Lyhyesti tilanteeni,
Olen kolmen kouluikäisen lapsen totaali yh. Tarkoittaen ettei muita aikuisia ole lasten elämässä. Äitini eli lasten mamma on ainut jolta kyllä hätä hätä tilanteessa voin pyytää apua. Mutta hän ei sitä tarjoa eikä juuri ole sisällä elämässämme.
No siis olen työssä vammaisten lasten parissa. Työ on toisaalta antoisaa, mutta myös toisaalta erittäin vaativaa. (koko ajan ns. iholla, potkuja, kohtauksia yms.)
Olen tykätty työssäni, sain juuri vakivirankin 🙂
No missä mättää??
Palkka ei riitä elättämään minua ja lapsiani. Joudun silti hakemaan toimeentulotukea, joten olen köyhyysrajan alapuolella. Suunnaton jatkuva huoli lasten tarpeille, vanhin poikani täyttää kohta 15.v ja haluaisi kovasti mopon. Rippikoulu tulossa ja raastavaa ajatella ettei sukulaisia ole .. juhlat ?? Sekin ripari nykyään maksaa 100 euroa.
No entä oma aikani ?? Miten hemmottelisin itseäni, minulla ei jää itselleni mitään rahaa eikä aikaa ☹️
Minulla tulee tippa linssiin kun kuuntelen miten työkaverit matkustelevat lasten kanssa ja tallettavat rahaa lasten tileille. (Avioliitossa asuvia ihmisiä kahden aikuisen palkkatuloilla.)
Olen ehkä liiankin ankara itselleni enkä tiedä miten osaisin hyväksyä tilanteeni, siis hyväksyä että olen köyhä enkä voi antaa lapsilleni elämää jonka haluaisin!?!
No nyt sain uuden työparin vielä töihin ,,, ihmisen joka laistaa työtä ja se työllistää minua vielä enemmän. En taida vaan pystyä enään ottamaan mitään tällaista negatiivistä enempää elämääni.
Luonteeltani olen kait liian kiltti ja taas kovanaama siinä etten voi näyttää etten pärjäisi, elän kuitenkin yksin ongelmieni kanssa.. kuka minua ja lapsiani voisi auttaa? Ei kukaan!
Pläääh no sekavaa ehkä mutta olisi kiva kuulla rohkaisevia ajatuksia ja kenties kohtalotovereita.