Otskko sen jo kertoikin.

En pääse yli kovinkaan helposti murheista, takapakeista ja pettymyksistä.
En tarkoita mitään pieniä jokapäiväisiä murheita – nehän on vaan elämää.

Tarkoitan suurempia kuvioita, mitkä oikeasti ovat rikkoneet/rikkovat sydämen. Sieltä murheen suosta nouseminen on minulle erittäin vaikeaa – liiankin vaikeaa.
Miksi rikon sydämeni aina niin pohjajuuriaan myöten? Itsensä kokoaminen kestää ikuisuuden, vaikka ulospäin osaan esittää muuta, mutta ei se muille angstaaminenkaan asiaa auta.

Osaan tsempata itseäni ja muita ja esitää (jopa oikeasti olla hetken) huoleton; kaikki kunnossa, mutta jossain välissä kaikki romahtaa alkupisteeseen.

Asiaan ei auta sekään, että olen melkein aina joutunut olemaan (lapsuudessa) tavallaan ”kakkoskansalainen” huonompi kuin muut.
Aina kun yritän (yli-yrittämättä kuitenkaan) kelvata, olla ookoo, niin ei; aina kiilaa joku muu edelle. Aina löytyy parempia!
Odotanko turhaan, jos kuvittelen, että edes joskus edes päivän verran saisin tuntea millaista on olla se ykkönen. Oikeasti olla jollekkin ykkösvaihtoehto? En pyydä kuin päivää. En halua olla paras kaikessa. Haluan vain kelvata.

En tiedä miten kauan jaksaa yrittää ja koota itsensä (olen väsynyt kokoamaan!) itsensä yhä uudelleen ja uudelleen kokoon, kun aina saan muistutuksen siitä, että olen todellakin huonompi kuin muut. Enkö ole ollut jo tarpeeksi se ”huonompi”?
Moni ei tiedä tai edes tule ajatelleeksi, että niitä pettymyksiä voi olla jollain niin paljon takana, ettei enempää tarvittaisi.

Jännä juttu kumminkin, että aina tulee muistutus huonommuudesta – milloin loppuu?

Tiedän, että tärkeintä olisi kelvata itselleen sellaisena kuin on, mutta vähän vaikeaa, jos ei kelpaa muillekkaan. Aina pitää pärjätä yksin/koittaa rämpiä ominaan oman onnensa nojassa, joskus se tsemppikin katoaa…
Olen kokenut menetyksiä, pettymyksiä yms. ja minua pidetään outona, mutta itse tiedän, miksi käyttäydyn mitenkin. Silti en ole niin vahva kuin luullaan. Sisällä särkyy ja yli pääseminen ei helpotu eikä siinä tulla paremmaksi mitä enemmän kokemusta saa.

Koettelemukset vahvistavat. Tavallaan uskon tuohon, mutta kyllä ne jälkensäkin jättää.

En minä ainakaan ole sellainen, että ”nyt kestän mitä vain” ☹️ Olen ilmeisesti aika heikko tapaus.

En hae sääliä – vaan sitä, että joku edes ymmärtäisi mistä puhun/miltä tuntuu!

Ei kannata ehdotella, että puhu jollekkin näistä. Olen puhunutkin, mutta ei se ole oikein auttanut (apua saan tottakai) mutta ei ne silti omia ajatuksiani sisälläni muuta.