Yksinäisyys vie sanatkin suusta
Ei voi sanoin kuvata sairastuessaan yksinäisyyden häpeää ja tuskaa. Masentuneena vielä vaikeampi yrittää avautua ettei märehdi samaa asiaa. Alta 50 v joutuisi vielä elämään näin yli 20v…kyllä viidessäkin on tekemistä.
Olen alkanut jo pelätä sairaanhoitoakin koska sieltä tulee lisää uhkakuvia siitä miten vaikea yksinäisyydessä on pärjätä mahdollisen toipumisenkin jälkeen. Jopa hyttysenpistossa on ongelmia tulevaisuudessa ja todellisuudessa ei näin ole.
Murheet paisuu masentuneessa mielessä ja paniikkikohtaukset saa välillä vallan mielestä. Ei auta haravointi, lenkkeily. Kivun ruumiissa vielä käsittää mutta tuska sielussa on jotain niin murentavaa.
Sielu huutaa apua mutta kenelle sitä jakaa kun on yksin. Ympäristöni ei edes tajua mitä minun tunnemaailma nyt kärsii. Olen niin reipas ja terveen näköinen heidän mielestä. Niinhän ne kaikki tupakoinnin lopettaneet ja hiuksensa menettäneet ovat. Näyttävät hyvinkin terveiltä ja riisutuilta. Sairauden runtelema ja pitäisi ymmärtää olla kiitollinen että, saa elää. Olen jo elämästä niin paljon nähnyt ettei minulle olisi ollut suuri menetys päästä jo vanhempieni syliin takaisin.
Näin se on kun ei puolisoa, lapsia, vanhempia, sisaruksia eikä ystäviä.
Totta.
Keskustelu on asia jossa on "harjaannuttava" kokoajan.
Sanallinen ilmaisu kapenee ja kuihtuu ilman käyttöä.
Toinen luku on vielä ääni, se katoaa jos ei puhu tai käytä ääntään.
Olen asunut nyt kymmenen vuotta yksi, puhekumppanit ovat satunaisia tuttavuuksia kaupassa bussissa muuten vaan julkisissa tiloissa tai paikoissa käyviä ihmisiä.
Käyn laulukuorossa, jossa saa käyttää ääntään. Siinä sen huomaa, muutaman päivän yksinolo ilman puhumista ja ääni ei tahdo kulkea millään.
Tämä yksin olo on tyrmäävää, lapsuuskodissa oli 9+2 ja vaihtelevasti palkkatyöläisiä. Työpaikat ovat olleet aina useamman hengen yhteisöjä Perheessä asui 3-4 henkeä.. Eläke sammutti kaikki valot, entiset työkaverit eivät kutsu yhteisiin menoihin, tuloni eivät riitä sosiaaliseen kanssa käymiseen viihde matkat tai vierailut..
Monet uskovat tietokoneen korvaavan ihmissuhteet..
Mielestäni sillä haetaan tietoa ja laajennetaan tarvittaessa lisätiedolla..
Kyllähän ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi. Näin minä asian näen. Sitä vasten ei siis ole mitenkään kummallista, jos ihminen yksinäisyydestä kärsii.
Sitä kaipaa toisten ihmisten kanssa käytyjä keskusteluja ja näissä kaikissa tilanteissa tulevaa näkemistä. Kaipaa siis nähdyksi tulemista. Jos ei ole toisten ihmisten kanssa tekemisissä, jää' elämästä puuttumaan tuo muiden ihmisten antama heijaste; Olet siinä, hengität, vastaan tuohon näin...jne. Kun sinä sanot jotain, toinen ehkä vastaa siihen ja vaikka olisit samassa tilassa toisen kanssa hiljaa tunteja, on se aivan eri asia, kuin olla yksin.
Yksinäisyyteen voi todella upota. Itsellä tekeminen autaa, mutta aina tulee vastaan se, että kaipaa sitä kommunikointia, keskusteluja. Tosi on, että ystävät ovat tärkeitä.
Hei!
Voimia sinulle! Kyllä itsekseen elävä ihminen joutuu tosiaan kokoamaan voimansa, kun muiden ihmisten tukea on vaikea saada. Tuli mieleeni, että oletko kokeillut hakea kontakteja seurakunnasta. Riippuu tietysti paikkakunnasta jolla asuu, paljonko vaihtoehtoja on tarjolla. Tällaisella isolla paikkakunnalla jolla itse asun , voi ison ja vähän kasvottomankin seurakunnan sijasta hakeutua johonkin pienempään ja tiiviimpään seurakuntaan. Kaikki on tietyti kiinni siitä omaako uskonnollisen vakaumuksen. Jos ei, niin seurakunta ei taida sitten olla vaihtoehto, vaikka uskon että seurakunta sinänsä ottaisi vastaan etsijänkin.
Minäkään en oikein sairaalahoitoon luota enkä halua joutua sinne (kukapa haluaisi). Mutta varmasti ainakin avohoitokontaktit ovat yksinäiselle tärkeitä. Saa tukea oman sairautensa hoidossa.
Toivon että etsit ja löydät ystäviä itsellesi. Masentuneille on muuten vertaistukiryhmiäkin, mutta riippuu tietysti taas paikasta jossa asuu onko sellaiseen meno mahdollista.
Minustakin tuntuu joskus että elämää on enempi jäljellä kun kaipaisi, elämänhalu on ollut hakusessa. Täytyy yrittää pitää yllä toivoa ja etsiä tukea itselleen. Kirjoittele tänne kuulumisiasi, niin on kontakteja ainakin täällä.
Erakkosiili,
Joku viestissäsi jäi vaivaamaan...
Jotenkin vahvistuu vain se kuva etten kuulu tähän aikakauteen tai yhteiskuntaan. Sen tiedän etten ole väärässä kehossa. Uskon hyvään ja sitä minun kohdalla ollut tarjollakin. Ne muistot satuttaa. Lapsuudenmuistoista nousee koulukiusatun koulumatkat.
Pihaa haravoidessa ja polttopuita kantaessa voi nähdä naapurin hakemassa lehteä. Pikainen tervehdys ja jatkan askareitani. Olen vetäytynyt kuoreeni ja sen raottaminen on satuttanut joka kerta.
En usko että, vika on ulkopuolella vaan minussa. Liian kiltti,herkkä ja hyväuskoinen näin ankaraan maailmaan.
Erakkosiili kirjoitti 24.3.2012 8:24
Jotenkin vahvistuu vain se kuva etten kuulu tähän aikakauteen tai yhteiskuntaan. Sen tiedän etten ole väärässä kehossa. - - - - En usko että, vika on ulkopuolella vaan minussa. Liian kiltti,herkkä ja hyväuskoinen näin ankaraan maailmaan.
Näin minustakin tuntuu, joskus voimakkaammin, joskus vähemmän.
Olen opetellut olemaan jämäkkä, mutta se vie niin paljon voimia, että siitä masentuu. Ja minua on petetty niin paljon, etten enää usko kehenkään.
Kirjoittaminen joskus helpottaa tuskaa muttei poista sitä. Voisin hakea hetken "seuraa" seurakunnasta tai SPR:ltä mutta ei se korvaa illan yksinäisyyttä. Kodin tyhjyyttä tai jakamisen iloa ja surua. Minulla on työpaikka mutta olen sairaslomalla ollut kohta 2 vuotta. Tosin olen siellä työpaikallakin kiusattu vaikka osaan työni erittäin hyvin ja siitä ei ole mitään moittimista. Enimmäkseen sanomista tulee minun persoonasta, ulkonäöstä ja toimeliaisuudesta. Tosin toimeliaisuus on nyt hieman lamassa.
Tunnen hetken ylpeyttä itsestäni kun saan jotain aikaseksi mutta se on vain hetken huuma.
Rakastan kevättä ja sen tuomia kukkia. Koitan niitä nytkin saada loistoonsa siistimällä kukkapenkkejä joista pilkottaa jo pieniä iloja sadoittain. Narsissit tekevät nousuaan. Kaikkea en vain jaksa. Jätän sitten suosiolla tekemättä.
Olen ajatellut että, voisin perustaa kodin muutamille yksinäisille ihmisille. Jos se korvaisi hieman normaali kotia jossa on elämää ja iloa suruineen. Siten saisin ehkä itsekin elämästä toisten läsnäoloa.
Ajatukset karkaa, elämä ei.
Kotiin on helppo linnottautua. Surullista mutta totta. Aamulla oli vaikea lähteä taas alkaviin hoitoihin. Hoitoa tulee joka arkipäivä toukokuulle asti.
Hei, olen "Sirkku" sanoo omahoitajani hymyillen. Hei, olen "Mirkku". Tuonne voi jättää tavarat ja vaatteet. Kuin robotti teen kuten käsketään. Suusta ei tule yhtään kysymystä. Päässä ei liiku mitään. Kuulen ääniä mutten jaksa välittää. Olen vain. Kohta se on ohi ja pääsen takaisin kotiin.
Kotiin palatessa oli tarkoitus mennä haravoimaan. Siitä ei tullut mitään. Heittäydyin sohvalle ja katselin televisiosta kaiken mitä sieltä tuli. Koettelemus oli kova. Viikon olen syönyt masennuslääkkeitä ja niistä on tullut oljenkorsi. Odotan kellonaikoja että, voin ottaa taas "askeleen" kohti terveempää mieltä. Vaikka aamuisin en meinaa niiden vuoksi päästä ylös vaikka on jo herännyt täysin.
Odotin koko päivän puhelimen soivan. Soittihan sieltä Kelan täti ja kertoi matkakulujen anomisesta. Kiitin kovasti vaivan näöstä puolestani.
Meneehän kauniit kevätpäivät näinkin toipuen, kenelle.
Mikä mahtoi olla päivän kohokohta? Varmaan auringonnousussa seisova valkohäntäkaurispukki.