Olen 25-vuotias nuori nainen. Olen aina halunnut olla SUOSITTU ja pidetty ihminen. Sen sijaan olen ollut ala-asteella kiusattu, yläasteella syrjitty ja tällä hetkellä melko yksinäinen.

Olen tehnyt mielestäni kaikkeni saadakseni tuttavuuksia ja ystäviä. Olen opiskellut, ollut töissä eri paikoissa, harrastanut eri asioita, ollut järjestötoiminnassa, netissä kaveripalstoilla… Tällä hetkellä käyn töissä, olen mukana järjestötoiminnassa, harrastan liikuntaa, syön hyvin, nukun hyvin, pidän asioistani huolta. Nämä pitävät minut kovalla työllä ns.pinnalla. Jos esim.lopettaisin urheilun vajoaisin helpommin masennukseen. Minulla on kyllä vanhemmat ja ”kavereita”, mutta jokatoinen päivä on yhtä ahdistuneisuutta, kärttyisyyttä ja masentelua.

Miksikö? Kavereillani ei ole koskaan aikaa, enkä vain jaksa olla aina se joka anelee seuraa. No, sitten luonnollisesti teen omia juttuja ja harrastan. Sitä vaan ei loputtomiin jaksa. Viikonloput ja pyhät ovat yleensä hiljaisinta aikaa. Arkena silloin tällöin jollain kaverilla saattaa olla aikaa. Ja kun olen yksinäinen, tulen erittäin ahdistuneeksi, kärttyisäksi ja surulliseksi, ja pienikin asia suututtaa. Tekee mieli haistattaa paskat näille vähillekin kavereille ja huutaa koko maailmalle mikä minussa oikein on vikana. Ja kun kysyn jotain kaveria ulos, yleensä hän vetoaa kiireisiin tai on melko haluton lähtemään minnekään. Olen myös jutellut näistä tunteistani jollekin kaverille, saahan siitä vähän keskustelunaihetta mutta siihen se jääkin, saattaa vain pahentaa asiaa kun kuulevat että olen yksinäinen, ja yksinäisiä tunnetusti kartetaan.

En vaan pääse MILLÄÄN siitä ajatusmallista pois, että haluan olla ”suosittu”, muuten elämässä ei ole mitään. En vaan halua olla mitään muuta. En vaan usko. Haluan vain olla pidetty. (Niin ja siis en mitenkään väkisin yritä ystävystyä ihmisiin, tiedän että siihen menee aikaa ja olenkin ollut kärsivällinen ja antanut olla jos toista ei kiinnosta. Liika yrittäminenkin on pahasta.)

Syy yksinäisyyteni lienee se yksi kammoksutuin tempperamentti, introverttius, ujous ja epävarmuus samassa paketissa. En ole mikään ääritapaus, olenhan ihan hyvin tullut toimeen muiden kanssa ja on minulla ollut muutamia hyviä ystäviä. Olen katsonut vaikka millä mitalla esim.videoita introverttiudesta ja koittanut uskotella, ettei siinä ole mitään pahaa mutta miten tässä maailmassa jossa se nähdään huonona luonteenpiirteenä, voisi sen hyväksyä? Ok, täytyy hyväksyä itse itsensä. Ette tiedäkään miten paljon olen tätä työstänyt ja oikeasti ulkona käyttäydyn jo melko sosiaalisesti, mutta oloni on silti paska. En vaan jaksa enää.