Olen 35v mies. Aika nuorekkaan oloinen kaveri, ainakin luulen niin.

Minulla on ollut enemmän ja vähemmän kivikkoisia ajanjaksoja elämässäni aika monia. Ehkä ei mitään kovin normaalista poikkeavaa ennen 25:ttä ikävuotta. Sen jälkeen elämä on ollut pahimmillaan todellista taistelua. Monta kertaa olen jo ehtinyt luovuttaakin. Eli ei yksinkertaisesti jaksanut enää yrittää kohti parempaa huomista. Välillä tulee sitten hetkiä, jolloin ajattelee, että ehkä sittenkin.

Sain useiden sairauslomien ja lääkekokeilujen jälkeen diagnoosin, joka on epävakaa persoonallisuushäiriö. Jollain tavalla olen tyytyväinen, että sain jonkun diagnoosin. On jotenkin helpompi hyväksyä itsensä. Olen jo pitkään tiennyt, ettei käytökseni ole normaalia.

On tietysti hyvin vaikeaa lähteä arvioimaan milloin masennus ja milloin tämä häiriö on ollut syy tai osasyyllinen elämäni vaikeuksiin. Mutta listaan asioita alle ja lyhyesti perään niitä suurimpia ongelmallisuuksia.

- Parisuhdeongelmat (Oma pää, oma mieli ei ole kestänyt parisuhdetta. Suurin syyllinen olen varmasti minä itse. Eli olen hyvin ankara itselleni, jos en pysty kaikkeen siihen mihin joku toinen puoliso pystyy. Minun on vaikea hyväksyä vaillinaisuuteni vaikka toisaalta ymmärrän, ettei kukaan ole täydellinen. Kumppanikaan ei saanut minua vakuuttuneeksi siitä, että olisin silti riittävä.) Tämä on toistunut, siinä mielessä vaativan persoonallisuuden häiriönkin monet kohdat täyttyvät.

- Työelämän ongelmat (Työelämässä olen myös hyvin vaativa itseäni kohtaan. Työ oli minulle todella pitkään enemmän kuin vain työ. Kunnes löin samassa työssä itseni niin monta kertaa loppuun, että tällä hetkellä en pääse enää EVVK asenteesta irti. En arvosta koko työtä enkä kollegoita. Turhaudun ja ärsyynnyn todella herkästi. Kaikki tuntuvat teeskentelevän (eivät ole sitä mitä ovat oikeasti ihmisinä), kaksinaamaisuus ärsyttää ja koko se näky kun ihmiset kököttää avokonttorissa sermiensa takana. Jotenkin tuntuu vaan niin ahdistavalta. Olen pyrkimässä uudelle alalle.

- Mielialat (Mielialani poukkoilee, se voi olla hyvinkin nopea syklistä. Saatan päivän aikana voida ihan kohtuullisesti ja ajatella aidosti, että kyllä tämä tästä vielä ja sitten taas myöhemmin olen valmis luovuttamaan, ei minusta olekaan enää tähän. Erittäin raskasta.)

- Ihmissuhteet (ei parisuhde) Minun on hieman haasteellisia saada uusia ystävyyssuhteita. Minulla ei ole riittävää jaksamista eikä riittävää kiinnostusta luoda uusia ihmiskontakteja. Lisäksi joskus ihmiskohtaktit voivat aiheuttaa minulle myös ahdistavia olotiloja. Nämä tulee usein sen takia, ettei vastapuoli tunne tai eivät ymmärrä minua ja "mieleni" poukkoiluja. Myös monet pitempiaikaiset ystävät ovat muuttaneet ja perustaneet perheet ja tuntuu, että samalla kerralla käytännössä hylättiin myös ystävät. Tästä asiasta olen loukkaantunut joidenkin henkilöiden kohdalla ja minulla on vähän sellainen tapa, että myös osoitan sen loukkaantumiseni helposti väärällä tavalla, jolloin menetän ystävyyssuhteitani. Tätä tosin tapahtunut harvoin, yleensä pienet kitkat on jäänyt taakse, mutta samalla jäänyt myös ne syyt pimentoon.

- Rahan ja päihteet, Mikä ehkä epätyypillistä, niin alkoholilla en ole koskaan itseäni yrittänyt lääkitä ja se johtuu oikeastaan pääosin siitä, että alkoholi ei oikeastaan koskaan ole auttanut mitään vaan päinvastoin. Se on tuottanut ongelmia ja vienyt mielen todella syviin vesiin heti kerta rykäsystä. Rahan hallinta katosi vaikeimpina vuosina ja ennen niin säästäväisestä miehestä tuli toinen ääripää. Tämä ei ole tyypillistä minulle, joten uskallan tämän johtuvan hyvin paljon, toki masennuksesta, mutta myös tästä epävakaisuudesta ja ehkä myös monien lääkkeiden aiheuttamasta mielialan nosteesta, joka on saattanut mennä manian puolelle.

Viimeisimpiä kuulumisia: Yritin lopettaa tupakoinnin, mutta se yritys jäi lyhyeksi. Yritystä oli, mutta menin henkisesti niin pahaan jamaan, että en millään kyennyt jatkamaan. Täytyy sanoa, että epävakaisuus todella löi pahasti päälle ja masennus myös. Tuntui, että minulla ei ole elämässä yhtäkään syytä viipyä täällä yhtään pidempään. Päinvastoin haluan pois täältä mahdollisimman pian. <- Jokainen voi ajatella, jos kuvittelee, että toi ajatus hakkaa päähän jatkuvasti, niin kestäppä siinä sitten viikkotolkulla viekkareita. Oikeastaan näiden vierotusoireiden pituudet netissä lannisti kyllä lopullisesti. Valitettavasti tuo ajatus tuosta, ettei ole syytä pitkittää omaa elämää on ihan totta. Silti sitä osaa taitavasti olla ajattelematta sitä tosiasiaa. Viekkarit vaan toi niin voimakkaasti pintaan kaikki negatiiviset asiat. Eihän tämä elämä ole mennyt niinkuin sen suunnittelin. Sitten ihan lopuksi, jos epävakaa persoonallisuus ei ole tuttu, niin ihan kaikkia asioita ei kannata kirjaimellisesti ottaa mitä netissä tästä sanotaan. Esimerkiksi en ajattele jatkuvasti itsemurhaa (olen kyllä siinä pisteessä ollut muutaman kerran) ja en ole väkivaltainen enkä muutenkaan uhka muiden turvallisuudelle.

Mulla on vaativa. Ja tunnistan piirteitä epävakaasta, mutta sitähän ei sais ääneen sanoa, koska on niin leimallinen dg. Olen itse asiaan sopeutuvasti suhtautuva, mutta kaikki läheiseni ei siedä sitä, jos käytän sanaa 'persoonallisuushäiriö'. Ja jos tarkkoja ollaan, diagnoosissani lukeekin "vaativa persoonallisuus", ilman "häiriö" -loppuosaa. Toki F-koodi on täysin sama.

Miten vaikuttaa.. olen kuulemma itseäni kohtaan vaativa, sitä en useimmiten tunnista itse. Ei siksi että p-häiriö on egosyntoninen, vaan pikemminkin siksi, että ulkoistan vaativuuden eli pidän vaativuutta ulkoapäin tulevana. Siis suhteellisuudentaju häviää. Olen yliopisto-opiskelija ja stressaan suhteettoman paljon kirjoitustöistä ja pelkään huonoa numeroa, ja lopputulos on poikkeuksetta 4 tai 5. Minulla ei ole mitään käsitystä omasta tasosta silloin, kun täytyy saada jotain aikaiseksi.

Mietin myös valintatilanteissa vaihtoehdot tarkkaan ja päätöksenteon vaikeus on todella pahana minulla. Joskus olen rahan kanssa pihi, mikä toisaalta opiskelijana on normaalia. Ja toisaalta tiedän, että saatan katua päätöksiäni, joten yritän hiemankin kalliimmat ostokset miettiä erittäin tarkkaan. Ihan muista syistä johtuen olen aistiherkkä, ja sitten myös omista kokemuksistani epävarma (ovatko ne totta vai ei, ovatko ne totta vain nyt, vai aina?) mikä tekee esim. kenkien ostosta yhtä piinaa.

Niin, olen myös arvoperustastani tarkka ja oikeudenmukainen. En vaadi kuitenkaan muilta samaa tasoa kuin itseltäni tai ole perinteinen tyranni niinkuin vaativista voidaan ajatella. Moraalisesti olen kuitenkin muitakin kohtaan tiukka. Kaikkia "oireitani" en pysty itse erottamaan pakko-oireisesta häiriöstäni, joten en lähde ihan kaikkea nyt kuvaamaan.

Olen siis avoin enkä pelkää ihmisten reaktioita, pikemminkin minun täytyy muistuttaa etten kerro siitä kaiken maailman puolituttaville "vahingossa". Itselle asia on vaan niin luonnollinen. En oikeastaan tiedä ihmisten suhtautumisesta, mistä minä tiedän mitkä asiat johtuvat muista syistä ja mitkä siitä että minulla on tämä juttu. TUskin sitä kukaan miettii että käyttäydynpä näin, koska tuollla on tuo persoonallisuushäiriö. Toki omassa lähipiirissäni mielenterveysongelmat eivät ole tabu.

Lääkityksestä en ole hyötynyt mutta ei tätä häiriötä olekaan lääkitty eikä siihen lääkettä ole, lähinnä samanaikaissairastavuuden kannalta (joka itselläni tarkoittaa monia muita ongelmia, isoimpana masennusta). Siihen on kokeiltu erilaisia mutta ei ne kohdallani toimi.

Pitää oikein miettiä mitä muuta. Siis totta kai tämä on persoonallisuuskysymys joten: olen rationaalinen, looginen, suhtaudun asioihin järjellä. PIdän tunteita tärkeänä eikä niitä voi poissulkea esim. päätöksenteosta, en siis suhtaudu niihin kielteisesti. En vain ole lapsena oppinut niitä tunnistamaan, tunnustamaan tai käsittelemään. Olen järjestelmällinen ja kontrollinhakuinen, mutta en mitään johtajatyyppiä. Tähän voi vaikuttaa toiminnanohjauksen (melko lievät) vaikeudet; mielelläni orientoidun muiden ihmisten kautta asioihin. Tunnollinen olen aina ollut ja kuulemma nuorempana ehdoton ja yksityiskohtiin takertuva. Vielä jotain mainitakseni, olen jatkuvasti huolissani ja ollut koko elämäni. TUnteiden ylikontrollin takia en osaa osoittaa mitään henkilökohtaista ihmissuhteissa pois lukien small talk tyyppiset hokemat. Nuorena oli kovan työn ja tuskan takana opetella "kiitos" ja "anteeksi". Lähipiiriä lukuun ottamatta minun on vaikea kutsua ihmisiä nimeltä, koska se kuulostaa liian henkilökohtaiselta. Näin äärimmäistä on persoonallisuuteni rationaalisuus ja "geneerisyys".

Tällä hetkellä käyn säännöllisesti keskustelemassa lääkärin kanssa, olen kokeillut terapiaa muutamia kertoja, eivätkä ne oikein ole ottaneet tuulta alleen.

Minulla on myös vaikeuksia ilmaista asioita lyhyesti 😉

Kiitos mariele kun jaksoit panostaa. 🙂 Oli hyvin kirjoitettu ja miellyttävän helppolukuista tekstiä.

Itse vähän häpeän nyt tuota omaa ulosantiani. Kirjoitin vain asioita ja laitoin sen sitten heti menemään. Olisi pitänyt oikolukea pariin kertaan ja yleensä niin teenkin, mutta nyt tuli vähän kiire ja sen huomaa. Pahoittelut.

Minulle kun tehtiin noita haastatteluja ja testejä, niin tämä "vaativa persoonallisuus" nousi sieltä esiin, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan riittävästi, koska tuota diagnoosia en koskaan saanut. Ainoastaan tuli tämä epävakaa persoonallisuus. Samoja piirteitä toki löysin,
mutta toki myös niitä eroavaisuuksia. Minulla ei oikeastaan ole koulussa ollut minkäänlaista pakonomaista halua tai tarvetta saada kaikista tenteistä tai oppimistehtävistä kiitettäviä. Minulle riitti monenkin kurssin kohdalla vain se, että pääsen läpi. Silloin se oli täysin oma valintani eikä minua silloin harmittanut vaikka kaikki muut olisivat saaneet siitä kiitettävän, koska tiesin, että olisin myös minä saanut, jos olisin halunnut.

Minulla tämä ylivaativuus korostui töissä. Minulle ei riittänyt, että saan tehtyä jonkun työtehtävän nopeasti pois alta, jotta voisin siirtyä seuraavaan vaan halusin tehdä sen niin hyvin, että myös minä itse olisin siihen tyytyväinen. Pahimpia on työtehtävät, jotka
ovat minulle vieraita, koska silloin sen asian opettelu ja sen jälkeen varsinainen suorittaminen vie minulta enemmän aikaa. Silloin työt voivat kasaantua ja yhtäkkiä joudun tekemäänkin tuntimääräisesti liikaa töitä suoriutuakseni kaikista työtehtävistä.

Minulla on myös aina ollut hyvin vaikea myöntää, että en ole riittävän hyvä jossakin asiassa, saati sitten pyytää apua keneltäkään. Näin ollen, jos minulle tuli uusia ja vieraita työtehtäviä niin opiskelin ne alusta loppuun työn lomassa keneltäkään apua pyytämättä.
Joskus oli niinkin, etten edes olisi tiennyt keneltä kysyä. Tavallaan se itse pärjääminen, selviäminen ns. "ei tartte auttaa" asenne on tavallaan ollut minulle hyvin tuhoisaa, mutta samalla myös palkitsevaa. Halusin ehkä ettei työntekijät saa tietää, etten alunperin osannutkaan kyseistä asiaa. Lisäksi pidin itseäni erinomaisena työntekijänä ollessani oma-aloitteinen enkä edes häirinnyt muiden työntekijöiden työskentelyä
avunpyynnöilläni. Lisäksi tavallaan ehkä koin myös olevani aika fiksukin kun monesti opin vaativiakin asioita ilman kenenkään apua. Tuhoisinta tuossa oli ehkä se, että tuolla sain sen "kaiken osaavan" leiman, mikä ei tuonut tullessaan muuta kuin lisää töitä. Aina tiedettiin, että mä hoidan sen, koska se vaan osaa kaiken. Sehän ei ollut totta, opin kyllä kun opettelin.

Parisuhteissa sen sijaan tulee vastaan erilaisia haasteita. Esimerkiksi joku osaa rakentaa omakotitalonsa kylkeen autotallin. Tämä asia taas tuntuu minusta hyvinkin vieraalta enkä olekaan enää varma selviydynkö siitä omin nokkineni. En ole ollut raksalla koskaan töissä
enkä ole kotona päässyt esimerkiksi vanhempieni kanssa tekemään mitään remonttihommia, joten mistä olisin voinut oppiakaan? Ja tällöin voidaan joutua tilanteeseen jossa joudun siis myöntämään osaamattomuuteni ja se on todella raskas paikka.
Pahimmillaan kumppani saattaa yrittää jotenkin lohduttaa ja sanoa, että hänen kaverinsa mies osaa kun he ovat rakentaneet sen omakotitalon kaikilla herkuilla.
Tässä tilanteessa on ehkä jollain tavalla normaaliakin, että miehisyys voi ottaa vähän osumaa, mutta minulla se reaktio on aivan älyttömän suuri. Aivan järjettömän suuri. Jopa ymmärrän sen itse, että se ei ole terve reaktio.

Tämän kaltaiset asiat tai jotkut muut, joissa koen etten ole riittävän hyvä aiheuttaa minussa ahdistusta ja pahimmillaan voi johtaa jopa masennukseen, koska koen etten riitä sille toiselle ihmiselle. Minä en vaan ole tarpeeksi hyvä ihminen, en vain kykene täyttämään niitä odotuksia. Nämä tilanteet on usein olleet niitä laukaisevia asioita, joissa tavallaan se minun epävakaa persoonallisuus on ottanut ne ratkaisevat osumat ja asiat ovat lähteneet huonoon suuntaan.

On toki paljon muutakin. Olen myös hyvin herkkä reagoimaan tiettyihin asioihin liiankin voimakkaasti. En niinkään riidellen, huutaen tai väkivallalla. Vaan asiat saattavat johtaa hyvinkin pitkiin keskusteluihin eli välillä pienetkin asiat saattavat saada suhteettoman suuren reaktion.

Lisäksi olen ollut oikeastaan aina myös kova murehtimaan asioita ja pelkäämään pahinta. Joka helposti tekee sen, etten uskalla ottaa elämässäni isoja askelia eteenpäin. Kaikki tämä murehtiminen on kuitenkin usein ollut turhaa, mutta joskus ne ikävät asiat ovat toteutuneetkin. Se on toki ollut ikävää, että ne pahimmat pelot on toteutuneet, koska se murehtiminen ei sitten jatkossakaan merkittävästi vähene. Monia isoja asioita elämässä on jäänyt tekemättä, koska en ole vaan uskaltanut. Nyt viimeksi kun olin elämässäni todella pahassa jamassa ja mietin vain, että haluan täältä pois, niin mietin näitä asioita ja päätin, että kokeillaan nyt vielä kerran. Kaikki peliin ja tällä kertaa uskallan! Jos sitten kaikki pahimmat pelot toteutuu, niin ainakin tiedän, että kaikki on nyt kokeiltu eikä yksikään kortti jäänyt kääntämättä.

Sanoit tuossa, ettei epävakaata persoonallisuushäiriötä kannattaisi sanoa ääneen, koska on niin leimallinen diagnoosi. Tulin samaan lopputulemaan, joten en esimerkiksi ole työnantajalle sanonut tästä mitään. Mietin sitä kyllä, koska työnantaja on hyvin ymmärtäväinen ja se saattaisi ehkä helpottaa jotenkin työnkuvaani. Silti en uskaltanut ottaa sitä riskiä, koska tiesin mitä tuosta epävakaasta sanotaan internetissä. Jos esimies lukee ne kuvaukset, niin sitä herkästi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tuo ihminen on umpihullu, hän on arvaamaton, hän on vaaraksi työyhteisölle eikä suoriudu työtehtävistään.

Mitä minä sitten omasta mielestäni olen juuri nyt ja miten jatkossa?

Olen tosiaan kuntoutuja edelleen eli siis olen menossa parempaa kohti, en ole vielä siellä ja siihen voi vielä mennä aikaa. Minulla on tavoitteet, joihin pyrin pääsemään, mutta etenen rauhallisesti, mutta kuitenkin eteenpäin kokoajan. Olen löytänyt selviä ongelmakohtia elämässäni, joissa en koe olevani onnellinen. Näistä on päästävä eroon. Hyvä ohjesääntö on, että ihmisen ei tulisi olla missään sellaisessa paikassa, jossa ei voi olla onnellinen. Ihmisen ei tulisi tehdä mitään sellaista, jonka aikana hän ei koe olevansa onnellinen.
Jokainen tällä tavalla onnettomasti käytetty minuutti on pois loppuelämän onnellisista minuuteista. Aina ei voi olla onnellinen, se toki kuuluu elämään, mutta hyvin paljon
tähän voi itse vaikuttaa.

Paljon on korjattavaa. Vanhoja ystävyyssuhteita olen herätellyt eloon ja muutamia uusiakin ystävyyssuhteita on tullut. Silti yhä olen yksinäinen, johtuen juuri siitä, että monet ihmiset uppoutuvat niin vahvasti perhe-elämään, että ystävät jää siinä "kilpailussa" kakkoseksi. Tämä on selvästi jonkinlainen suomalaisten ongelma, sillä monissa muissa kulttuureissa ne parhaat ystävät on hyvin verrannollisia perheen kanssa ns. yhtä tärkeitä.

Olen myös muutamilla treffeillä käynyt. Oikeastaan usein ihan vaan käynyt juttelemassa, ei minulla sen vakavampaa lähtökohtaa ole ollut. En ole valmis siihen. Se on kuitenkin kiva huomata, että ihmiset edelleen minusta aidosti pitää ja haluavat nähdä uudelleen. En ole elämässäni koskaan saanut ensitreffeillä ns. rukkasia vaan aina on nähty useampia kertoja. Valitettavasti monesti se olen ollut minä, joka on sitten ottanut taka-askelia ennenkuin homma on muuttunut vakavammaksi. Ne on ollut hyviä tapaamisia ja vaihdamme silloin tällöin kuulumisia sähköisesti tai jos kaupungilla tavataan.

Tupakkalakko ei nyt sitten tosiaan onnistunut. Yritin haukata siinä liian isoa palaa. Sitä pitää yrittää vähän myöhemmin uudelleen ja vähän maltillisemmin lopettaen. Nyt yritin käytännössä lopettaa ns. seinään. Se ei ollut hyvä idea.

Olen myös hyvin pitkäsanainen ja näköjään vähän saman toistajakin. Piti yrittää vähän petrata kun tuo eka viestini oli niin luokaton, eikä tämäkään hyvä ole, mutta vähän parempi. En tiedä onko ideakaan tehdä näitä viestejä tuntikausia. 😀

Ensiksi haluan sanoa että luin teidän edelliset viestinne. Tosi mielenkiintoista tekstiä ja niissä oli paljon samastuttavia asioita. En kuitenkaan jaksa niitä ainakaan juuri nyt lähteä kommentoimaan tarkemmin vaan aloitan vain puhumisen itsestäni. Pahoittelut tästä itsekkyydestä. :’D

Minulla ei ole diagnoosia. Se ei tosin välttämättä tarkoita, että olisin terve, vaan ainoastaan etten ole koskaan hakenut ammattiapua tai tullut ohjatuksi siihen. Virkaihmisten silmiin siis varmasti vaikutan terveeltä, olen hiljainen mutta ystävällinen, hymyilevä, kiltti tyttö, joka valittaa vain vertaisryhmille epävirallisissa yhteyksissä. En koe että voisin sanoa vaikka TE-toimistossa käydessäni, että minusta tuntuu pahalta olla työtön. Tai että olisin yläasteella kertonut opettajalle, että minulla ei ole omalla luokalla yhtään kaveria, ja välillä minua kiusataan. Sen sijaan annan tuollaisten asioiden vaikuttaa omanarvontuntoon. Tulkitsen olevani huono. Miten voisin sanoa vieraalle ihmiselle, että jokin, joka on luultavasti pääasiassa omaa syytäni, ei tunnu hyvältä? Eivät ystävätkään ota sellaisia asioita aina myötätuntoisesti tai hyväksyvästi vastaan, vaan käskevät tehdä asialle jotain. Vaikkapa hakea apua. Mitä en ole tehnyt.

Ei itsetuntoni kestäisi myöntää sitä, että tarvitsisin apua. Enkä edes tiedä tarvitsenko sitten. Ja miten uskaltaisin, mitä edes sanoisin? En tiedä, mitä tämä on, ja kuuluisiko sitä hoitaa. Ei minulla ole juuri mitään fyysisiä oireita kuten paniikkikohtauksia, ahdistusta rinnassa, itsetuhoisuutta tai syömishäiriökäyttäytymistä tai sietämätöntä alakuloisuutta ainakaan pitkiä aikoja kerrallaan. Ja jos hakisin apua, saattaisin vaikka itkeä. Itkeminen on ihan okei ja puhdistavaa, mutta vain kun saan tehdä sen täysin yksin kenenkään katsomatta. Muiden seurassa itkeminen on kamalaa, mutta pelkään etten pystyisi mitenkään estämään sitä, jos hakisin apua. Tai etten pystyisi estämään itseäni pitämästä itseäni ikuisesti huonona, siksi etten pärjännytkään yksin. Ja totuushan on että pärjäänhän minä koko ajan. Minulla nyt vain on negatiivisia ajatuksia enkä ehkä pärjää elämässä siinä mielessä, että olen työtön. Ja kun kerran otan vastaan rahoja valtion kassasta, silloin taas olen huono ihminen. Kuuluisihan minun pystyä hankkimaan elantoni itse. Pärjään kyllä mutta en vain ole hyvä, ja se tuntuu ikävältä.

Mutta niin, persoonallisuushäiriö. Luulen että minulla saattaisi olla sellainen tai useampi, tai ainakin häiriöihin liittyviä persoonallisuuden piirteitä. Vaativasta, epävakaasta ja estyneestä persoonallisuudesta ainakin löytyy kuvauksia, jotka voisivat osin sopia minuun. Tunne-elämäni on voimakasta ja vaikka osittain pidän siitä hyvin paljon sisälläni, on se myös osittain hallitsematonta. Ainakin tunteet vaikuttavat voimakkaasti elämääni ja sen laatuun. Ja jos minusta tuntuu pahalta, en saa sitä järkeiltyä pois. Negatiiviset tunteet ja ajatukset kyllä loppuvat ajallaan, ja sitten kaikki on ihan okei. Mutta ne tulevat aina takaisin samanlaisina, vaikka olisin jo tuntenut ja ajatellut ne samat asiat läpi jo kymmeniä kertoja ennenkin.

Olen myös todella ujo. En oikein usko että ihmiset pitäisivät minusta, ja se tuntuu hyvin tärkeältä. Kaikki eivät pidä kaikista, mutta haluaisin silti, että minusta pidettäisiin. Kunpa minun persoonaani haluttaisiin samalla tavalla kuin itse haluan muita ihmisiä omikseni. Olen kai myös aika yksinäinen. Mutta en halua vain olla jonkun seurassa ja puhua säästä. Haluan syvällisen yhteyden ja läheisiä suhteita, joissa toinen on hyvin tärkeä. Ehkä jopa vähän sellaista ”me vastaan maailma” asennetta, heh. Tämäkin taitaa olla aika sairasta tai ainakin epärealistista toiveajattelua. Ja toisaalta minulla on myös usein vihan ja inhon tunteita muita ihmisiä kohtaan, ja olen heihin helposti tyytymätön. Odotan kai jotain sellaista rakkautta, mitä en voi saada, tai mitä ei oikeasti pitäisi odottaa keneltäkään.

Ja kuten alun selostuksestakin ehkä jo huomasi, olen vaativa itseäni kohtaan. Ja se ulottuu todella laajalle. Melkein kaikkeen mahdolliseen. Päässäni on hirveä lista asioita, joissa minun pitäisi mielestäni kehittyä, ja joita pitäisi jaksaa tehdä. Minun pitäisi laihtua, päästä eroon ujoudestani, päästä opiskelemaan ja/tai töihin, piirtää ja kirjoittaa enemmän, lukea enemmän, viettää enemmän aikaa kissani kanssa, hoitaa ihoa, hampaita ja hiuksia, puhua positiivisemmin, olla enemmän perillä asioista ja sivistyneempi, syödä terveellisesti, alkaa vegaaniksi, olla itsevarmempi, meditoida, harrastaa monipuolista liikuntaa, joogata ja venytellä, herätä aikaisemmin mutta nukkua tarpeeksi, osallistua juttuihin ja vaikuttaa asioihin, oppia olemaan aktiivinen ja kiireinen, olla itsenäisempi, oppia soittamaan jotakin soitinta, olla vähemmän itsekeskeinen, tehdä rohkeita valintoja... Lista on loputon.

Noh mutta ehkä tämä jo riittää. Siinä myös siis jonkinlainen esimerkki asioista, jotka saattavat liittyä persoonallisuushäiriöihin.

"Virkaihmisten silmiin siis varmasti vaikutan terveeltä, olen hiljainen mutta ystävällinen, hymyilevä, kiltti tyttö, joka valittaa vain vertaisryhmille epävirallisissa yhteyksissä."

Juu ja sama on minulla. Tuskin kukaan uskoisi minustakaan kaikkea sitä, mitä päässäni on pyörinyt tai minkälaisten vaikeuksien kanssa olen kamppaillut. Kaikesta huolimatta arvostan kuitenkin aitoja ihmisiä ja pyrin olemaan itsekin sellainen. Se ei monellekaan ihmiselle ole helppoa. Esimerkiksi jos ihminen on luonnostaan oikeasti hyvin reipas, iloinen, välitön ja huumorintajuinen kuten koen olevani, niin moni asia elämässä selvästi ajaa minua pois tästä. Mielestäni sitä on ihan oikein välttää/vastustaa. Pitemmässä juoksussa se, ettei pysty olemaan oma itsensä aiheuttaa isoja ongelmia tai ainakin helposti ahdistusta ja masennusta.

"Tai että olisin yläasteella kertonut opettajalle, että minulla ei ole omalla luokalla yhtään kaveria, ja välillä minua kiusataan."

Juu minullakin on tätä taustaa, että minua on kiusattu. Tosin erittäin monia lapsia kiusataan jossain vaiheessa, mutta nimenomaan pitkään kestänyt kiusaaminen on se, mikä tekee isoja vahinkoja. Silloin tarvitaan erittäin vahvaa itsetuntoa, että uskoo siihen, ettei ole huonompi kuin muut. Kaikenlainen persoonallisuus ja erilaisuus kiinnittää aina muiden ihmisten, erityisesti lasten huomion. Ja sitä jostain syystä on aina pidetty jotenkin negatiivisena asiana. Usein johtuu siitä, että kyseiset kiusaajat eivät itse uskalla olla omia itseään vaan menevät massan mukana, massan ohjailemana. Se on vain ns. helpoin ratkaisu vaan ei lopulta paras. Silloinkin voi myöhemmin romahtaa, kun huomaa, että ei ole uskaltanut olla oma itsensä.

"Itkeminen on ihan okei ja puhdistavaa, mutta vain kun saan tehdä sen täysin yksin kenenkään katsomatta."

Ymmärrän tämän hyvin. Toisaalta on tosi outoa miksi itkemistä pidetään niin pahana asiana. Lopulta hyvin monet arvostaa sitä, että pystyy näyttämään tunteensa näinkin avoimesti. Esimerkiksi minä arvostan ja pidän tätä asiaa itse asiassa aika tärkeänäkin, että ihminen uskaltaa itkeä kun tuntuu pahalta eikä sen sijaan yritä esittää vain kaikille, että kaikki on ihan OK, vaikka ei ole. Ammattiterapeutit ovat kuitenkin tottuneet tähän. Todennäköistä on, että siellä lähes jokainen tirauttaa kyyneleen jos toisenkin joka ikinen päivä. Joten jos heidän vastaanotalla purskahtaa itkuun, ei ole syytä häpeillä. Heille se on enemmänkin poikkeus jos joku ihminen ei koskaan itkisi vastaanotolla, kun siellä kuitenkin puretaan niitä elämän vaikeita asioita. Kun ihminen itkee, hän on ehkä aidoimmillaan ja sitä jos jotain kannattaa arvostaa. Kaikki ihmiset eivät ole aitoja koskaan, tietynlainen asenne ja rooli on päällä koko elämän.

"Minulla nyt vain on negatiivisia ajatuksia enkä ehkä pärjää elämässä siinä mielessä, että olen työtön. Ja kun kerran otan vastaan rahoja valtion kassasta, silloin taas olen huono ihminen."

Tämäkin kannattaa ajatella niin, että on todella paljon muitakin fiksuja ja korkeastikoulutettuja ihmisiä työttömänä tälläkin hetkellä. Työttömyys on kuitenkin hyvin paljon yhteiskunnan ongelma eikä yksilöiden. Tarkoitan tällä sitä, että mitään varsinaisia esteitä ei olisi sille, että hyvin menestyvät kansainväliset yritykset palkkaisivat huomattavasti enemmän työntekijöitä ja parantaisivat näin työllisyyttä ja silti olisivat voimakkaasti voittoa tekeviä yrityksiä. Tämä voitaisiin maailmanlaajuisesti muuttaa yhteisillä pelisäännöillä. Se vaatisi toki paljon, mutta se olisi täysin mahdollista. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin kovassa maailmassa se, että tiettyyn tulokseen pyritään pääsemään mahdollisimman pienillä kuluilla, jotta se voitto osuus on esim. 400 miljoonan sijaan 410 miljoonaa ja seuraavana vuonna 420 miljoonaa. Omistajat näin rikastuu ja työttömyys vaan entisestään heikkenee. Lisäksi työsuhteisiin valitaan usein tuttuja, tutun tuttuja tai sukulaisia ei niinkään parhaita henkilöitä työttömien joukosta. Joten jos sattuu, ettei ole kontakteja, niin se on vaan entistä vaikeampaa saada töitä.

"Olen kai myös aika yksinäinen. Mutta en halua vain olla jonkun seurassa ja puhua säästä. Haluan syvällisen yhteyden ja läheisiä suhteita, joissa toinen on hyvin tärkeä. Ehkä jopa vähän sellaista ”me vastaan maailma” asennetta, heh."

Niin olen kyllä itsekin vähän samanlainen. On tärkeää, että löytyy ystäviä joiden kanssa voi mennä pintaa syvemmälle ja ns. parantaa maailmaa. Minullakin on ystäviä, jotka eivät tähän edes pysty. Näin ollen on parempi pitääkin se ystävyys vaan erilaisena. Voi pitää hauskaa yhdessä, saa seuraa. Säästä puhuminen nyt on vain se yleinen keskusteluaihe silloin kun ei oikein muuta asiaa välttämättä olisi. Se on aika huvittavakin asia, mutta lopulta aika harmiton ja usein sellainen keskustelun avaaja.

"Päässäni on hirveä lista asioita, joissa minun pitäisi mielestäni kehittyä, ja joita pitäisi jaksaa tehdä. Minun pitäisi laihtua, päästä eroon ujoudestani, päästä opiskelemaan ja/tai töihin, piirtää ja kirjoittaa enemmän, lukea enemmän, viettää enemmän aikaa kissani kanssa, hoitaa ihoa, hampaita ja hiuksia, puhua positiivisemmin, olla enemmän perillä asioista ja sivistyneempi, syödä terveellisesti, alkaa vegaaniksi, olla itsevarmempi, meditoida, harrastaa monipuolista liikuntaa, joogata ja venytellä, herätä aikaisemmin mutta nukkua tarpeeksi, osallistua juttuihin ja vaikuttaa asioihin, oppia olemaan aktiivinen ja kiireinen, olla itsenäisempi, oppia soittamaan jotakin soitinta, olla vähemmän itsekeskeinen, tehdä rohkeita valintoja... Lista on loputon."

Tämän tunnistan hyvin. Tämä on hassua, mutta jotenkin elämä on mennyt vähän siihen, että elämä on pelkkää kilpailua ja kaikki vaan pyrkivät olemaan toinen toistaan täydellisempiä ihmisiä. Kohtuullisen raskastahan tämä on. Mutta moni ajattelee näin ja vaikka pyrkisivät siihen ja ottaisivat paineita siitä, niin silti lopulta kun ihmisiltä kysytään, että olet aika aktiivinen ja vaativa, niin odotatko myös kumppanisi olevan? Niin monesti vastaus on, että en ja ehkä jopa parempi kun ei ole. Tämä on aika ymmärrettävää, koska ei kukaan halua kumppanikseen eikä edes ystäväksi kaikkeen pystyvää, koska se olisi omalle itsetunnolle vahingollista. Kokisi vaan olevan huonompi. Minulle riittää, että olen asioissa sellainen semi hyvä. Minun ei tarvitse suinkaan olla kaikessa paras, mutta minulle on kova paikka jos olen jossain todella huono tai täysin osaamaton.

Ensiksikin: Onpas tullut paljon tekstiä lyhyessä ajassa.

Ja siltikiva/aloittaja, ei minusta ulosantisi ollut ollenkaan epäselvää tai mitään. Ja tämä on vain keskustelufoorumi kuitenkin..

Mielenkiintoista, että sinulla on ainakin häivähtelevästi vaativan piirteitä, mutta epävakaa, ja minulla toisin päin. Eivät käsittääkseni ole kaikista yleisin "pari"! Itse en ole kokenut varsinaista tarvetta saada huippuarvosanoja, siis kovinkaan tietoisesti, mutta nuorena hoksasin siihen pystyväni ja sitten piti aina vaan kokeilla että vieläkö, ja vieläkö paremmin. Lukiossa en enää jaksanut tasoani vastaavasti ja yhden epäonnistuneen yliopistokokeilun jälkeen tässä toisessa ammatissani on mennyt paremmin. Mutta eniten kyseessä on suhteellisuudentajun menettäminen; monesti ajattelen kyllä, että riittää läpipääsy. Loppujen lopuksi meidän koulutuksessa ei edes saa kaikista kursseista arvosanaa, vaan hyväksytty/hylätty, eli työ menee hukkaan..!

Ymmärrän nuo tunnereaktiot, kun taustalla on kuitenkin epävakaa (en sano leimaavasti). Eivät kaikki pääse oppimaan niitä ns perinteisiksi katsottuja taitoja. Minä en varmasti selviäisi rantasaunan sytyttämisestä (tai siis sen kiukaan.. sauna varmaan syttyisi hyvin tuleen 😳) tai veneellä kulkemisesta. Kumiveneen saan liikkeelle. Kun ei kerta kaikkiaan ole kokemusta.

Mulla tunteiden kanssa toimeentulemattomuus (no olipa hyvin sanottu) johtaa tähän korostuneeseen älyllisyyteen. Olen myös herkkä, ja oma identiteetti on usein hukassa, (mutta ei persoona..)! Sen takia kai tämä persoonallisuustyyppi/häiriö onkin, että se on ikään kuin astetta parempi vaihtoehto kuin tunteiden sietäminen tällä "hermorakenteella" ja temperamentilla.. tämä identieetittömyys itseäni vaivaa, voin olla mitä vain kelle vain. Tai kaikkea kaikille.. se on tietääkseni enemmän epävakaan kuin vaativan tapaista. Persoonallisuus piirteinä sen sijaan on vahva ja juuri tänään tokaisin itsekseni, että kaikki muu on vaihdettavissa paitsi moraali.

Ja joo tuo epävakaan leima on ihan hirveä. Persoonallisuushäiriöiden yleensäkin on. Minulla on kaksi läheistä psykiatrian alalla, juuri he eivät tykkää kun käytän näitä termejä, toinen karsastaa sanaa epävakaa ja toinen sanaa persoonallisuushäiriö.. kun tietävät ne iänikuiset leimat myös hoitohenkilökunnan kulttuureissa. Onneksi itselläni on hyvä lääkäri, vaikka en usko että kovin terveeksi tulen koskaan.

CuteCyanide, aika hyvin sanottu, että puhut itsestä, mutta eiköhän se ole kuitenkin paljonkin osa sitä, miksi näillä viesteillä voi olla meille positiivisia vaikutuksia? Vaikka toki muiden asiat kiinnostaakin.

Tuo eka kappaleesi on todella samastuttava! Vaikka aina itse sanon hoitohenkilöille, etten ole sen huonompi kuin muut, mutta vähempi. En käännytä ketään avun hakemiseen, mutta ihan mielenkiinnostakin voi kyllä kannattaa selvittää asioita, jos haluaa.. sinänsähän piirteitä on lähes kaikilla - nämähän ovat persoonallisuuden ääripäitä. Eli ihmekin olisi, jos eivät osin sopisi.. mutta tarkoitukseni ei nyt ole tyrmätä sitä, että voisit tunnistaa itsessäni p.häiriön piirteitä.

Toiseksi viimeinen kappale on myös yllättävän läheiseltä tuntuva (siis CuteCyaniden). ITse olen tllä hetkellä aikalailla kaveriton, kaikki jäivät nuorena pois kun en vaan hiffannut "tavallisten nuorten" juttuja. Sen jälkeen on ollut vaikea edes kuvitella mitään perusvertaisryhmää, kun juuri ne jutut ei kiinnosta. Paljon olen netissä törmännyt ihmisiin, jotka myöskin odottavat jotain syvällisempää, mutta itselläni ei mitään syvempiä ystävyyksiä ole näistä tullut.

Näköjään nyt vain kommentoin irtonaisesti. Juuri tänään olen joutunut kasvokkain kahden asian kanssa, siis kyseessä ikäviä perheeseen liittyviä asioita.. Lojaliteetin puutetta ja tällaista. Suututtaa, mutta en osaa suuttua, joten kai se jotenkin kääntyy taas sisäänpäin. Jos ei yritä heti unohtaa.