siihen kuten haluan.
Eli vaikka minulle kuinka kertoisi lohduttavia ja kannustavia elämäntarinoita, niin ne eivät kuitenkaan vaikuta minun tilanteeseen mitenkään. Tilanne on koko ajan sama. En missään nimessä vähättele tarinoitasi ja juttujasi, mutta ne eivät muuta tilannetta suuntaan tai toiseen.
Painotit, ettet ole omissa silmissäsi hyväksyttävä. Etpä niin, sen oot tosi selvästi ilmassukin, mutta tosiasia on sekin, että itsesi kanssa joudut elämään loppuelämäsi, ja itsesi hyväksymisestä olisi hyvä alkaa. Muuten menee elämä risaksi. Sitä kai omilla tarinoillani yritän sulle viestittää. Sitähän on aina niin hölmö, että toivoisi, ettei toisten taakat olisi yhtä suuria kun omat 😳 Ettei toisten tarviisi mennä samanlaisissa louhikoissa ja tuskissa kun itte. Vaan omat polkumme on jokaisella. Ja minun polkuni alkoi mennä kurjaksi sillon, kun tempasin itteni väkisin parisuhteeseen, kun kaipuu parisuhteeseen meni kaiken muun elämän rakentamisen ohi ja edelle. Ahmasin - suoraan sanottuna aimo annoksen kakkaa kerralla kitaani. Ahneuksissani. Ja sitä sitä terapoidaan vieläkin...Kattos, mä jotenkin toivosin, ettei sun tarttis olla käytöksessäs yhtä itsetuhonen ku mä oon ollu. Ja alottanu jokseenki sun ikäsenä alamäkeni. Että sä voisit alkaa aiemmin kun mä opetteleen, miltä kuulostaa itte sanoo, että mä oon hyvä. Mä oon huippu! Sä oot esim. huippu ilmaseen kirjottamalla ittees. Ei tommoseen tekstiin pysty kuka tahansa. Oot myös huippuhyvä tajuamaan asioita ja analysoimaan niitä.
Tuota, voisitko/jaksaisitko vielä yrittää vääntää mulle rautalangasta, mikä sun tilanteessa tökkii eniten (sivuutetaanko tällä kertaa toi nais/miesasetelma, siitä kun oot jo muitten kanssa vääntäny kättä niin paljon). Nääs kun sanoit, ettei mun tarinani muuta sun tilannnetta. No ei tietty, mutta mikä sun tilantees eniten risoo? Muistanko oikein, että suunnittelit lähteväsi armeijan palvelukseen rajojen taa? Onko se suunnitelma mennyt puihin? Minusta se ei ollut yhtään huonompi suunnitelma, kun kerroit taustaa sille - eli tuo otsikon ylihuolehtiva äiti. Tästähän me kai tässä ketjussa joltisenkin alettiin, eikö totta? Kerroppa mulle siis, mikä on tällä hetkellä onnesi este muu kuin sinä itse, että ehkä mahdollisesti kenties tajuaisin hiukan jotain siitä, mikä sua eniten mättää 😠
Oot muuten kiva tyyppi. Pidän kovasti sun tavasta kirjottaa - aidosti ja oikeesti pidän, ja halusin sen sulle kertoo. Sun tarinoinnissa on jotain niin symppistä, mikä koukutti mut yrittään päästä samalle ula-asemalle kenties ehkä joskus 🙂
Muuten hyvä, mutta itse en ole kiinnostunut siitä, kuinka hyvä olen kirjoittamaan yhtikäs mitään. Eli ihan sama minulle, vaikken osaisikaan kirjoittaa tällaista tekstiä. Enkä ylipäätään näe tässä tekstissä mitään ihmeellistä, mitä ei joku muu jo osaisi.
Olen armeijan jo käynyt Suomen kamaralla, mutta olen hakenut rauhanturvatehtäviin. Hakuprojektista pääsee läpi kaikki, joilla on suhtkoht hyvä terveys ja palveluskelpoisuus on A. Se tarkoittaa, että oli kykeneväinen suorittamaan asepalveluksen. Eli kaikki varusmiespalveluksen suorittaneet ovat A-miehiä. Eli kaikki hakijat pääsevät läpi.
Mutta se, että pääseekö operaatioon ikinä, onkin eri juttu. Se menee suunnilleen niin, että muutama sata paikkaa on vapaana ja noin 3000:sta hakijasta ehkä 70 pääsee operaatioon. Vanhat vievät loput paikat.
Päästäkseen operaation on yksinkertaisesti oltava paras Suomessa siihen hakeva. Esim. kouluttajana jossain varuskunnassa, moitteettomat ja loistavat paperit varusmiespalveluksesta, jne. Tavalliset rivimiehet kuin itse olen, niin eivät enää pääse tehtäviin.
En ollut millään muotoa parhaimmistoa edes omassa joukkueessa. Kun sotilaspasseja vertailtiin, niin huonoimmasta päästä olin.
Merkittävä karsiva tekijä on myös mt-ongelmat. Itse osastolla olleena minua ei edes saisi lähettää operaatioon. Asia on varmistetu operaatioiden vastuuhenkilöiltä.
Ne muutama sata, ketkä Suomesta ovat operaatioissa, ovat Suomen parhaimmistoa. Ja kun kuitenkin 80 % suomalaisista miehistä käy armeijan, niin tuo muutama sata on muutama prosentti siitä.
Eli itselläni ei siis ole mahdollisuutta päästä operaatioon edes mt-ongelmien taustan varjolla.
En hyväksy omaa itseäni ennen kuin asiat muuttuvat konkreettisesti. Omissa silmissäni tällainen tilanne ei ole hyväksyttävä millään muotoa.
Ja jos olen sinun mielestäsi huippu kirjoittamaan, niin kiitos vain. Itseäni se ei kiinnosta millään muotoa. En koskaan ole halunnut kirjoittaa hyvin. Se ei ole ollut mikään tavoite koskaan.
Ja jos väität että olen hyvä tajuamaan asioita, niin se ei kyllä pidä paikkaansa. Kuten sanoin, jos olisit tuntenut minut jo lapsesta asti, niin ymmärtäisit. Juuri asioiden tajuamisen, oppimisen ja tyhmyyden kanssa itselläni on ollut aina ongelmia. Se on todettu eri opettajien, sijaisvanhempien, työnantajan, että viime kädessä myös psykiatrin toimesta. Eli sikäli olet tehnyt väärän tulkinnan. Valitettavasti.
Onneni este olen minä. Sitä vain ei enää voi muuttaa. Mt-ongelmataustaa ei voi enää muuttaa. Ja se vaikuttaa esim. tuohon operaatioiden pääsyyn. Varusmiespalvelusta ei enää voi uusia. Ulkonäköä en enää voi parantaa. Tai voi varmasti teidän mielestä. Naamataulu on se mikä on.
Varmasti sitä voi ulkonäköönsä vaikuttaa esim. hankkimalla tyylikkäitä vaatteita. Mutta jos ei ole ulkonäköä niiden vaatteiden lisäksi, niin eipä paljoa auta. Antaa minun puolesta olla. Ei kiinnosta pätkän vertaa.
Jos moni ratkaiseva asia, mihin en voi vaikuttaa, on pielessä, niin eipä kyllä kiinnosta parantaa niitä muitakaan. Kokonaisuus pitäisi olla kunnossa, mutta eipä sitä muutalla asialla korjata, joten antaa olla.