En edes tiedä miksi kirjoitan tänne. Ehkä sen takia, että tapahtuisi joku ihme ja veisi tämän olon pois. Että jotain maagista tapahtuisi ja tajuaisin että kyllä minusta välitetään, olenpa ollut sokea. Sitä ihmettä olen odottanut jo vuosia. Välillä kuvittelen että asia onkin niin ja olen hetken aikaa onnellinen, kunnes totuus iskee taas vasten kasvojani: olen yksin.

En suinkaan fyysisesti. Minulla on perhe, puoliso ja lapsi. Puolisoni ei ole rakastanut minua enää vuosiin. Ei hän sitä myönnä, mutta tiedän sen. Olemme yhdessä koska ehkä se on helpompaa kuin aloittaa erorumba. Ehkä niin pitkään kun liittoon voimassa, voimme leikkiä kaiken olevan hyvin.

Paitsi että kaikki ei ole hyvin. Ja voi kun kyse olisikin vain epäonnistuneesta avioliitosta. Olen rikki. Sisältä. Haluan lopettaa kaiken. Tiedän että minun kuolemani olisi kaikille paras ratkaisu. Ainoa syy olemassaolooni on se että olen helvetinmoinen mammari. Pelkään kipua. En halua tehdä sitä niin että muut vaarantuvat.

Lapsuudessani oli paljon väkivaltaa ja alkoholia. Äitini on aina pitänyt minusta ja sisaruksistani hyvää huolta, mutta väkivaltaa tuli toiselta vanhemmalta. Minua kiusattiin koulussa monta vuotta, koska olen lihava ja nynny. Minulla on ollut aina maksimissaan yksi ystävä kerrallaan.

Pahoittelen sitä että teksti on sekavaa, mutta niin ovat ajatuksenikin. Välillä kuolemanhalu on niin suuri että tuntuu etten pysty hengittämään, välillä vaan kaipaisin läheisyyttä ja syliä. Että joku sanoisi, että minulla on oikeus tuntea näin ja hän on tukenani. Että kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. En voi kertoa näitä ajatuksia kenellekään. Minulla ei ole oikeutta pahoittaa toisten mieltä. Tiedän ettei ketään kiinnosta todella, mutta jos kertoisin näistä ajatuksista, ihmisillä tulisi velvollisuuden tunne auttaa. Koska on pakko.

Minulla on pari kaveria, mutta heillä on omat perheensä ja asiansa. Yhtä voin kutsua jopa parhaaksi ystäväkseni ja uskon todella että hän jopa pitää minusta, mutta se johtuu siitä että olemme tunteneet hyvin lyhyen aikaa. En ole koskaan kertonut ajatuksistani hänelle, mutta tiedän mitä mieltä hän on itsemurhasta. Hän pitää sitä todella itsekkäänä koska hänen läheisensä teki sen joskus vuosia sitten. En halua saada hänen halveksuntaansa niskoilleni. Mielummin nautin hänen seurastaan niin pitkään kun olen täällä. Ehkä se jopa helpottaa, että tiedän hänen vihaavan minua lähtöni jälkeen. Puolisoni tulee vihaamaan minua myös. Tiedän että lapsellani tulee olemaan parempi elämä ilman minua. Puolisoni tulee löytämään jonkun uuden ihmisen joka tekee hänet onnelliseksi.

Puolisoni tietää masennuksestani ja ”satunnaisista” itsetuhoisista ajatuksistani. Olen joskus heikkona hetkenä mennyt paljastamaan jotain. Onneksi hän ei ota sitä puheeksi.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen joka ilta etten heräisi enää aamulla. Ja jokaikinen aamu alkaa pettymyksellä. Taas yksi päivä yksinäisyyttä ja tuskaa. Olen pahoillani, että kaadan tämän kaiken teidän muiden niskaan. Mutta on vain pakko kirjoittaa johonkin. Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta pelkään että joku löytää sen.

Olen rukoillut Jumalaa auttamaan ja ottamaan minut pois täältä. Auttamaan sekä minua että ihmisiä lähelläni. Joskus tekisi mieli kävellä päivystykseen ja anella apua. Mutta läheisilleni tulisi siitä hyvin paljon ylimääräistä stressiä. Joskus toivoisin että voisin vain kävellä pois. Hävitä. Etten olisi koskaan syntynytkään. Olen ollut itsetuhoinen jo vuosia (tosin vuosia siinä välissä olin ”terve ja onnellinen”) Mietin miksi en toteuttanut suunnitelmiani silloin 16-vuotiaana. Olisin ollut nyt jo 15 vuotta pois täältä. En olisi koskaan tavannut puolisoani ja myrkyttänyt niin monen ihmisen elämää.

Niin moni nuori ihminen kuolee yllättäen, verisuoni katkeaa päästä tai jotain muuta kamalaa tapahtuu, niin moni rakastettu vanhempi, lapsi, puoliso kuolee ennenaikaisesti ja turhaan. Miksi minä en voisi viedä vaikka edes yhden paikkaa? Ehkä sen takia ettei Jumala eikä saatanakaan halua minua luokseen (jos nyt näin uskonnollisesti ajattelee)

Huh, tämä on varmaan ensimmäinen kerta kun kirjoitan oikeasti kaikki ajatukseni ulos. En ole koskaan sanonut näistä kenellekään. Tuntuu kuin minussa olisi kaksi puolta (ei kuitenkaan skitsofrenisellä tavalla), toinen huutaa apua hiljaa päänsä sisällä, rukoilee että joku kuulisi ja auttaisi. Toinen taas kertoo että miten en ole avun arvoinen, miten minua ei voi kukaan enää auttaa, olen tuhonnut jo elämäni täysin. Olen epäonnistunut kaikessa tässä elämässä. Ei näitä ajatuksia voi ääneen sanoa, leimautuu huomioh*oraksi. ”Jos oikeasti haluaisit tappaa itsesi, tekisit sen vähin ääniin.” MUTTA KUN MINÄ EN HALUA! TAI HALUAN! .. En tiedä. 😯🗯️

Rakastan nukkumista. Unissani olen onnellinen, unissani minulla on todella usein koira. Jore Marjaranta laulaa osuvasti kappaleessaan ”Uni”:
”Mut uni viedä saa toiseen maailmaan,
missä minutkin viimein huomataan.
Mua kuunnellaan, mua kaivataan, tarvitaan.
Kunpa heräisi en.”

Kunpa heräisi en.

Vielä kerran anteeksi. Toivottavasti en pilannut kenenkään päivää tällä tekstillä. Anteeksi