Hei! 

Olen 34-vuotias nainen, pitkällä sairaslomalla vakityöstäni parantumattoman liikehäiriösairauden vuoksi. Olen havahtunut siihen että olen jäänyt todella yksin, vaikka minulla on ihana mies ja ihanat lapset. Minulla on etäiset välit sisaruksiini ja vanhempiini, ja he asuvat kaukana. Sairauteni myötä olen tippunut eri yhteisöistä pois, eikä minulla ole juuri enää muita sosiaalisia kontakteja kuin terveydenhuolto ja perhe. Minulla oli paras ystävä lapsuudesta, joka kuitenkin valitettavasti menehtyi viime syksynä syöpään. Lisäksi luulin eräitä ihmisiä ystävikseni, mutta olen huomannut etteivät he enää kutsu minua mukaan yhteisiin menoihin. Olen innokas kirppistelijä, ja nyt viikonloppuna kävi niin että nämä niin kutsutut ystäväni sattuivat tulemaan samalla kirpputorilla vastaan. Minua ei kutsuta mihinkään ja minua satutti paljon huomata että olen jäänyt ulkopuolelle. Lisäksi olen vähentänyt/lopettanut päihteiden käytön, mikä ilmeisesti on muille viesti ettei minua kutsuta mukaan esim. iltamenoihin. Puolisollani on paljon ystäviä ja sosiaalisia menoja, ja olen kateellinen ja katkera hänelle. Minua surettaa parhaan ystäväni menetys todella paljon ja yksinäisyys ja suru syö minua sisältä. En kaipaa terapeuttia, joka saa palkkansa siitä että kuuntelee minua, vaan aitoa tasavertaista vuorovaikutusta ja hauskoja hetkiä aidon ystävän kanssa. Pelkään että minusta tulee ilkeä ja katkera kaikesta. 🙁