Hei , Kyllä minä selviän 💐

Jaksatko tai haluatko jakaa millainen tilanteesi on 🌷

Aloin äskön kirjoittaa, ja kirjoitinkin pitkän kirjeen, joka muotoutui loppujen lopuksi oman psyk.poliklinikan-  ja terapiapolkuni kertomiseen aina -87 vuodesta alkaen, jolloin  keski-pohjanmaalla aloitin ekan keskusteluterapua. 2000-luvun alkupuolella muutin uudellemaalle ja jatkoin hoitojani täällä. Kirjoitin kuinka hyviä ja helpostisaatavia  hoitomahdollisuudet olivat silloin ja kuinka hyvilläni olen niistä ollut. Ja kaikki tuo, omasta mielestäni hieno kurjoitus hävisi "taivaan tuuliin", kun vahingossa hävitin sen klikkaamalla johonkin kohtaa ja hypähdin  alkusivulle 😊, no, se ei ollut tarkoitettu luettavaksi.

Harrastan talviuintia ja nyt on hyvä, aurinkoinen  päivä, juon kupposen kahvia ja lähden rantaa kohden, jonne olisi kohtuullinen kävelymatkakin, mutta niin mukavuudenhaluinen olen, että kerran  on mahdollisuus, niin - kävelen vähän matkaa, menen yhden pysäkin metrolla ja sitten muutaman pysäkin bussilla ja vielä 7 min kävelyä ja heti rannassa 🧞‍♀️.

Seurasin ameriikan presidentinvalintaa koko yön toisella korvalla, telkkari oli auki, mutta kuuntelin vaan, aina silloin kun nukkumiselta heräsin. Loppupuolella, kun Trupilla näytti olevan  jo valitsijamiehiä niin paljon,  vähäinen innostukseni lopahti ja seuraavan kerran kun heräsin, olikin jo aamu ja ennustusten vastaisesti tuloskin jo niin selvä, että mikään ei enää siihen muutosta tuo, vaikka kaikkia pikku osavaltioita, ei ilmeisesti vieläkään ole laskettu.

Trumppihan se presidentiksi tulee ja jotenki semmoinen kutina itsellä oli, että vaikka "asiantuntijat" arveli, että viime aikaiset tilastot näytti hyvältä Harrisin kannalta, niin itsellä oli tunne, että kyllä Trump puskee sieltä tulemaan 🙃, joo - ei minun mieleinen tulos - mutta, kun eivät tulleet mielipidettäni kyselemään, niin tämän kans on tultava toimeen. Ajatuksissani "kädet ristissä" etteivät joidenki "asiantuntijoiden" kauhuskenaariot toteudu,  eihän sitä tulevasta  tiedä. Toivotaan parasta ja muutenkin tähän maailmantilanteeseen kaikkea parasta jakoitan  itsekkin elää "ihmisiksi" parhaalla mahdollisella ja myötätuntousella fiiliksellä itseä ja muita kohtaan - eikö niin ole 👍.

Nyt vähän murua rinnanalle ja matkaan kohti uimaseikkailua. Ei tiedä mitä uutta sais kokea, nimittäin jokin aika sitten tapasin vedessä elämäni ensimmäisen meduusan. Ihan piti biologille kirjoittaa sähköpistia, vaikka olisi joku erikoisuus.  Hän vastasi, että tähän aikaan  hyvin tavallinen korvameduusa , kylmien vesien eläinkuntaan kuuluva, ihmiselle vaaraton. Juttelin yhden uimarin kanssa, myös hän totesi, että näitä korvameduusoita näkee usein myös ihan laiturilta. Toisille tavallinen oli minulle aivan uusi tuttavuus, näin sen ainoastaan siksi, kun minulla oli vesijuoksuvyö päällä, olin siis melkein pystyasennossa, kun hiljakseen liikuskelin ja havaitsin jotain sivulla, piti palata takain ja katsoin niin läheltä että näin kauniin, mikä minusta näytti kukkakuviolta, kirjan kuvassa näyttää kyllä kukkakuviolta, mutta "terälehdet" myös vähän korvanmallisilta, mistä juontunee nimikin. Tämmöistä 🌷

Olipa ihana huomata viestisi Tällä Tiellä 73! Tuli niin hyvä mieli, kun joku kyselee vointia. Vointi on ollut erittäin vaihteleva ja välillä erityisen vaikea. Jotenkin tuntuu, että selviääkö tästä ollenkaan. Iltaa kohden oloni hieman helpottaa ja silloin jopa jaksan uskoakin selviämiseen. Nyt on ollut kuitenkin kokonaisvaltaisesti niin huono olo, että en ole jaksanut käydä täällä tukinetissä.

Voi minä olisin kovasti toivonut kuulevani sinun tarinasi alusta alkaen ja vaikeuksista ja toipumispolustasi, oireistasi, diagnoosistasi, kaikesta. Koen olevani niin yksin oman oloni kanssa, että kukaan ei ymmärrä ja vaikka toki minullakin on tässä hoitokontakti ja sen puoleen kaiken pitäsi olla hyvin, niin ei vain ole. Tämä ahdistuneisuus "laukesi" minulle kuin sormia napsauttamalla ja sitä nyt ei ehkä koskaan kukaan voi selittää, että mikä oli ja on syy.

Ja tuo, että harrastat talviuintia! Olipa ihana lukea siitä ja vielä kohtaaminen meduusan kanssa! Vau! Minä haluaisin myös harrastaa talviuintia, mutta tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta ajatukselta, kun elimistö käy niin ylikierroksilla, että verenpainekin on varmasti ihan hirveissä lukemissa. Siksi en uskalla ajatella talviuintia juuri nyt. Vaikka olenkin ymmärtänyt, että pidemmässä juoksussa se rauhoittaa hermostoa ja on todella rauhoittavaa ja rentouttavaa. Voi kunpa pääsisin vielä joskus ko. lajin pariin.

Käytkö usein pulahtelemassa/uimassa? Piti oikein googlettaa tuo korvameduusa ja on kyllä kaunis otus.

Minulla on mennyt Yhdysvaltain pressanvaalit täysin ohi, toki tiesin niistä, mutta en vain ole jaksanut nyt luoda ajatustakaan niille. Tuloksen toki tiedän. Päivät ovat sellaista selviytymistaistelua, että en jaksa jaksa lukea maailman tapahtumista, kun nekin luovat mieleeni niin tukalan olon. Vaikka enhän minä maailmaa voi kantaa harteillani, enkä voi niihin vaikuttaa, mutta kuitenkin. Samoin kuin sinä kirjoitit, niin tämän Trumpin valinnan kanssa on tultava toimeen

Hei Kyllä minä tästä selviän 💐

Oli hyvältä tuntuvaa, kun olit lukenut kijoitukseni. Kiitos. Se, että tällä hetkellä koet vointisi "epävakaaksi", siihen koen, vähintään myötätuntoa.🙋‍♀️. Jos sanois, että samassa veneessä tämän olemassaolon kanssa ollaan, ei ihmisen terveys, minkäänlainen, niin vahvoissa kantimissa ole, olemme herkkää tekoa loppujen lopuksi kaikki. Vedettä loppuisimme koko poppoo aikas pian tai aavikon auringonpaistessa, no sitä ei täällä pohjoisenleveyksillä tällä hetkellä juuri koeta, pikkuisen olemassaoloaan aurinkon vielä väläyttää.

Heräsin, nyt kello 4.47. Kävin parvekkeella katsomassa millainen sää. On kyllä harvinaisen lämmintä, + 8.9 lasitetulla parvekkeella ja tulilatvat kukkii kuin kesällä konsanaan 🌷.

Kirjoitan puhelimella ja huomaan, että "virtaa" on vain 10%, joten kohta on lopetettava, töpseli on sellaisessa paikassa, että siinä kirjoittaminen ei luonnistu mukavasti. Siis kirjoitan jonkin verran ja laitan sitten puhelimen latautumaan 😊.

"Latautumiseen",  kun me ihmisetkin vain  pääsisimme ja sen jälkeen taas pötkisimme eteenpäin entisenlaisesti. Vaikka, kyllä se jotenkin niin parhaimmillaan meneekin. Ilman mielen, psyykkeen tai fyysisten sairauksien -  noin niinkuin tavallisesta, silloin suurinpiirtein latauksen antaa,  hyvä ravinto, liikunta ja unirytmi. No, ei nekään, välttämättä tuo kaikina aikoina "latausta" ,mutta parhaimmillaan, kun muut asiat ympäristöön ja muuhun ovat kunnossa. Tukipilareita nuo edellämainitut hyvät asiat, eivät ole toimineet  Itsellä, kun minulla on pitkä laihdutuskuuri historia takana. Nykyään, 73 vuoden iässä, onneksi laihdutuskuuriajattelu ei enää ole suuressa osassa ajattelua, mutta kyllä kehon hyväksyminen on edelleen jonkinlaisessa prosessissa, ehkä koko elämänmittaisesti ( vaatii itsemyötätuntoa).

No, niin nyt alkaa puhelin virta olla lopuillaan, laitan pistokkeen töpseliin ja jatkan myöhemmin, varsin aikaista nyt onkin klo 5.11.

Kysymyksesi, minkälainen elömänmatkani sairauteni kanssa on ollut, resonoi halun kyllä kertoilla ja siinä samassa itsekkin fundeerata elettyä emää  kerronnan myötä. Siis palaamisiin 😴😊

Jatkan kirjoittamistani ajatellen, Kyllä minä tästä selviän kirjoittajan kanssa, aikaisempaan  💐

Lopetin muistaakseni  n. klo 5 tienoolla ja nyt 7 tuntia myöhemmin, nukuttuani ja aamiaisen syötyäni ja aamukahvilla on hyvä hetki kirjoittamiseen ☕️🍌.

Siinä edellisessä kirjoituksessani tuumailin, että tuntuu itsestänikin hyvältä käydä läpi elämänaskelia näin jälkeen ja myös vastata kirjoituksesi lausahdukseen, että kuulisit mielelläni elämästäni sairauteni kanssa.

Nyt kun on jo yli 20 vuotta ollut tasaista aikaa, niin vastauksessa ei ole tuoreita tunteita, niinkuin silloin, kun elämä on ollut "sietämätöntä". Mutta kerron jotain mitä muistikulta  jälkeenpäin muistaa ja miten nyt sitä sanoiksi puen. Ja asiat, joista kerron on vain minun käsitykseni ja kokemuksia, ei  asiantuntijoiden hyväksymää tai "allekirjoittamaa" totuutta.

Ajattelen, että jos elämääni olisi tarkasteltu "luupin alla" ja tämän ajan tietämyksellä,  niin jo lapsena olisi ollut asioita, joihin olisi pysähdytty toisella tavalla.

Muistan jo lapsena, kuinka minulla oli vatsa kipeä ja kun sitä olin valittanut, siihen on kyllä puututtu, ehkä oli apteekista apua löytynyt. Minulla oli usein "essun" taskussa rasia hiilitableteita ja suu myös oli mustana 😊, eli siinä 50-luvulla oli käsitys, että hiilitabletti rauhottaa(voi olla vieläkin, en tiedä) enkä tiedä vaikka olis rauhottanutkin, olihan se jotain ja kertoi, että olen minä osannut asiaa sanottaa ja siihen on reakoitu. Kun, toisaalta minulla on ollut sellainen tunne, että en ole mitään puhunut ja kaikki olen  kantanut hiljaa itsekseni, niin ei se niin ole.

Mutta vatsalla olen jännittänyt asioita. Vielä 17 vuotiaana menin lääkäriin valittamaan vatsaani, hän tutki ja sanoi, ettei löydä mitään sairauteen viittaavaa. Menin kotiin ja muistan, kuinka  kertoessani, olin kiitollinen, ettei käynti maksanut mitään 😊.

Sitten kerran, kun olin sairaalan ensiavussa osastoavustajana,  noin 18-19 vuotiaana, taas jännitin niin paljon, että kerroin vieressä olleelle lääkärille,  hän huisksi kädellä ja sanoi, nuorten tyttöjen juttuja. Sitten meni joitain vuosia, olin sairaanhoito-oppilaitoksessa apulaiskanslistina ja kun kuulin, kuinka opettajilla oli työnohjausta, kiinnostuin, mutta minulle ei voitu järjestää sellaista, koska olin yksin työntekijänä toimistossa, mutta oppilaitoksen viisas rehtori järjesti, että sain alkaa käymään psykologin vastaanotolla ja silloin, noin vuonna - 87, aloin käsittelemään keskusteluterapioilla, ensin lapsuuden asioita. Olin  naimisissa ja kun sitten avioiliitossa oli ongelmia - menimme pariterapiaan, kuitenkin erosimme. Jatkoin yksilöterapiaa. Siihen aikaan terapiaan oli helppo päästä ja jos ei ihan ilmaiseksi, niin ei se ainakaan enempää maksanut kuin pienen poliklinikkamaksun.

Avioeron jälkeen olin siirtynyt osa-aikatöihin ja tuurasin sairaalassa, jossa työtä oli usein tarjolla, mutta oli myös päiviä, jolloin työtä ei ollut. Hoidinitseäni, makaamalla sängyssä, ajatellen syntyjä syviä. Sänky on ollut minulle sylikorvike jo lapsuudesta lähtien, sinne olen mennyt itkuni itkemään ja niitä on ollut mielestäni paljon, olen ollut kova itsemään, pelkojani, surujani ym tunteita. Meitä oli lapsuuden kodissa 7 henkeä ja tosiaan, kun elettiin 50-lukua, niin kaikki tehtiin kotona, ruokakaupoissa oli tarvikkeita, niitäkin oli vain vähän ja kaupat harvassa pikkukaupungissa. Oli ns pitkätavaraliikkeita, joissa oli (muistan vain yhden lähellä), kankaita ja jotain ompelutarvikkeita. En ihmettele, että äidillä ja isällä oli vähän aikaa keretä pitämään lapsia sylissään. Oli sodanjälkeisen rakentamisen aika meneillään. Itse olen kyllä kokenut sylipuutteen ja kiintymyssuhteen tunnevajavuutta.

Pikkuhiljaa terapioissa saatoin turvallisemmin puita syvemmin asioita. Olen todella saanut hyviä terapioita keskustelujen lisäksi myös taide- ja ryhmäterapioita sekä muutaman kerran eri psykiatrin luona lyhytaikaisesti ja viimeisen psykiatrin luona yhtäjaksoisesti vuoden, vuonna 2005 ja sen aikana minulle tuli dg:kaksisuunainen mielialahäiriö ja nykyinen lääkitys,  Noin vuoden -parin välein käyn labrakokeissa, koska lääkkeillä on tapa vaikuttaa maksa-arvoihin, jotka olivatkin koholla keväällä ja lääkäri laittoi lähetteen sairaalaan maaliskuussa, kiireellisyysaste 8 pv ja olikohan 4 vkoa. Siitä on nyt kulunut 6 kk, eikä mitään ole kuulunut, enkä  itsekkään ole perään kysellyt, kun ei mitään huolestuttavia merkkejä ole ollut. Ajattelin, että katsotaan, jos tammikuun labrakoe on samanlainen, niin kyselen asiaa sitten.

No niin, nyt olen kertonut aikas pitkälti ja tullutkin esiin se, että tieni on ollut aika terapiapainotteista. Mutta, myös masennuskaudet on ollut iso osa elämääni, sanoisin jo lapsuudesta löhtien . Vetäydyin huoneeseeni ja sänkyyn ja kun oli 7-henkinen perhe ja  työntouhua, niin olen ajatellut, että ehkä siinä touhussa on voinut nuorimmaisen "vetäytyminen" olla vähän kuin - ompahan pois jaloista. Kun olin sitten oppinut lukemaan, vetäydyin kirjojen taakse ja sitä katsottiin hyvällä. Eniten masennuskausistani on kärsinyt poikani. Kun erosin hänen isästään, hän oli 11 vuotias, niin hän on nähnyt sairauttani eniten ja ollut huolissaan. Jossain vaiheessa, ollessani työssä sairaalassa ja käydessäni psykiatrin vastaanotolla, hän kysyi, eikö minulle ole aikaisemmin määrätty lääkettä, sanoin ei, johon hän sanoi, että ei hänkään määrää. Meillä oli ehkä erovaihe menossa tai siten se ajottui siihen  kohtaan, kun vielä avioliiton aikana olimme muuttamassa omaan asuntoon. Lääkäri sanoi tietävänsä, että muutot on raskaita, hänellä myös oli omassa elämässään muutto meneillään.

Masennuksiin minulle on kokeiltu useampia lääkkeitä, jotka aina jonkin aikaa kävivät hyvin ja pikkuhiljaa tuli jotain epäsopivuutta, vasta kun v 2005 sain dg n ja lääkityksen, se on sopinut.

Masennuskausissa on ollut selkeän kaksisuuntaisuuden merkkejä useita vuosia. Ne menivät niin, että masennuskausi saattoi kestää kuukausia, mutta jonkinlainen  toimintakyky minulla useimmiten on ollut, kaupassakäynnit ja pienesti kotiaskareet ovat onnistuneet ja on ollut "pakko", koska on ollut lapsi vastuullaan. Sitten taas, kun masennuskausi meni ohi, puhkuin tarmoa ylimääräisesti, kunnes pikkuhiljaa tuli taas hiipuminen uuteen masennuskauteen ja tämä toistui kauan, mutta en osaa sanoa kuinka monia vuosia. Paljoa elämässäni en osaa katua, mutta kyllä nyt hoidattaisin ja luottaisin hoitoni muiden kuin omiin käsiini. Olin lääkevastainen ja siksi hoidin itseäni ja vapaa-aikana makasin sängyssä, turvapaikassani. Kyllä vieläkin mielelläni loikoilen sängyssä tai sohvalla, rentouttava olotila 😊, mutta nyt vapaa-aikaan useimmin kuuluu muutakin, joskaan en koe syyllisyytä siitäkään, jos päivä menisi melkein vain  makoillessa 😴. Kun eläkkeellä olen ja itsekseni asun, poikani eläessä ja asuessa "pesueensa" kanssa muualla, toki suht lähellä toisiamme asumme, mikä kiva tunne, vaikka tapaamisiamme onkin harvakseltaan. Heillä on päivätyönsä ja lapsilla sekä aikuisilla harrastuksensa ja ihanan perheenjäsenen "nelijalkaisen" ulkoiluttaminen. Lähinnä korona-aika toi tullessaan harventuneet vierailuajat, jotka ovat sitten vähän samansuuntaisiksi jääneet, vaikka ei mitään huonoa väleissä olekkaan, mikä on hyvä asia.

No, jos tuohon "sairaskertomukseen" ja siihen, että ei ole paljon mitä katuisin, mutta toisin tekisin nyt, esim lääkityksen suhteen, että näillä tietoa olisin ottanut sairauteni vakavammin hoitoon, enkä vain niin, että puoli elämää makaan sängyssä, ajattelematta, että tässä on jotain outoa, vaan että se on paras paikka, ajattelisin enemmän myös lapsen kannalta. Onneksi hän on selviytynyt hyvin elämässään ja on mieleisessään työssä, jossa on mahdollisuus monella tapaa kehittää taitojaan. Toisaalta,muistan "ennenvanhaiset" masennuslääkkeet, tai semmoinen käsitys minulla oli, että niihin tuli riippuvuus, no siis, jos ne olis antanut elämänvirtaa, niin sehän olisi ollut hyvää riippuvuutta 😊. Mutta kun silloin -80 luvulla kävin psykologin vastaanotolla ja muistan eräänkin kerran kun psykistrilta tullut potilas haki lääkereseptin toimistoluukulta ja katselin sitä, niin minusta siinä käveli kuin joku zompi, sanomatta mitään, vaan mekaanisesti otti reseptin ja lähti. Sitten psykiatri kävi käytävässä, katsoin häntä ja ajattelin, että en kyllä osaisi sanoa kumpi on potilas ja kumpi lääkäri 😊, lääkärillä oli pörrötukka ja hollannikkaista paistoi rikkinäiset sukat. Nykyaikaanhan se olisi muotivarustus, kun housutkin ostetaan reikäsenä kaupasta 😅. Jos "ennenvanhaan" olis kerrottu, että tulee aika, jolloin ostetaan valmiiksi reikäsiä vaatteita kaupasta  uudenhinnalla, vieläpä "ylihinnalla", ei sitä kukaan olis uskonut, oltais vaan nauraa röhötetty. Silloin jo 60 - 70 luvulla, olimme kuulleet, että tulee aika, jolloin  on ns näköpuhelin ja nauroimme, että pitää olla aina tukka hyvin 😊, ja semmoistahan se nyt on. Kerran kauan sitten soitin videopuhelun siskolleni, joka sanoi ettei halua olla siinä, koska ei ollut laittautunut sitä varten 😅.

Pomppailen asiasta toiseen, eli lääkkeisiin. Katsoin sitä "zompipotilasta" ja ajattelin, etten halua olla tuommoinen, vaikka siellä sängynpohjalla olin lamaantuneempi kuin hän, minusta ei ollut minkäänlaiseksi liikkujaksi, mikään ei tuntunut kiinnostavalta eikä liikuttanut, en uskonut enkä nähnyt parempaan. Nykypäivän valossa olisin toivonut itseltäni, että olisin vielä enemmän  avautunut olostani  ja olisin  luottanut lääkäreihin ja lääkkeisiin, mutta niillä resursseilla toimin siten kuin parhaaksi näin.

Sopivan  lääkityksen turvin  ja myös monilla  terapioilla on ollut voimaannuttava vaikutus, joilla olen saanut tämän elämänvoiman, mikä minulla nyt on.  Ajattelen, että myös ikä tuo tullessaan  voimavaroja ja rauhaa. Nyt 73 vuotiaana, rauhallista, paineetonta elämää eläessäni, kun vaatimukset on vähissä, harvoin itsekkään 😊. Saan elää oman rytmini mukaan, olla pollottaa ja kuunnella toisia ja itseäni näillä resursseillani. Huomaan nyt, että myös uskallan ja voin sanoa, melko rehellisesti, mitä ajattelen😊, fundeeraamatta ensin, voiko noin sanoa vai pitääkö olla kohtelias ettei loukkaa toista, eli kantaa toisten tunteista vastuuta. Ei,  nykyään minun ei tarvitse enää,  kantaa vastuuta toisten tunteita, ainakaan niin paljon, se on jokaisen oma tehtävä, niin minunkin, suhteessa tunteisiini. Varmaan vieläkin, koitan kantaa vastuuta toisten tunteista, kun on tottunut siihen käyttäytymiskaavaan. Itse suht herkästi loukkaannun (sisälläni) toisten sanomisista, siksi uskon myös toisten  tekevän samoin  - vaikka niin ei olekkaan 🙃😅🙃 (niin useiden ystävien  ja läheisten käyttäytymiseen tutustunut 😊 ja hiukan siitä jotain oppinutkin), että tällä oppimäärällä voin sanoa, että ei oo heleppoo tää sosiaalinen kanssakäyminenkään - varsinkaan, kun siihen tuo omat totutut, turvaatuovat ajatuskuviot mukaan ja toisella osapuolella on omat alitajuntaiset "turvatoimensa" 😊. Ota siitä sitten selvää, että mitä oikein tarkoitamme 😊.

No, nyt olen pompannut asiasta toiseen ja asian viereen. Ja  tästä elämänkaaresta ja sairauskertomuksesta on vielä  veistämistä vaikka kuinka paljon.

Nyt, vähitellen alan katselemaan ympärille, että josko tähän päivään mahtuu vielä muutakin aktiviteettiä vai olisiko tämä tässä 😊. 💐

Jatkan elämän fundeerausta.

Nm. Kyllä tämä tästä, toivon sinulle kaikkea parasta, mitä se sitten tällä hetkellä onkin, niin 💐 - myötätuntoinen tsemppiajatus sinulle 👍.

Kysyit, kuinka usein käyn pulahtamassa ? Saatan käydä päivittän, varsinki jos päivän sää oikein vetää puoleensa, vaikka niin, että tähän aikaan harvinainen ilmiö kuin aurinko, näyttäytyy tai tuo valoa, niin saan siitä virtaa lähteä liikkeelle, mutta kyllä muutenkin. Ja mielessä on aina edellisen käynnin hyvä olo, kun olen sanonut, että olipa ihana, kun tuli lähdettyä ja uimassa useimmiten on joku, vaikka kopissa, niin tulee siinä, sitten ihmisen kanssa muutama ajatuskin vaihdettua 😊, vaikka se on kullakin melko nopeaa toimintaa - tulee koppiin, vaihtaa vaatteet, menee uimaan ja tulee sieltä ja tekee asiat toisinpäin 😊. Toiset tulevat yksin - toiset kaverinsa kanssa ja silloin heillä on yhteiset keskustelunsa, mielestäni myönteistä porukkaa  ja usein toteamme lausahduksen - kyllä virkisti 😊.

Vielä omaan sairauden aikaiseen polkuuni, vaikka eihän se polku loppunut ole. Dg on saatu, vaikka en suuremmin määrittele itseäni sairauden kautta, vaikka - jotenki kyllä, tietoisuudessa sairaus on eikä se sieltä kokonaan poistu eikä tarvitsekkaan. Kyllä sairauden kautta jotain hyvääkin tulee 😮, niin ajattelen. Kun on "saanut" ajatella, fundeerata yksikseen niin paljon asioita, myös jonkun ystävän kanssa - se on mielestäni arvokasta. On saanut koittaa laittaa asioita mielessä jonkinlaiseen järjestykseen, saanut välimatkaa sosiaalisista yhteyksistä sinne - omaan ajatusmaailmaan, että mitä itse ajattelen, kun ollut (kai) arka ilmaisemaan itseäni toisten kanssa. Noin olen ajatellut, vaikka ei sekään ihan niin mene. Tapasin facebookissa lapsuuden aikaisen ystävän ja kerroin hänelle, että kun olin niin ujo. Hän sanoi, että ei hänellä ole yhtään semmonen muistikuva, että välillä otimme kovastikin yhteen toistemme kanssa, kaikki ei aina ole niinkuin muistaa 🙃, asioita voi nähdä ja muistaa erilaisesti, kun on useampia näkökulmia ja muistikultia 😊.

Vaikka sairausongelmat on ollut mukana elämässä, niin elämässäni on ollut niin paljon kaikkea hyvää ja voimavaroja antavaa. 1 vuotiaasta asti olen saanut kaikki kesät viettää merenrannalla, mökkielämää. Kesäaikana kotimme siirtyi pikkukaupungista merenranta mökkiin, joka alussa oli pieni ja piha kivinen, siitä ajasta olen vain kuullut puhuttavan. Oma muistini ulottuu aikaan, jolloin kesäkoti oli suurennettu ja pihassa nurmikko. Lapsuuden kesät olivat ns pitkiä ja aurinkoisia, näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että puolet päivistä vietettiin meressä, tosin oli lahdenpohjukka, eli ranta matalavetistä, piti kahlata jonkin matkaa, ennenkuin uintivesi alkoi ja olettaisin, että se oli vanhemmistakin turvallisentuntuista. Senjälkeen kun olivat opettaneet ja tietoisia siitä, että lapset osaavat uida, niin siellä saimme kaikessa rauhassa pulikoida. Minusta tuntui, etteivät sen kummemmin perään katselleet ja se oli harvinaista, koska itsellä on mielikuva, että äiti oli  aika herkkä hermostumaan, jos jotain vahinkoja sattui. Uimiseen  liittyvät muistikuvat  ovat hyviä, joskus isä ja äitikin kävivät uimassa, mutta minusta se oli harvinaista, saivat rauhassa  tehdä töitään, kun lapset olivat  "pois jaloista" - on tuokin hassu sanonta -pois jaloista 😊.

Olen ajatellut, että kun meillä oli tuo kesäpaikka, niin se oli  perheen, yksi iso voimavarojen antaja, niin vanhemmille kuin lapsille, paikka "relata". Asiat ei ollut niin "nokon nuukaa". Minulla on semmoinen mielikuva, että sai herätä silloin, kun väsymys ja uni oli kaikonnut , ei ollut herätysaikoja, kuten kouluaikana. Kaupunkikodissa me lapset nukuimme yläkerrassa ja vanhemmat alakerrassa. Kun  aamulla oli lasten aika herätä, niin äiti huusi portaikossa : kello on klokka 🔔 😊, ei sen kummempaa herätyskelloa tarvittu, se riitti, kukin kömpi pehkuistaan ja siitä se aamu alkoi.

Olihan siinäkin äidillä herätyshommaa, kaikkien muiden lisänä, joka aamu syksyisin ja keväisin, paljonkohan aamuherättämisiä hänelle kertyi. Enpä ole tuotakaan ajatellut pitkään aikaan. Vähitellen olen alkanut ymmärtämään ja  hahmottamaan äidin suuri työmäärä  perheessämme. Kunnioitan sitä. Oma työsarkani on niin pienen pieni, ettei sitä voi mitenkään varrata.

Olen arvostellut kovin sanoin äitiäni, hänen suuri työmääräänsä on jäänyt silloin täydelliseen pimentoon. Nyt jälkeenpäin hävettää moinen, ei semmoiseen olisi ollut mitään varaa, mutta laput on olleet silmillä. Ja toisaalta taas olen nostanut isän kuin jalustalle, sekin väärin, laput silmillä. "Pitkään" on  taivalta pitänyt tallustaa ymmärtääkseni toisen elämän kuuluvan vain kullekkin itselle, eikä minulle arvosteleminen. Mutta toisen elämän arvostaminen sensijaan kuuluu minulle 😊👍.

Edellisiä hyviä asioita en varmaan osaa, mutta ovat tavoittelemisen arvoisia.

Mitä asioita arvostan ? Arvostan yksilöllisyyttä. Se on, ainakin yksi asia. Ensin ajattelin, että se liittyy tähän aikakauteen, toisaalta ajattelen sen myös liittyvän omaan, tämänhetkiseen elämääni, tiedostaen yksilöllisyyteni. Aikaisemmin jo pohdiskelin, muistaakseni, tuossa osiossa, jonka nimesin aikuisuus - siellä pohdiskelin murrosikiä ja rohkeuden puutetta, niiden läpiköymiseen. Ajattelen nyt eläväni jonkinlaista murrosikää 😊. No, mutta jatkan, omalla nimimerkilläni pohdiskelua osiossa -  Aikuisuus. 💐