Hei!
Minunkin tilanteeni on siinä mielessä vaikea että sairastan vaikeaa masennusta mutta on minulla suuri siunaus nimittäin perhe. Ymmärrän että yksin on vaikeampi jaksaa. Oletkokoskaan ajatellut esimerkiksi vapaaehtoistoimintaan mukaan menemistä. Minä aloitan 26. päivä, minulla on oma mummu jota tapaan ja tuen. Kerran kuussa on vapaaehtoisten kokoontuminen. Tätä kautta saa vähän sisältöä elämäänsä ja saa tuntea itsensä tärkeäksi. Jos kiinnostuit niin etsi paikkakuntasi vapaaehtoistoiminnan koiordinaattori ja ota yhteyttä häneen. Minä kävin yhdessä haastattelussa jaminut hyväksyttiin. Olisin aloittanut jo aiemmin mutta minun täytyy odottaa sossun aikaa, aion kysyä bussilippua kun muuten on aikatiukkaa. En tiedä voiko sellaisen saada.

Hei aliisamaria, tekstisi vaikutti kovin tutulta ja innoitti avaamaan hieman omaa tilannettani. Olen kokenut myöskin olevani suuren osan elämästäni hyvin yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä. Osittain se yksinolo tapahtuu omasta vapaasta tahdosta mutta myös mm. syvälle juurtuneesta häpeäntunteesta ja itseluottamuksen puutteesta, joiden muistan selkeästi olleen osa itseäni jo ennen kouluikää. Olen aina kokenut olevani joukosta poikkeava ja eristäytynyt oman perheenikin sisällä. Koen lapsuusympäristön etäisen ilmapiirin vaikuttaneen siihen, että podin ahdistusta jo hyvin varhain enkä kokenut tulevani kuulluksi. Ajan myötä aloin sulkeutua yhä enemmän, eikä vielä nykyäänkään mulla ole yhtäkään ihmistä jonka seurassa kykenisin olemaan täysin oma itseni ja vapautumaan. Yksinäisyys vaikuttaa kroonistuneen, ja oma sosiaalinen identiteetti on melkolailla hämärän peitossa. Viihdyn hyvin yksin ja tavallaan olen sopeutunut siihen, mutta ihmisten seurassa olen herkästi tosi heikoilla, kadotan itseni ja ahdistun. Silloin oma yksinäisyys konkretisoituu enkä todellakaan voi väittää, ettenkö kaipaisi ja tarvitsisi ihmissuhteita. Torjumisen ja ulkopuolelle jäämisen kokemukset ovat olleet traumaattisia. Ja mikä surkeinta, usein saatan aiheuttaa moisia tilanteita ihan omilla oletuksillani, etten kuitenkaan olisi noiden ihmisten arvoinen, ja huomaamattani hoen asiaa mielessäni jolloin asiat on suuressa vaarassa käydä toteen. Alan vetäytyä itse siinä vaiheessa, kun torjumisen pelot alkavat nousta pintaan. Melkoiselta umpikujaltahan se tuntuu. Olisi tärkeää, jos onnistuisi löytämään syvemmän tarkoituksen ja merkityksellisyyden jostain harrastuksesta tai mielenkiinnonkohteesta niin, että sitä olisi luontevaa jakaa myös muiden kanssa. Mutta kieltämättä etenkin masennuksen kourissa voimavarat ja näköala ovat rajallisemmat, ja yksinäisenä on hankalampi saada uusia näkökulmia ja innoitusta asioihin.

Hei!

Ymmärrän sinua, olen itsekin kärsinyt yksinäisyyden tunteista. Oletko miettinyt voisiko kyseessä olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Voisiko auttaa jos ottaisit itsellesi pieniä haasteita eri päiville..aluksi jonkun helpomman ja ajan myötä vaikeamman tehtävän. Noiden haasteiden myötä ehkä olisi mahdollista oppia kohtaamaan mahdollisia pelkojaan pikkuhiljaa. Kannattaa myös muistaa, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Usein ihmiset pelkäävät ettei heitä hyväksytä sellaisena kuin ovat, mutta itse koen että ihmisten aitous ja rehellisyys ovat yleensä vahvuus. Itseäni saattaa ahdistaa ihmiset, jotka esittävät tekopirteitä ja oikeasti heillä on paha olla.

Eli suosittelen hakeutumista pikkuhiljaa ihmisten pariin. Alkuun voi riittää vaikka olisi ihmisten seurassa paljon ihan hiljaakin, ei kaikkien tarvitse aina olla suuna päänä. Hyviä kuuntelijoita tarvitaan myös. Kannattaa kohdella itseään arvostaen, vaikka niin kuin rakas ystävä kohtelisi sinua!

Itselläni on hieman samanlainen tarina ja olen monesti miettinyt, että millaistahan se olisi jos olisi oikea ystävä. Sellainen jonka kanssa voisi keskustella asioista, niin ettei niitä asioita käytetä vain selkäänpuukotuksen välineenä myöhemmin.

Mutta kai se on niin, että kaikille ei sellaista iloa suoda. Itse olen ollut yläasteelta lähtien yksin, kun en ilmeisesti vain kelpaa sellaisena kuin olen. Joskus harvoin pääsin mukaan paikallisten nuorten porukkaan, mutta se homma kuivui kokoon saman tien, kun eräät alkoivat avoimesti kysellä, että: onko "ton" pakko roikkua mukana. Joskus joku jopa sanoi avoimesti, että eksytetään "toi", niin se ei roiku perässä.

Aikaa kului, eikä lukio ja armeija tuoneet tilanteeseen mitään muutosta. Uudet ihmiset, sama paska. Yliopistossa olinkin jo sitten kai hyväksynyt sen, etten kelpaa mihinkään ryhmää mukaan, eikä odotuksiani ainakaan ylitetty. Työelämän puolella tuli sitten vihdoin muutosta, nimittäin huomasin se, että en kelpaa mukaan omana itsenäni, mutta jos minulla on jotain annettavaa (erityisosaamista, jne) niin se kyllä kelpaa.

Ja olen kyllä rampannut MT-hoitajalla ja psykiatrilla viimeisen vuoden, mutta ei siitä mitään hyötyä ole, kun en pysty luottamaan enää ihmisiin. Enkä totuuden nimissä välttämättä ehkä edes halua apua ihmiseltä, joka kuuntelee ongelmia vain sen takia, että saa siitä rahaa..

Itsekin olen yksinäinen. Ja tuntuu että pakenen yksinäisyyttäni tänne nettiin. Toisinaan olen erittäin kiukkuinen ja saan raivokohtauksia yksinäisyyden takia. Tuntuu että läheiset ihmiset joskus kärsivät siitä. Netin kautta olen kirjoitellut paljon ihmisille, mutta en ole tutustunut yhteenkään kunnolla. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu jokin asia painavan mieltä. En tiedä painavatko menneet asiat niin paljon että on hankala tutustua ihmisiin. Pelkään että jään yksin. Tuntuu, että tämä on vain itsesäälissä kieriskelyä. Olen ulkopuolinen kaikesta. Lukion jälkeen olen ollut ihan tuuliajolla.

Sosiaalisten tilanteiden pelosta ei kohdallani ole kyse, vaikka ujohko olenkin, vaan siitä että en oikein löydä tietä sinne ihmisten ilmoille. Tai no sinne missä voisi oikeasti tutustua ihmisiin. Tänäänkin kulutin aikaa kävelemällä kaupungilla ja käymällä kahvilassa, yksin. Hellittää sekin vähän yksinäisyydentunnetta kun voi edes liikkua siellä missä on muita. Oli vaan äärimmäisen surullinen olo. Kevät tuntuu vain pahentavan tätä masennusta, näkee miten ihmiset vapautuvat ja pitävät hauskaa, nauttivat auringosta ja yhdessäolosta, minulla taas ei ole mitään tekemistä. Siltikään vain kotona istuessa ei pää kestäisi, joten joutuu pakottamaan itsensä liikkeelle. Olen myös ollut yläasteesta saakka yksin ja minunkin lapsuuteni on ollut ahdistavaa kodin etäisessä ilmapiirissä kasvaen, mikä on osaltaan tehnyt minusta tällaisen vähän aran ja vakavan. Tuo vapaaehtoistyö kuulostaa ihan harkinnan arvoiselta vaihtoehdolta. Hoitajanikin on itse asiassa suositellut mm. vapaaehtoistyötä minulle. Sellainenkin pelko minulla on, että tutustuisin johonkuhun ja hänelle paljastuisi miten yksinäinen olen ja hän alkaisi sääliä tai karttaa minua. Taitaa olla vähän niin, että täydellisen yksinäisen on vaikeinta tutustua muihin ja sellainen kenellä jo on ystäviä ja aktiivinen elämä saa taas heidän kauttaan uusia tuttavuuksia ja kutsuja juttuihin. Tuntuu kuin olisi ympärilläni jokin muuri. ☹️

Pystyn hyvin samaistumaan kaikkiin tämän ketjun viesteihin.
Juuri nyt olen niin loputtoman väsynyt tähän elämään.

Hei,

minäkin olen yläasteelta lähtien ollut yksinäinen ja vasta yliopistossa tutustunut ihmisiin. Jonkun verran olen saanutkin kavereita mutta tuntuu, että niistäkin kaverisuhteista puuttuu jotain. Tai en voi olla täysin oma itseni. Minulla on pelko siitä, en koskaan löytäisi sellaista kaveria, jolle jutella kaikesta. Seurustelen tällä hetkellä ja seurustelun aloitusvaiheessa minua hävetti ihan hirveästi, ettei minulla ollut paljoa kavereita ja vapaa-ajallakaan en hirveästi missään kulkenut. Poikaystäväni on kuitenkin sosiaalisempi. Kyllä minulla nykyään on sosiaalista elämää mutta kuten aiemmin sanoin, niin en voi olla ihan oma itseni. En ehkä ole löytänyt samanhenkistä seuraa mutta en osaa sitä etsiäkään. ☹️ Minulla on diagnoosit paniikkihäiriöön, ahdistuneisuushäiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Ensimmäisestä olin tietoinen ja kahdesta muusta hämmästyin kun luin ne B-lausunnostani. Pelottaa myös nuiden diagnoosien takia, että saako tässä koskaan mitään hyvää kaveruussuhdetta aikaseksi kun pelkää välillä sekoavansa ja ahdistaakin niin paljon välillä! 😭