Ikiongelmainen -otsikko tuli aikoinaan kirjoitettua, koska koin, että olen koko ikäni ratkonut samaa ongelmaa, jonka juuret ovat onnettomassa lapsuudessa. Turvattomuuden tunne jäi, kun ei ollut henkistä tukea, turvaa, ketään, joka olisi kanssani käsitellyt skitsofreniaa sairastaneen isäni asiaa, äitini ja isäni eroa ja koulukiusaamista.

Siitä sitten alkoikin kierre: koulukiusaamista, yksinäisyyttä, vääränlainen poikaystävä, myöhemmin aviomies, joka halusi saada lapsen. Jäin lapsen kanssa yksin, onnistuin kasvattamaan hänet aikuiseksi (olen nyt 61), hankkimaan hyvän koulutuksen, sinnittelemään työelämässä kunnes en enää jaksanut. Kiusaaminen ja syrjään jättäminen kävivät liian tuskalliseksi. Kotona uusi puoliso oli kylmä, ei ymmärtänyt pahaa oloani. Tuli ero. Vielä yks pitempi, epäonnistunut miessuhde (niitä lyhyempiä oli monta matkan varrella).

Olen elänyt kohta 3 vuotta yksin, välillä yrittänyt seurustella, ei onnistu, aina vääränlainen mies (alkoholisti tms.). Olen opetellut olemaan yksin, mutta ei meinaa onnistua.

Joitakin kavereita on, mutta heidän kanssaan olen aina altavastaaja. En voi esim. soittaa heille (eivät vastaa tai lopettavat puhelun lyhyeen). Pojan ja miniän kanssa mennään myös heidän ehdoillaan.

Kävin ryhmissä, harrastuksissa, ajauduin ryhmien ulkopuolelle.

Nyt aika kuluu paljolti kotona. Olen alkanut pelätä ihmisiä, joiden kanssa saan vain lisää traumoja.

Tunnen, että minussa on joku leima, joka saa ihmiset vetäytymään seurastani vaikka tekisin itse aloitteita. Kaipaisin niin yhtä ainoaa ihmistä, jonka kanssa voisin tunea olevani hyväksyttä tällaisena kuin olen.

Minulla ei ole riippuvuuksia (ajoittain kyllä tupakka) eikä muitakaan konkreettisia ongelmia.

Olen nyt miniäni ja poikani tahdosta menossa terapiaan. Se, miksi en itse sinne halunnut, johtuu siitä, että olen ravannut niissä melkein koko ikäni. Olen saanut apua, mutta varsinaista ongelmaani eivät aina edes ymmärrä saati, että osaisivat auttaa ratkomaan sitä.

Harkitsen paikkakunnan muuttoa, mutta epäilen, ettei se auta. Ongelmat kulkeutuvat mukanani, luulen.

Olisi kiva kuulla eri ikäisten näkemyksiä, millä pääsee kierteestä, jossa sekä pelkää ihmisiä että suunnattomasti kaipaa yhteyttä heihin.