Kuulostaa todella tutulta. Voisin hieman kertoa omasta tilanteestani. Ehkä löydät jotain mihin samaistua, ehkä sulla on jotain kommentoitavaa. En tiedä, pitää vaan saada vihdoinkin sanottua "ääneen" mitä mielellä on.

Mulla ei ole ollut vuosiin enää ystäviä. Lähinnä jos jotain sosiaalisia suhteita on ollut, niin ne on sit keskittyneet seksiin tai päihteisiin. Viimeinen ystävä mulla taisi olla joskus 2000 luvun alussa. Sen jälkeen kaikki sosiaaliset suhteet on olleet jollain tapaa jonkun sorttiseen tarpeeseen ja hyväksi käyttöön liittyviä "hyötysuhteita".

Koen että en osaa olla ystävä. Tai edes kaveri ilman että siitä on jotain hyötyä mulle. Ryyppykaveri tai joku jonka kanssa vetää nuppi sekaisin millä ikinä vaan mitä käsiin saadaan, osaan kyllä olla, mut nyt kun olen hylännyt päihdekeskeisen elämän, olen täysin yksin. Aiemmin kun jobbasin autoja vältellessä rekisteröinti ja vakuuttamisvelvollisuutta, mulla oli myös suhteita ihmisiin joiden kanssa tein yhteistyötä. Nyt kun ei enää tarvitse laittomien autojen kanssa kikkailla, ei ole niitä vähiäkään kontakteja.

Ja kun ei ole mitään syytä olla ihmisiin yhteyksissä niin en myöskään ole. Mä haluaisin olla, mutta kun en osaa olla pelkästään mukavuus/sosiaalisuus syistä ihmisten kanssa tekemisissä. Jos mä en tarvitse heiltä jotain tai ole varma et mulla olis jotain sellasta tarjota mitä he tarvii, niin musta tuntuu että häiritsen turhaan.

Nyt olen opiskellut melkein puolvuotta vieraassa kaupungissa, ja asun tässä samassa kaupungissa. Paljonko on matkaa kotiin..? ei mitään käsitystä. Mulla oli koti viimeks 2008, ennen kun muutin isäni luota pois. Sen jälkeen olen vain majaillut masentavissa, ahtaissa vuokrayksiöissä(joista helppouden vuoksi puhun kuitenkin kotina). En halua olla naapureiden kanssa tekemisissä kun järjestään aina tuntuu et mua kytätään, ja mut halutaan pois naapurustosta. Koulussa en ole kenenkään kanssa tekemisissä kun musta tuntuu et mua siedetään ainoastaan koska koulussa on Nollatoleranssi kiusaamiseen.

Tuntuu et ihmiset naureskelee mulle mun selän takana, ja miks eivät naureskelis? Mä oon 27, lapseton, yksinäinen, vaikeasti masentunut, melkein kaikilla elämän osa-alueilla epäonnistunut. Mulla ei ole vieläkään valmista ammattia vaikka mä oon peruskoulun jälkeen kuluttanut koulun penkkiä 6 vuotta ja ollut töissä satunnaiseen tahtiin muutamien kuukausien pätkissä n. 7 vuotta. paljon tehnyt töitä tosin opiskelun aikana. Mä heitin mun luottotiedot nurkkaan 18 vuotiaana ihan tahallani. En siksi että olisin luottotiedot halunnut menettää tai olisin halunnut kaikki ne ongelmat jotka liittyy tähän luottotiedottomuuteen, vaan koska mä en 18 vuotiaana uskonut eläväni enää 19 vuotiaana. Mä en välittänyt. Otin pikavippiä toisen päälle, hankin osamaksulla kännykät ja läppärit ja kaiken mitä sai. No nyt ei tarvii niistä murehtia. mulla on 20 000- 100 000 euroa velkaa. En edes tiedä, en oo vuosiin edes avannut perintä kirjeitä tai ulosottomiehen lähettämiä kirjeitä. tiedän vaan että velkaa riittaa, ja vakuutusmyyjä möläytti kertaalleen mulle et merkkejä on yli 150 joten mitään sellasia vakuutuksia mitä laki ei vaadi, ei myöskään myönnetä. Ei niitä lappuja jaksa edes avata kun tietää et rahat ei riitä mihinkään muuhun hengissä pysymiseen ja koulussa kulkemiseen. Mistään yli 200 euron arvoisesta omaisuudesta on turha edes unelmoida kun ei mihinkään pysty säästämään. ja vaikka tulot riittäis niin ei pystyis siltikään. Sit rupeis kulumaan viinaa ja muita päihteitä rahatilanteen mukaan. Mun päihteiden käyttö on ja ei ole ongelma. Ongelma se on sen takia että mä en tiedä mitä muutakaan tekisin vapaa ajalla kuin olisin sekaisin, jos siihen on varaa. sillonkin yleensä olen yksin, kotona, kattelen telkkaria. Toisaalta, se ei ole ongelma koska jos mun tarvii olla joskus selvin päin, niin voin ihan hyvin olla. Mua ei häiritse ollenkaan se että mä oon ollut viimeks lokakuussa pää sekasin. Ei se pyöri edes mielessä.

Mulla pitää aina olla joku syy miks lähden kotoota ulos. Koira pitää viedä lenkille, täytyy käydä kaupassa, tai koulussa käyminen. siinä ne menot kokonaisuudessaan on arkena. viikonloppusin menen mummolaan pihatöissä auttamaan. Siellä saa sielu tarvittavaa lepoa ja saa rankasta kroppaa ihan huolella. aamulla moottorisaha kouraan ja illalla kun on 10 tuntia töitä takana niin saunaan ja löylyillä nahka punaseks. Viikonloppusin sentään pääsee unohtamaan miten helvetin yksin ja epäonnistunut sitä ihminen elämässään voi olla, ja siitä vielä maksetaan, vaikka toisaalta olen sanonut mummille ettei sen tarvis tai pitäis maksaa mulle palkkaa(vaikka joka penni tuleekin tarpeeseen).

Maanantaina on sit joka paikka taas kipeenä, ja silmät kun joutuu avaamaan niin muistaa taas kaiken.. laskee päiviä, tunteja, jopa minuutteja siihen kun taas voi sammuttaa fiilikset ja tunteet, keskittyä siihen mikä on oleellista. fyysiseen työhön. mummin kanssa mukavien jutteluun. Sillekään ei voi avautua mistään kun en halua että se huolestuu. Vanhemmille ei voi puhua kun mutsi vaan vittuilee ja käskee ryhdistäytymään, ja isä en kehtaa paljastaa että mä voin pahoin kaikin tunnetuin tavoin.. vanhemmat pikkuveljet ei pidä mua veljenään koska en oo pysynyt lähellä, enkä koskaan ollut niille isoveli jonka olisivat tarvinneet kun asuin lapsuuteni isän luona 200 kilsan päässä. Nuoremmat pikkuveljet on liian nuoria jotta voisivat ymmärtää vielä mitä maailma voi olla turvallisen kodin ulkopuolella. Sisko on vielä nuorempi. Muita sukulaisia mulla ei ole vaikka niitä onkin hengissä vielä aika paljon enemmän. niitä vaan ei ole 27 vuoteen kiinnostanut mitä mulle kuuluu, niin ei tarvii kiinnostua jatkossakaan.

Mä oon ollut jo 20 vuotta kiusattu. Heti elämäni ensimmäisestä koulupäivästä lähtien. Joka ainoassa koulussa, luokassa, kaupungissa, työpaikassa, kaikkialla. Mä tiedän et varmuudella mussa on joku ärsyke joka saa kiusaajan kiimaan. Mä en tiedä mikä se on. enkä mä jaksa enää välittää. Oonko mä ees kiusattu vai tuntuuko se vaan siltä kun en ite osaa ottaa kontaktia.. toisaalta kukaan ei ota oma-aloitteisesti muhun kontaktia.. Miks mun pitäis aina tehdä kaikki ite? Mä en ymmärrä miks kukaan ei lähesty?.. Mä en oo edes ruma tai pahan näköinen. Mä en raivoa enkä ole väkivaltanen.. en toki myötäile muotia mut mulla on aina siistit ja puhtaat vaatteet päällä ja yritän kaikesta ahdistuksesta ja väsymyksestä huolimatta olla "hyvällä tuulella" niin kauan kun joudun julkisilla paikoilla olemaan..

Mulla alkaa energia loppumaan. Pelkään että kohta joudun taas pitkälle sairaslomalle. viimeks olin 2015 kesäkuusta 2016 tammikuulle saikulla kun masennus veti mut totaalisen lukkoon.. Kotiin jääminen on pahinta mitä mulle voi tapahtua, ja jos joudun jäämään saikulle, menetän viimesenkin syyn poistua kotoa. ja kun jään kotiin ilman syytä poistua sieltä niin mä en enää kohta pääse ulos muuten kun sillon kun on melkein varmaa ettei tarvitse nähdä ihmisiä ollenkaan. Mä en enää tiedä mitä tehdä. Mä käyn depressiohoitajalla mut ei se kukkahattutäti mistään mitään tajua. kuuntelee mun tarinaa silmät pyöreenä kauhuissaan ja voivottelee. Käyn vaan juttelemassa vaikka en siitä mitään saakaan irti. ehkä jossain vaiheessa mut ohjataan jonnekin parempaan paikkaan. Jos nyt jaksan taistella ja pitää itteni hengissä siihen asti.