Olen melkein jo keski-ikäinen ja kärsinyt aina yksinäisyydestä, ehkäpä se osa identiteettiäni. Yksinäisyydestä huolimatta olen aina jaksanut hakeutua muiden seuraan ja pitänyt niitä hetkiä antoisina vaikka ihmiset eivät helposti olekaan pitkää aikaa lähipiirissäni pysynyt. Koen vain, todella vaikeaksi luottaa muihin ja torjutuksi tulemisen pelko on aina ollut suuri.
Tällä hetkellä häpeän myös sitä, että olen todennäköisesti mokannut töissä. Ei sinänsä mitään fataalia, kukaan ei kuole tai menetä rahojaan mokieni takia, ainoa menetys on se, että oma maineeni menee. Työyhteisössä, johon en oikeastaan edes tunnu kuuluvani mutta itse työstä nautin ja ajattelen niin, että saanpa minä tästä jotain substanssipuolella vaikka sosiaalisella puolella toivoisin enemmän kuuluvuutta. Mutta, tämähän voi olla minun oma vika, että ehkä en missään tunnu kuuluvani joukkoon. Nyt kuitenkin harmittaa, että en voi purkaa tätä kasvanutta yksinäisyyteni tunnetta ja mahdollisia maineen menetyksiä kellekään. Ei ole oikein kellekkään kenelle soittaa vaikka minulla on perhettä ja myös ystäviä. En vain koskaan ole ollut sellainen, että kertoisin pahasta olostani kenellekään. Myös terapeutille meno tuntuu vaikealle. Puolisolleni yritin kuvata yksinäisyyttäni ja huonommuuden tunnettani ja hän toki sanoi, että voin aina hänelle puhua mutta hän ei reagoi millään tavalla kertomaani. Ei edes millään kliseisillä fraaseilla vaan hän on vaan ihan hiljaa. Ei hänenkään seurassa enää tunnu niin turvalliselta. Taidan olla ihan solmussa 🙁
Kuulostaa tutulta, olen myös yksinäinen, huono luottamaan ihmisiin ja arka omista asioista kertomaan. On ollut tilanteita, (mm. Koulukiusaamista) joissa on luotto mennyt, sekin varmasti asiaan vaikuttaa. Ja voi olla että myös näytän umpimieliseltä vaikka yritän olla ystävällinen ja huomioiva. En viihdy isoissa porukoissa ja muutenkin sosiaalisesti olen kömpelö, mutta olisi kiva jos olisi joku jonka kanssa uskaltaa ajatuksia ja mieltä painavia asioita jakaa. Minulla oli oma tukisuhde täällä sivustolla, mutta harmillisesti aikaraja tuli siinä täyteen. Suosittelen kokeilemaan, itse koin sen erittäin hyväksi varaventtiiliksi ja avuksi mielen solmuihin.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Muokkausta
Kiitos että vastasit! Sanoitit kyllä hyvin ehkä mikä minunkin ongelma on, eli olen myös sosiaalisesti kömpelö. Tarvitsisi enemmän aikaan kun sosiaaliset tilanteet eivät mene niin sujuvasti. Pitääpä perehtyä tuohon tukisuhteeseen.
Hei. Yksinäisyys vaivaa täälläkin. Yhdeksän kuukautta sitten avioliitto miehen haluamana loppui. Muutin asumaan yksin. En ole koskaan tykännyt asua yksin, se ei vain ole minun juttu. Minun mielestä ihan sama vaika olisikin tuppisuu, niinkuin mieheni olikin joskus aika hiljainen ja omiin oloihin vaipuva, kunhan huoneistossa on toinen ihminen. Nyt varsinkin kun olen flunssassa ja tämä ei oikein tunnu paranevan niin koen yksinäisyyttä hiljaisessa huoneistossa. ystäviä on ja sukulaisia muttei heille viitsi soitella ja valittaa, olen valittanut ihan tarpeeksi kun ero tuli. Yritän hakea uutta parisuhdetta, ehkä liiankin innokkaasti ja siinä tulee pettymyksiä kun ei vain ole kiinnostavia miehiä tarjolla jotka olisivat samalla aaltopituudella näissä parisuhde asioissa.
Minulla on monta ystävää jotka ovat olleet jo vuosia yksin, siis asuvat yksin, eivätkä he valita kovin usein, joskus hieman jotain, mutta vähän. Voihan se olla että hekin kokevat yksinäisyyttä mutteivat kehtaa sitä kertoa kenellekään. Onko se vähän häpeällistä myöntää että on yksinäinen.
Sitten on pari ystävää jotka eivät tunne yksinäisyyttä, ainakin niin sanovat.
Helpotti heti kun tänne kirjoitti. Luin netistä mitä yksinäisyys voi aiheuttaa ja se oli karua luettavaa, aion ponnekkaasti päästä tästä yksinäisyydestä irti. Tsemppiä teille.
Hei,
näin iltaisin aina yksinäisyys vyöryy päälle. Minussa on joku vika, ettei kukaan pidä minuun oma-aloitteisesti yhteyttä. Tuntuu, että olen ihan turha ihminen. Mulla ei ole omaa perhettä, mutta lapsuudenperhe on ja heihin pidän yhteyttä ja he minuun, muttei kukaan muu tunnu pitävän minua tärkeänä. Yksinäisyyden tunne on raastavaa ja toivon, että olisi hyvä ystävä, jolle jakaa ilojaan ja surujaan. Pelkään kuormittavani siskoa liikaa mun asioilla.
Yksinäisyyden hetkillä myös itsemurha-ajatukset aktivoituvat, melkein joka ilta. Vaikea nyt enää hillitä itseään, ne ovat kuin pakkoajatuksia. Pakko ajatella, pelkään, että kohta pakko totella. Mulla on turvasuunnitelmassa mm kriisipuhelimeen soitto, mutta en uskalla soittaa sinne tai kehtaa soittaa. Toinen suunnitelma on soittaa päivystykseen, mutta sinne uskallan vielä vähemmän soittaa.
Moi.
Elämä kyllä on tällä hetkellä yksinäistä. Kävelylenkeillä kelaan vaan jotain todella synkkiä ja ahdistavia asioita. Itsemurha ajatukset toki vähän väistyneet, kun olen tullut siihen tulokseen ettei kuolema ns. pelasta ihmistä. Että kun ehkä noin 85 prosentin todennäköisyydellä mitään kuolemanjälkeistä elämää ei ole, niin parempi nyt sitten jatkaa tätä olemista, vaikka se onkin täynnä masennusta, ahdistusta ja yksinäisyyttä. En itsekään halua enää soittaa mihinkään kriisipuhelimeen tai päivystykseen, olen ajatellut että mitä se minua lopulta auttaa. On vain jotenkin pärjättävä yksin. Aikanaan soittelin päivystykseen ja ties mihin, hetken aikaa juttelin hoitajan kanssa ja se oli siinä. Ei mun mielestä siitä ollut oikein apua. Olen ajatellut että pitää nyt vain harrastaa paljon liikuntaa, jos se auttaisi pääkoppaan... Mulla vähän myös noita ihan fyysisiä vaivoja... Eipä nekään helpota kyllä tätä tilannetta. Toisaalta välillä kun on yksin, niin tuntee sellaisen vapauden tunteen, ettei ole riippuvainen kenestäkään. Mutta usein tuntuu siltä, että on kyllä juttuseuraa vailla...Usein sitten kun lähden johonkin harrastukseen ja tapaan ihmisiä, niin minulle tulee sellainen epätoivoinen olo, että nämä ihmiset ovat osa jotain ryhmää ja minä olen taas ulkopuolella. Aivan niin kuin joskus teini-iässä... Mutta samalla jostain kummallisesta syystä saan tuosta epätoivosta voimaa... Erikoista kyllä...
yksinäinen täälläkin. Yksi hyvä ystävä ainoastaan. Illat usein yksin kotona. Mullakin sama ettei kukaan pidä yhteyttä . Sitten kun kyselen, niin vastataan mutta muuten ei oteta yhteyttä. Yksinäisyys sairastuttaa ja sitä ei ymmärrä ihmiset jotka ei kärsi siitä. Menet vaa ja tutustut. Ei ihan noin vaan onnistu introvertilta. En osaa /jaksa pinnallisia keskusteluja. Väsyn myös herkästi isoissa sosiaalisissa tilanteissa. Olen aina kokenut olevani erilainen kuin ns valtavirta.en kuulu porukoihin. Nuorempana sentään yritin tutustua ja mennä porukoihin nyt ei enää jaksa. Koska jotenkin kuitenkaan en ystävysty kehenkään.
Sama mulla että yksi hyvä ystävä vain oikeastaan. Eilen kun olin melkein koko päivän yksin, niin illalla tuli hirvittävä ahdistus. Oli pakko lähteä johonkin. Menin apteekkiin ja kun siinä sitten juttelin farmaseutin kanssa, niin vähän helpotti. Mutta minussa on se outo piirre, että hakeudun usein yksinäisyyteen, mutta samalla tuo yksinäisyys ahdistaa. Luen yksin ollessani paljon, varsinkin eksistentiaalista kirjallisuutta. Siis sellaista missä puhutaan ihmisen elämän merkityksestä, ahdistuksesta, elämän vaikeuksista ja vastaavista aiheista. En nyt tiedä sitten helpottaako tuo kirjallisuus oloa. Jotenkin minua vain kiinnostaa niin paljon tuo eksistentialismi, mutta samalla se eristää mut toisista ihmisistä. Mietin sitten vaan noita eksistentiaalisia kysymyksiä, enkä näe kavereita tai tuttuja. Ja teen kävelylenkkejä yksin, jotka ovat hirveän ahdistavia. En ole pystynyt pitkiä lenkkejä tekemään, kun ajatukset pyörii niin ahdistavissa asioissa. On jäänyt se kela-päälle että ahdistavia ajatuksia syöksyy mieleen koko ajan. Minun pitäisi käydä eräässä paikassa viikottain, mutta on hirveän vaikeaa lähteä sinne, kun en jaksaisi kohdata niitä ihmisiä. Olen vaan jotenkin välillä niin väsynyt, en tiedä sitten johtuuko siitä että oon niin paljon yksin. Että tavallaan juttelu kasvotusten, jonkun kivan ihmisen kanssa olisi se paras lääke tähän ongelmaan, mutta kun juuri tuo juttelu minua niin väsyttää. On vaikea ymmärtää itseään: haluan olla porukassa yms. mutta samalla se porukassa olo on välillä hirveän ahdistavaa, sitten hakeudun jälleen yksinäisyyteen, mutta jossain vaiheessa sekin alkaa aina ahdistamaan. Että ei missään ole oikein hyvä olla. Minulla myös tuo että väsyn kaikissa sosiaalisissa tilanteissa hirveän nopeasti. En nyt sitten tiedä kannaattaako tässä ihan erakoitua... En minä toisaalta tiedä että mitä minä tällä loppu elämällä teen... En pysty oikein mitään työtä tekemään. Aina väsähdän. Voisi ehkä yrittää opiskella jotain... Onneksi raha tilanne ihan ok... Mulla taas oli niin nuorempana, että en lähtenyt kotoa oikein mihinkään. Paitsi urheilu harrastuksiin. Nyt pystyn lähtemään kämpästä, mutta eniten mua vaivaa tuo jatkuva väsymys ja myös ahdistus. Yksinäisyys toki myös. Jonkin asteinen ongelma tämä elämä on. Koskaan ei ole täysin tyytyväinen...
Huomenta. Mitä jos etsisitte jotain vertaistukea? Jos sellaista löytyy paikkakunnalta, esim. seurakunnalla on joitain keskusteluryhmiä, jotkut mielenterveyspalvelut järjestävät kaikenlaisia yhteisiä juttuja joihin voi mennä, ja moni muu yhdistys tarjoaa vertaistukea eri ryhminä tai tekemisenä, on käsityö yms. kerhoja.
Mutta antaako ylpeys periksi mennä porukkaan mukaan? Minulla ainakin perimmäinen syy miksi istun yksin kotona on ylpeys. Ylpeys on epätoivon nurja puoli, ja vaarallinen yhtä vaarallinen kuin epätoivo. Ja koen että se on minussa oleva paha joka yrittää minua eroittaa muista ihmisistä ja saada epätoivoon... ei mikään hyvä tunne. Itse en edes ymmärtänyt ensin sitä mikä on ylpeys? Luulin että olen vain luonnevikainen, syrjäänvetätyvä, itsesääliin vaipuva yms. kurja yksinäinen piru... sitähän se toitotti mieli minulle, kunnes aloin jälleen taas kääntämään asiat toiseen suuntaan. Mitä enemmän annan tuolle ylpeydelle periksi sen enemmän se vie minua väärään suuntaan.
Nyt olen jo päässyt tähän pisteeseen että alan hakemaan apua, seuraa ja ehkä uuden kumppanin elämääni, loppuu yksin itkeminen. Kukaan ei voi minun puolesta mitään ethdä, minun on itse lähdettävä liikkeelle.
kirjoittelen tätä lähinnä itselleni nyt, vaikka tänne samalla kirjoitankin, voimaannutan itseäni. Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ja ojentautuminen sitä kohti mikä ei näy.
Tsemppiä.
Huomenta, jatkan tähän ketjuun tätä itsetutkisteluani. Koska oivalsin jotain mitä en aiemmin ole huomannut. Niin olen alistuva, herkästi lähden mukaan sellaiseen jossa saan muka tunteen että kuulun johonkin porukkaan, en ole yksin. No, ihan normaali tunne joka on kaikilla ihmisillä, en ole yhtään epänormaali että haluan kuulua johonkin. Mutta että sen takia pitää niellä vaikka mitä ei ole normaalia. Voi joutua kaltoinkohdelluksi. Voi joutua syrjityksi. Porukan pilkan kohteeksi. Sisarusparven alistujaksi, kiltiksi joka ei loukkaannu mistään... Yrittää sovittaa kaiken. Niin. Niin minä tein avioliitossani. Yritin sovittaa, myönnyin kaikenlaiseen johon en enää mistään hinnasta suostuis. Hyi kauhea, mitä ihminen sietää vain sen takia että on joku. Se ahdistaa oikeastaan eniten että alistuin. Olin niin tyhmä ja arka, pelkuri, tarvitseva.
Ja se että ei saa vastakaikua omille ajatuksilleen jossain porukassa, sekin on itseä kohtaan väärin. Jos huutaa hätäänsä eikä kukaan vastaa niin se on itseä kohtaan suuri vääryys. On kuin huutais metsään eikä sieltä kukaan vastaa. Silloin pitää ymmärtää ettei enää huuda sinne. Ettei kerro ajatuksiaan sellaisessa paikassa missä sitä ei ymmärretä, esim. puhua ateistille omasta uskosta Jumalaan. Tai miesten vihaajalle puhua omasta parisuhteesta tai sen puutteesta löytää mies. Jos jatkuvasti puhuu tai kirjoittaa sellaiseen paikkaan tai paikassa mistä ei saa vastakaikua voi alkaa menettää toivoa, menettää oman itsensä, alkaa epäillä itseään, tuntee olonsa hylätyksi, vieraaksi. Nolostuu ja hävettää.
Se on juuri se ongelma elämässä, että joko menee porukkaan mukaan ja joutuu usein kuulemaan ihmisiltä silloin kaikenlaista keljuilua tai sitten on koko ajan yksin eikä sekään ole hyvä vaihtoehto. Voi olla että aika yleinen ongelma... Usein kun menee johonkin ryhmätoimintaan mukaan, niin siellä joutuu sietämään aika paljon kaikkea kuraa, mutta sitten: Onko sekään hyvä että on 24/7 yksin? Silloinkaan ei tahdo pää kestää. Koko nykyinen elämäni on sitä. että olen ensiksi pitkään yksin, sitten mulle tulee hirveä tarve mennä johonkin porukkaan, mutta sitten jotkut ihmiset ovat usein niin epäkunnioittavia, että he sanovat päin naamaa ties mitä. Ja sitten en halua enää mennä siihen porukkaan. Ja taas se ongelma tulee että olen yksin. Olen miettinyt että onko tähän oikeasti mitään ratkaisua? Pitää kai sitten vain löytää oikeanlainen porukka, mutta se on hankalaa. Elämä nyt toki muutenkin tuntuu olevan hirveän hankalaa. Olen ajatellut että kaikki on vain testiä. Kaikesta on selvittävä. Missään ei lopulta ole hirveän hyvä olla. Pitää vain kestää kaikki...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: korjailu
En tiedä onko yksinäisyys lopulta huono juttu? Mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa. Monet vaan kyllä sitten varottelee, ettei saa olla liikaa yksin.
Joskus haaveilen että voisin olla koko loppuelämäni yksin. Että kävisin vain kaupassa välillä ja olisin muuten koko ajan yksin kämpässäni. Se voisi tosin olla aika vaarallista. Välillä tuntuu että jos on kaksikin päivää lähes yksin, niin alkaa ahdistus nousemaan pintaan.
Tämä elämä vaan on niin helvetin vaikeeta, oli sitten yksin tai porukassa. Pitäisi nukkua enemmän. Viime aikoina taas vähän uniongelmia. Olen huomannut sen että rutiinit pyörittää tätä elämää. Päivät toistaa itseään. Just siitä se filosofi Camus puhui.
Ehkä jos olisi joka päivä jokin ryhmä mihin mennä, niin siitä muodostuisi rutiini ja elämä rullaisi paremmin. Nyt se on vaan tätä, että menen kauppaan. Lämmitän ruokaa. Syön. Luen. Katson tv:tä. Yms. Ja jokainen päivä toistaa tuota samaa kaavaa. Ja se alkaa pikkuhiljaa ahdistamaan.
Toisaalta ei tämä kirjoittaminen mitenkään minua vapauta noista asioista. Silti minun on ostettava ruokaa ja syötävä, kirjoitin tänne tai en. Silti on tehtävä tietyt asiat päivän aikana. On vaan pakko. Kirjoittaminen ehkä on terapeuttista, mutta ei se vapauta ihmistä tietyistä asioista. Välillä pitää urheilla, nähdä ihmisiä, olla sosiaalinen. Ja näitä asioita on pakko tehdä, enkä voi kirjoittamisella niitä paeta. Kai sitä taas pitää lähteä kauppaan...