Yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne
Pakko purkaa tätä pahaa oloa jonnekin. Yksinäisyys on niin raastavaa, ollut jo pidemmän aikaa. Tunnen itseni niin tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi kun kukaan ei soita ei viestittele, no jo aikuiset lapset muistaa silloin tällöin viestillä.
Erosin 2v sitten ja sen jälkeen on tuntunut että elämä menee vain alaspäin. Olen kysynyt srk. lta vapaaehtoistöitä että pääsisin ulos kotoa ja tätä oloa mutta jostakin syystä sieltäkään mitään ole kuulunut ja se saa minun päässäni pyörimään ajatukset että minussa jokin syy miksi en kelpaa. Olen yrittänyt eri somejutuissa löytää edes kahvittelukaveria jonka kanssa voisi jutella ja voisi vaihtaa kuulumisia mutta sielläkään ei onnistu, asuvat kaukana tai ei vain ole kiinnostusta.
Oikeasti olen järjettömän sosiaalinen ja muista välittävä ihminen mutta nyt tuntuu että maailma kaatuu päälle kun olen vain päivät, yöt yksin. Tiedän etten ole ainoa Suomessa mutta miten voisi löytää ne ihmiset toisensa tässä maassa.
Tämä vähän sekava vuodatus mutta sain kirjoitettua ulos sen mikä mielessäni pyörii koko ajan, taukoamatta.
Jos käyt seurakunnassa niin onko siellä diakonia joka kuuntelisi? Entä kirkkokaffet messun jälkeen, eikö ne ole yhteisöllisiä tapahtumia, tai seurakunnassa opinto- tai keskustelupiirit?
Juttelua monet kaipaa. Mutta nykyajan maailmassa ihmiset eristäytyvät. Ainakin monet. Tarpeettomuuden ja yksinäisyyden tunne tuttuja. Minäkin elin aikanaan aktiivista elämää. Silloin vähän nuorempana. Mutta tuntuu että pikkuhiljaa kaikki kaverit kaikkoavat. Ja kun ei ole perhettä, niin mitäpä sitä muutakaan kuin yksin on päivät pitkät. Miettii vaan koko ajan sitä, että mitä tässä elämässä pitää vielä tehdä... Muuta kuin vanheta...