Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, apua?
Hei vaan kaikille!
Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa, toiveena löytää kohtalontovereita ☹️
Elikkäs olen 24v työtön tyttö/nainen ja olen kärsinyt elämäni aika muunmuassa anoreksiasta, bulimiasta, itsetuhoisuudesta ja nyt sitten vielä paniikkihäiriöstä sekä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Välillä tuntuu että enkö osaa olla muutakuin sairas. Tämä kaikki vetää olon niin voimattomaksi ja saamattomaksi. Lääkkeinä on Sertralin ja Opamox mutta välillä tuntuu ettei mistään ole apua.
Perus päivä menee jotenkuten näin:
Herään aamulla ja vielä sängyssä maatessa kaikki on ok. Sitten kun siitä nousee ylös niin alkaakin jo maailma hajota ympärillä. Vessaan mennessä on jo tullut tavaksi joka kerta tsekata peilistä miltä naama näyttää (esim. onko toinen puoli halvaantunut tai jotain, sekä katson aina kurkkuun onko se turvonnut kiinni). Melkein heti aamusta jo tulee tunteita että kädet ja jalat olisivat menossa tunnottomiksi ja että päässä olisi jotenkin usvainen olo. Tässä vaiheessa menee yleensä jo ensimmäinen Opamoxin puolikas.
Yksinolo on vaikeaa, mutta toisaalta myös ihmisten lähellä olo on vaikeaa. Yksi, kaksi tai kolme ihmistä vielä menee ilman ahdistusta mutta sen jälkeen jo alkaakin olemaan liikaa. Välillä tuntuu että olen todella yksin tämän kaiken kanssa. En oikeastaan koskaan ole tavannut ketään joka tuntisi samalla tavalla ja tuntuu vain että olenkohan mä nyt ihan hullu ja että täytyyhän mussa nyt kumminkin olla jotain fyysistä vikaa koska eihän täysin terve ihminen voi tuntea oloaan näin sairaaksi koko ajan. Olen myös rampannut lääkäreillä eikä mitään vikaa mistään löydy, kaikki arvotkin ovat kuulemma mahtavat.
😭
Oikein tiedä enää mitä tässä tekisi. Tosiaan terapiassakin olen jo vuoden päivät käynyt. Sillä tavalla olen tosiaan oppinut tätä hallitsemaan että en enää YLEENSÄ kävele ympyrää tai itke hysteerisesti ahdistuksen ollessa kauheimmillaan vaan vaikutan kaikille muille täysin normaalilta, vaikka pään sisällä riehuukin yksi helvetti.
Kaipaisin oikeasti muiden kokemuksia, esim. onko teillä tämmöistä pakonomaista itsensä tarkkailua, kuolemanpelkoa, ihmispelkoa yms. ja millä tavalla ahditus teillä ilmenee ja onko jotain mikä on helpottanut oloanne? 😯🗯️
Haluaisin vielä jatkaa tähän tosiaan lisäksi että tätä ahdistusta on tosiaan kestänyt jo noin 8 vuotta että mikään uusi asia ei ole kyseessä. Alkaa välillä vain usko loppua elämään kun en uskalla työpaikkaakaan edes miettiä kun ei pysy pää kasassa nytkään.
Onneksi on tukena oleva avopuoliso joka jaksaa vastailla tyhmiin kysymyksiinkin kuten että "vieläkö naama on normaali" yms. 😀
Toinen asiaa vähän helpottanut asia on n. vuoden ikäinen koiramme. Koira on jotenkin osaksi helpottanut asiaa vain läsnäolollaan ja tekee hyvää kun koira tavallaan pakottaa käymään ulkona vaikka pelottaakin. Koirapuistossa tulee jopa puhuttua uusille ihmisille.
Haluaisin niin vain elää normaalia elämää, käydä kaupassa ilman että kylmä hiki puskee päälle ja ihmisten katseet ahdistavat.
Paljon ystäviä minulla ei ole, muutin pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle ja kaverit jäivät vanhaan kaupunkiin :/ Tämmöisen ahdistuksen kanssa ei ole todellakaan helppoa yrittää tutustua ihmisiin, tunnen itseni huonoksi ja riittämättömäksi enkä haluaisi olla taakkana kaikille, mikä on yleisin tunne mitä tämän taudin kanssa tunnen.
Hei!
Minäkin sairastan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Minulla ei ole kuolemanpelkoa vaan kuolemantoive. Sinullakin on onneksi tukena avomies, minullakin on mies tukena. Oletko sinä Sairauslomalla. Minä olen määräaikaisella eläkkeellä.
Olen ihan työttömänä vain. Onneksi kumminkin olen saanut pari kouluakin käytyä, mutta töihin ei uskalla mennä, ainakaan vielä, jossei tämä helpota
Hei
Minäkin sairastan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Pelkojen kirjo on laaja.
Joskus miettinyt onko asiaa mitä en pelkäisi. Asun yksin. Tukijoukkoja minulla
ei ole. Kotikuntouttaja käy kerran viikossa. Käymme yleensä kuntosalilla tai
sitten vain juttelemme.
Heippa taas!
Oletko sarrukka minkä ikäinen? Onko sinulla kauan ollut ahdistuneisuushäiriö? 😮
Onko mitään mikä sitä helpottaisi?
Hei hellohoney
Olen 54 ikäinen. Olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Käyn töissä joka toinen
viikko. Työssä olo vaikeaa pelkojen vuoksi. Tämä sairaus ollut reilun 20 vuotta.
En vielä keksinyt mikä helpottaisi. Lääkkeistä apua jonkin verran. Oletko sinä
minkä ikäinen?
Moikka,
Olen 29-vuotias mies. Kärsin ahdistuneisuudesta vuosia, mutta nykyisin se ei ole enää samalla tavalla läsnä, kun sitä oppi purkamaan. Oma ahdistukseni oli ennen kaikkea sosiaalisten tilanteiden pelon aiheuttamaa ahdistuneisuutta. Se sitten kumuloitui ja oli hyvin vahvasti läsnä myös muulloin kuin sosiaalisissa tilanteissa.
Itselläni tuohon ahdistuneisuuden syntyyn olivat syynä useammat eri tekijät, mutta lähinnä epämukavat kokemukset esim. peruskoulussa, jolloin koin erityisesti olevani muiden silmätikkuna. Siitä sitten keho ja mieli oppivat pikkuhiljaa haitallisen käyttäytymistavan ja aloin olla koko ajan ahdistunut. Ahdistus tuntui eritoten alavatsassa. Ajan kanssa ahdistus vain paheni, kun sille ei vielä tuolloin osannut tehdä mitään. Sitä vain tuskaili ja ihmetteli, mistä siinä on kyse.
Sain ensimmäisen kerran tehokasta apua tilanteeseeni, kun lääkäri kirjoitti minulle Venlafaxin-reseptin. Vaikutuksen huomasi jo seuraavana päivänä. Enää ei samalla tavalla ahdistanut ja pikkuhiljaa toimintakykyni parani sosiaalisissa tilanteissa. Venlafaxinin avulla sain suoritettua ylemmän korkeakoulututkinnon. Mutta tuossakin lääkkeessä oli useita haittavaikutuksia, kuten tunne-elämän latistuminen, harkintakyvyn heikkeneminen ja ehkä pahimpana libidon alentuminen, joten yliopisto-opintojen jälkeen jouduin lopettamaan lääkkeen.
Käytin Venlafaxinia useamman vuoden. Lääkkeen lopettamisen jälkeen sain lääkäriltä Aurorix-reseptin. Aluksi Aurorix tuntui toimivan suhteellisen hyvin: hyödyt olivat haittoja paremmat. Käytön jatkuessa minulla alkoi ilmetä masennusta, joka oli sitten lopulta aivan hirveää. Tuossa tilanteessa huomasin, etten voi enää jatkaa psyykenlääkkeiden käyttöä, koska aina niistä jotain tuntui tulevan. Aloin sitten tutkia kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja sen tehokkuutta.
Suosittelen perehtymään esim. kirjaan Vapaaksi ahdistuksesta (Edmund J. Bourne). Kirjassa on paljon toimivia itsehoitokeinoja, joilla voi lievittää ja vapautua ahdistuksesta. Ahdistus voi tuntua vaikka alavatsassa, kuten itselläni. Kirjassa on mm. koko kropalle tehtäviä rentoutusharjoituksia, joiden säännöllinen tekeminen lievittää ja purkaa pitkän ajan kuluessa kasautunutta ahdistusta.
Huomaatko esim., että pyrit usein pidättämään hengitystäsi ja/tai hengityksesi on hyvin pinnallista? Syvään ja rauhallisesti hengittäminen pallean kautta auttaa palauttamaan kroppaan normaalia rentoutta, josta sillä ei kauheasti ole tietoa usean vuoden ahdistuneisuuden seurauksena.
Ahdistuneisuus tuntuu olevan nykyisin hyvin yleinen psykiatrinen häiriö, joten et tosiaan ole ongelmasi kanssa yksin. Jo sekin, että kyseessä on psyykkinen ongelma, tekee siitä jotenkin tavallista vaikeamman ja häpeällisemmän asian. Mm. tuosta johtuen ihmisten ei ole niin helppo puhua asiasta. Asioista on kuitenkin pakko puhua, vaikeistakin, jotta niitä voi purkaa auki ja olo helpottuu. Itse olen nyt ollut yli vuoden ilman psyykenlääkkeitä, vaikka tässä onkin vielä ongelmavyyhtiä purettavaksi. Mutta joo, jos lopettaisi tämän ensimmäisen viestin tähän. 🙂
sarrukka:
Olen 24 vuotias 🙂
KaikkiHyvin:
Oi kiitos viestistäsi! Juu oon kyllä ajatellutkin että pakkohan näiden ongelmien on olla suhteellisen "yleisiä", mutta niistä vaan ei puhuta. ☹️
Millä tavalla sun ahdistus tuntui mahanpohjassa? Oliko vain epämukavaa tunnetta vai heittikö mahan toiminnan sekaisin? Itsellä myös aiheuttaa melkein joka kerta jonkinmoista vatsaongelmaa, niin tunteina kuin ihan toiminnassakin.
Oon alkanut keskittyä juuri tuohon että kuinka hengittelen yms. ja oon tosiaan huomannut että välillä tajuaa että hengitys on kovinkin pinnallista, tai "unohtaa" hengittää kunnolla. Huomasin myös että usein ennen pahinta ahdistusta jännitän leukojani/puristan hampaitani yhteen kovin paljon. Keho varmaan huomaa ahdistuksen saapuvan ennen mieltä.
Välillä tämän olon kanssa on todella vaikeaa kun tuntuu että muut eivät ymmärrä että kuinka paljon voimia voi itseltä viedä ihan vain muille "normaalit"asiat, kuten kaupassa käynti ja muutenki sosiaalisoituminen.
Se tuntui sellaisena jännityksenä/paineena. Epämukava tunne, ei tainnut kovin paljon muuten vaikuttaa vatsan toimintaan.
Onhan se hyvin raskasta, jos kroppa ja mieli ovat koko ajan jännitystilassa. Ihan eri tavallahan tuo vie resursseja kuin luontainen rentous.
Se tuntuisi vähän vaihtelevan, kumpi reagoi ahdistavaan tilanteeseen ensin: mieli vai keho. Jos toistat joitakin käyttäytymismalleja, joihin assosioit ahdistuksen, niin tuossa tilanteessa keho voisi reagoida ensin. Sitten mieli huomaa kehon reaktion ja alkaa pahentaa tilannetta negatiivisilla ajatuksilla. Se on sitten sellainen noidankehä. Se tilanne pitää vain huomata ja pyrkiä kumoamaan niitä haitallisia käyttäytymismalleja kehon osalta ja negatiivisia ajatusmalleja mielen osalta.
Aivoissa on haitallisia käyttäytymis- ja ajatusmalleja ylläpitävät hermoradat, joiden tilalle tuossa pyritään luomaan uusia ja rationaalisia käyttäytymis- ja ajatusmalleja toteuttavia hermoratoja. Siinä siis ihan fyysisesti muokataan aivojen rakenteita. Kun noita rationaalisia malleja toistetaan tarpeeksi usein, haitalliset hermoradat kuihtuvat pikkuhiljaa pois, koska niitä ei enää käytetä.
Luonnollisesti noiden uusien tapojen oppiminen vie aikansa, mutta mitä enemmän niitä toistetaan, sitä sujuvammaksi se muuttuu. Sitten siitä tulee ihan automaattista, eikä asia enää samalla tavalla vaadi erityistä huomiota.
Haluaisin kertoa tänne tarinani, joka alkoi tammikuussa 2015. Minut ryöstettiin työpaikallani puukolla uhaten ja olen ollut nyt sairauslomalla vajaan kuukauden.
Tuntuu, että asiat vain pahenevat. Itken koko ajan, enkä pysty tekemään mitään järkevää ja aina jos tunnen, että pitää tehdä jotain niin romahdan. Kuljen paikasta åpaikkaan silmät kyynelissä. Tällä hetkellä hoidan yhden asian päivässä.
Diagnoosina minulla on traumaperäinen paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Kaikki apu tuntuu tulevan liian hitaasti ja sitten minun pitäisi vielä hoitaa poliisiasioitakin.... Miten tätä jaksaa...
Hienosti kuitenkin jaksoit tänne kirjoittaa. Pikkuhiljaa eteenpäin vain.
Itsellänikin oli henkisesti erittäin raskas jakso, kun käytin Aurorixia omaan ahdistuneisuuteeni. Käytön aikana alkoi ilmetä masennusta, joka oli suuremman annoksen aikana aivan kamalaa: asioiden tekeminen oli hyvin haastavaa ja itkin pienistäkin vastoinkäymisistä. Tuossa piti vielä virallisempiakin asioita hoitaa, mikä lisäsi henkistä ahdinkoa.
Tuosta on kuitenkin parempaan menty. Tällä hetkellä toimintakyky on parempi, mutta edelleen on tuota ylikorostunutta tunneherkkyyttä: tuntuu, että esim. itku tulee ihan mitättömistä asioista ja muutenkin on henkisesti melko hauras olo. Toisinaan tuntuu, että itku tulee ihan muuten vain. Oma diagnoosini on ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus.
Hei
Olen entinen koulukiusattu. Kavereita ei ollut. Minua ei hyväksytty porukkaan.
Ryhmätyöt painajaista, Kukaan halunnut mua ryhmäänsä. Olin koulukavereille
pelkkää ilmaa. Siitä alkoi minun ahdistuskierre. Elin jatkuvan pelkotilan kanssa.
Kaippa sieltä juontaa juurensa Huonoon itsetuntoon ja siihen etten arvosta itseäni.
Töissä tuntuu samalta. Tuntuu ettei minua arvosteta. Olen vain välttämätön paha
jota on siedettävä. Olen yrittänyt skarpata itseäni. On vain niin kovin vaikeaa.
Elämä jatkuvan ahdistuksen ja pelkojen kanssa raskasta.