Voisiko ajatella, että yksinäisyys on henkilökohtainen kokemus? Konkreettista yksinäisyyttä lienee esim. vanhuksilla, joilta puoliso ja ystävät ovat kuolleet ympäriltä. Jos liikuntakykykin on heikentynyt, mahdollisuus tavata ihmisiä vähenee. Erottaisin yksinäisyyden kokemuksen konkreettisesta yksinäisyydestä siinä mielessä, että ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä. Kyky luoda ystävyyssuhteita kuuluu myös olennaisena osana sosiaaliseen luonteeseen eli introvertti ihminen kärsii yksinäisyydestä monin verroin enemmän kuin sosiaalinen kanssakulkijansa. Tiedän myös vanhuksia, joilla on laaja sosiaalinen verkko vaivoistaan riippumatta eli myös konkreettisen yksinäisyyden uhan edessä he kykenevät yhä uudelleen verkostoitumaan. Elävät esimerkit löytyvät läheltäni : äitini ja anoppini, jotka sosiaalisilta suhteiltaan ovat eri planeetoilta. Kysymys on siis ennen kaikkea luonteesta, ei niinkään olosuhteista. Toki sairaudet erityisesti mielenterveysongelmat aiheuttavat epäsuotuisia olosuhteita, joissa ystävyyssuhteiden vaaliminen käy mahdottomaksi.
Yksinäisyyden kokemus tulee helposti silloin, kun ei koe aitoa vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa. Sen voi estää pelko siitä, ettei toinen ihminen hyväksy sinua juuri sellaisena kuin olet. Toisaalta kyse voi olla vain perusteettomasta pelosta, joka ei pohjaudu todellisuuteen. Jos esim. Lapsena on tottunut esittämään näytöksiä, sama tapa seuraa aikuisuuteen. Yksinäisyydessä voi olla siis kyse kyvyttömyydestä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Näin ainakin tulkitsisin oman yksinäisyyteni. Olen siis introvertti, joka jännittää muita ihmisiä.

Luulen että omalla kohdallani yksinäisyyden tunne johtuu sairaudesta. Koen että muut eivät välitä minusta ja puhuvat pahaa selkäni takana. Olen sairastanut skitsofreniaa kahdeksan vuotta, vaikka nykyinen psykiatrini epäileekin diagnoosia... Joitakin sairauteen kuuluvia oireita on esim. joskus harvoin näkö-harhoja ja paikalleen jämähtämistä... Myös eristäytymistä, itsetuhoisia ajatuksia ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa...

Viime aikoina ollut taas yksinäistä. Johtuuhan se itsestäkin, kun en pääse lähtemään kotoa minnekkään. Tekisi mieli vaan maata ja itkeä.😭

En pysty kyllä itkemään. Olen jo niin pohjalla.

Voin kyllä myöntää että suurin osa tästä pahasta olosta on omaa vikaa. Olin aikoinaan seka-käyttäjä. Vedin viinaa ja lääkkeitä sekasin. Siitä on jäänyt jälkiä. Nyt en enää sitä tee, mutta olen kovin ahdistunut välillä...

Tuntuu että mussa on joku tosi pahasti vialla kun en sopeudu tähän elämän menoon. Aina kun aloitan esim. jonkun uuden harrastuksen niin jaksan tehdä sitä muutaman viikon tai kuukauden. Sitten taas vetäydyn omaan kammiooni...

Kai tää on jotain elämän pelkoa. Tuntuu etten ole elänyt täyttä elämää. Olen elänyt vaan varjona. Toki siihen liittyy armoton koulukiusaaminen. Joka päivä se helvetti palaa mieleeni. Kai se on taakkana koko loppu elämän.

Tuntuu että vaikka olen pian vasta 27-vuotias niin tunnen olevani ikä-loppu. Joka päivä mietin että mitä järkeä tässä mun elämässä enään on. Kun en voi töitä tehdä. Pelkään toisia ihmisiä. En saa mitään aikaiseksi.😭

Tää nyt on jo aika säälittävää. En minä haluaisi olla mikään reppana tai säälittävä-henkilö, mutta kun tuntuu että ylä-asteen jälkeen koko elämä on ollut vaan yhtä taistelua. En haluaisi valittaa, mutta en pysty tässä tilassa muutakaan. Olen liian herkkä ja liian yksin...☹️

Rina kirjoitti 5.10.2016 10:29

Voisiko ajatella, että yksinäisyys on henkilökohtainen kokemus? Konkreettista yksinäisyyttä lienee esim. vanhuksilla, joilta puoliso ja ystävät ovat kuolleet ympäriltä. Jos liikuntakykykin on heikentynyt, mahdollisuus tavata ihmisiä vähenee. Erottaisin yksinäisyyden kokemuksen konkreettisesta yksinäisyydestä siinä mielessä, että ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä. Kyky luoda ystävyyssuhteita kuuluu myös olennaisena osana sosiaaliseen luonteeseen eli introvertti ihminen kärsii yksinäisyydestä monin verroin enemmän kuin sosiaalinen kanssakulkijansa. Tiedän myös vanhuksia, joilla on laaja sosiaalinen verkko vaivoistaan riippumatta eli myös konkreettisen yksinäisyyden uhan edessä he kykenevät yhä uudelleen verkostoitumaan. Elävät esimerkit löytyvät läheltäni : äitini ja anoppini, jotka sosiaalisilta suhteiltaan ovat eri planeetoilta. Kysymys on siis ennen kaikkea luonteesta, ei niinkään olosuhteista. Toki sairaudet erityisesti mielenterveysongelmat aiheuttavat epäsuotuisia olosuhteita, joissa ystävyyssuhteiden vaaliminen käy mahdottomaksi.
Yksinäisyyden kokemus tulee helposti silloin, kun ei koe aitoa vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa. Sen voi estää pelko siitä, ettei toinen ihminen hyväksy sinua juuri sellaisena kuin olet. Toisaalta kyse voi olla vain perusteettomasta pelosta, joka ei pohjaudu todellisuuteen. Jos esim. Lapsena on tottunut esittämään näytöksiä, sama tapa seuraa aikuisuuteen. Yksinäisyydessä voi olla siis kyse kyvyttömyydestä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Näin ainakin tulkitsisin oman yksinäisyyteni. Olen siis introvertti, joka jännittää muita ihmisiä.

Kiitos tästä näkemyksestä. Tunnistin itseni tuossa varmaan juuri 'introverttinä'. Olen myös monesti miettinyt esim. sitä ettei minulla ole ehkä ole oikeita ystäviä. Että on käynyt sellainen tuuri. Esim. Minusta tuntuu että minä olen se joka kuuntelee heidän murheet mutta minun murheita ei kuunnella. Koen myös haastavana luoda uusia ystävyyssuhteita. Olen kai jotenkin niin herkkä siinä mielessä että jos kaveriin jossain vaiheessa menee hermo tai tulee riita niin en pysty luottamaan enää ja otan etäisyyttä.
Miten teillä muilla on? Onko ne parhaat ystävät sitte aina oikeesti niitä parhaimpia ystäviä?

minäitse89 kirjoitti 5.10.2016 13:40

Luulen että omalla kohdallani yksinäisyyden tunne johtuu sairaudesta. Koen että muut eivät välitä minusta ja puhuvat pahaa selkäni takana. Olen sairastanut skitsofreniaa kahdeksan vuotta, vaikka nykyinen psykiatrini epäileekin diagnoosia... Joitakin sairauteen kuuluvia oireita on esim. joskus harvoin näkö-harhoja ja paikalleen jämähtämistä... Myös eristäytymistä, itsetuhoisia ajatuksia ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa...

Viime aikoina ollut taas yksinäistä. Johtuuhan se itsestäkin, kun en pääse lähtemään kotoa minnekkään. Tekisi mieli vaan maata ja itkeä.😭

En pysty kyllä itkemään. Olen jo niin pohjalla.

Voin kyllä myöntää että suurin osa tästä pahasta olosta on omaa vikaa. Olin aikoinaan seka-käyttäjä. Vedin viinaa ja lääkkeitä sekasin. Siitä on jäänyt jälkiä. Nyt en enää sitä tee, mutta olen kovin ahdistunut välillä...

Tuntuu että mussa on joku tosi pahasti vialla kun en sopeudu tähän elämän menoon. Aina kun aloitan esim. jonkun uuden harrastuksen niin jaksan tehdä sitä muutaman viikon tai kuukauden. Sitten taas vetäydyn omaan kammiooni...

Kai tää on jotain elämän pelkoa. Tuntuu etten ole elänyt täyttä elämää. Olen elänyt vaan varjona. Toki siihen liittyy armoton koulukiusaaminen. Joka päivä se helvetti palaa mieleeni. Kai se on taakkana koko loppu elämän.

Tuntuu että vaikka olen pian vasta 27-vuotias niin tunnen olevani ikä-loppu. Joka päivä mietin että mitä järkeä tässä mun elämässä enään on. Kun en voi töitä tehdä. Pelkään toisia ihmisiä. En saa mitään aikaiseksi.😭

Tää nyt on jo aika säälittävää. En minä haluaisi olla mikään reppana tai säälittävä-henkilö, mutta kun tuntuu että ylä-asteen jälkeen koko elämä on ollut vaan yhtä taistelua. En haluaisi valittaa, mutta en pysty tässä tilassa muutakaan. Olen liian herkkä ja liian yksin...☹️

Voimia sinulle ! Kyllä maailmassa on niitä välittäviä ihmisiä. Koulukiusatuksi tulemisesta ja huumeiden käytöstä lähipiirissä on kokemusta takana, ne on todella rankkoja asioita ja mielen valtaa helposti se sama synkkyys vaikeina aikoina. Yritä pitää mielessä että se koulukiusaaminen ei johtunut sinusta, siihen asiaan et voi vaikuttaa jos muut on heikkoluonteisia. Ja kuinka niitäkin kiusaajia varmasti nykypäivänä hävettää.
Mua on auttanut sellanen ajattelu että 'nyt en ota elämää liian vakavasti', vaikka ois kuinka surkea hetki nii mitä sitte. Ei niille negatiivisille ajatuksille kannata antaa liikaa valtaa. Mikä sut tekee onnelliseks? Tee asioita mistä tykkäät. Aseta tavotteita itsellesi, pieniä tai suuria ja keskity niihin! Rakasta itseäsi, sä oot tärkeä!

Kiitos!

Mun lääkitystä on nyt laskettu ja välillä on aivan kauheita olo tiloja. Aivan kuin pää räjähtäis. Tää on hirveetä selviytymis kamppailua koko ajan. Taistelen omia ajatuksiani vastaan ja yritän jotenkin vaan rämpiä.

En mää pahimmalle vihollisellekaan toivoisi tällaista. En tiedä miten kauan tätä pystyy kestämään. Haluaisin koko ajan vaan pois. Mutta yritän taistella niitä ajatuksia vastaan. Yksinäisyys on välillä parasta lääkettä. Olen niin hermona muiden seurassa, että tuntuu sekoavan. Tää nyt on ainut tällainen foorumi, jossa voi näitä oloja enää purkaa...

Minkä helvetin takia mun on täytynyt kärsiä näin paljon? Tää elämä on niin epäreilua, kun toiset menestyy työssään tai opiskelussaan ja minä vaan junnaan paikalla. En pysty tekemään mitään. Haluan olla yksin, mutta sekin alkaa välillä ahdistamaan...

En tiedä edes miten olen pärjännyt näin vanhaksi (27). Vaikkei se vanha ikä ole, mutta tuntuu siltä. Joka päivä tätä samaa paskaa. Valitusta ja tuskaa.

Miksen voi olla kuin muut. Olenko jotenkin hylkiö? Psykiatrillakin on jotain mua vastaan, kun ei suostu enää keskustelemaan mun kanssa. ☹️

Sitten olen koukussa Temestaan. Yritän siitä päästä nyt eroon, mutta tuntuu että se on yhtä helvettiä. Sitten lääkäri ei enää suostu kirjoittamaan sitä. Ja minä kärsin hirveistä vierotus oireista. Silloin tuntuu että kuolee.

Jos se lääkäri ei taaskaan uusi reseptiä, niin olen aivan pulassa. Luultavasti vedän jotain toista lääkettä sitten... En tiedä enää mitä tehdä...☹️

Hei anonyymi, mitä tarkoitat oikeilla ystävillä? Ymmärrän pointin, että voi olla rasittavaa olla pelkästään kuuntelijapuolella ystävyydessä, ja että kaipaa vuorovaikutusta, jolloin kumpikin osapuoli saa ottaa tilansa, ja kokee tulevansa kuulluksi. Sitä tilaa ei välttämättä kaikkien kanssa saa, ainakaan, jos ei ottamalla ota. Kokeilla kuitenkin sopii - ehkä toinen ei vain tule ajatelleeksi, että ystävän rooli on muutakin kuin vain kuunnella. Jos tilanne ei muutu, eikä sitä jaksa, etäisyyden ottaminen lienee hyväksi.
Ihan toinen juttu on se, voiko ystävän hyväksyä karvoineen päivineen. Ihmiset ovat vajavaisia, tolloja, epäkunnioittavia ja erehtyväisiä, tuskin kukaan siltä välttyy. Ystävyydessä on olennainen kysymys: "mitä ystäväni merkitsee minulle?", mutta myös "mitä merkitsen ystävälleni?" Haluanko venyttää pinnaani ja rajojani seurustelemalla ihmisen kanssa, joka ei täytä odotuksiani vai odotanko ihmiseltä liikaa? Jokaisen täytyy olla sinut vastauksensa kanssa tai ystävyys kariutuu.
Jos mietin omia ystäviäni, he kaikki ovat kovin erilaisia luonteeltaan. Yksikään ei ole täydellinen match, ja toisiin pidän enemmän etäisyyttä kuin toisiin. Lähtökohtaisesti kukaan heistä ei ole kuitenkaan ilkeä. Ajattelemattomuutta en ota lukuun, se on niin yleisinhimillinen piirre. Täydellisen ystävän metsästäminen on ajanhaaskuuta ja tuhoon tuomittu yritys. Jos odottaa kovasti, saa varmasti pettyä. Ehkä liikenteessä kannattaa siis edetä pienin odotuksin. Ystävystyminen ei introvertille ole helppoa, mutta ei kannata jäädä paikalleenkaan. Joku toinenkin samanlainen voi odottaa jossain. Liian monimutkaiseksi asiaa ei kannata tehdä. Lisäksi : ystäviä (hyviäkin sellaisia) tulee ja menee. Matkan varrelle jää niitäkin, joiden kanssa synkkäsi. Elämä vain vie muualle ja yhteydenpito katkeaa. Kukka heille, joiden kanssa kerran matkasin 🙂🌻🙂🌻.

En tiedä jaksanko enää kauaa tätä helvettiä.... Aivan karsee olo koko ajan. Pahat ajatukset pyörii päässä. Mistään ei saa mielihyvää... Tuskaa...☹️

Tervehdys,
Olen yksinäisen miehen kaveri, käytännössä ainoa. Minulla itsellä elämä ns. hymyilee mutta tämä kaverini, kutsuttakoon tässä vaikka Jampaksi tilanne huolettaa suuresti.

Kysymykseni teille, jotka olette kokeneet itse tai lähimmäisen kautta tämäkaltaista voimattomuutta: mistä olette saaneet kaverille/ystävälle apua. Kaveria ei voi kuitenkaan "kavaltaa" (lukekaa alta).

Jampasta
-Jamppa on todella yksin. Hän on sosiaalisesti rajoittunut, osin introvertti luonne, sopivassa seurassa ja tilanteessa toisaalta hyvinkin äänekäs, jopa liikaa huomiota herättävällä tavalla.

-Jampalla on fyysisiä sairauksia ja reipas ylipaino eli ei herätä naisissa juurikaan ihastusta. Toisaalta, Jamppa on jo tämän hyväksynyt eikä ole aikoihin enää etsinyt itselleen naisystävää kuin ulkoilun merkeissä. Naiset eivät tätä ole ymmärtäneet vaan moni hakee hänestä "tuopin" maksajaa tarjotakseen vastapalvelukseksi tökeröä seksiä.

-Jampalla on siis erittäin huonoja kokemuksia naisista, jotka vedättävät ja nylkevät kiltin miehen mennen tullen. Jamppa on matkalla kohti täydellistä eristäytymistä.

-Tilannetta ei helpota, että Jampan yleinen elämänhallinta on aivan veitsen terällä: koti on kuin tyypillisellä hamstraajalla eli romua, likaa, jätteitä on pinoissa lattiasta kattoon. Verokuoret on avaamatta jne. Ketään ei voi kutsua koskaan kylään (ei kyllä menisikään...) eikä mitään voi heittää pois, koska tavarassa voi olla jokin "tärkeä" muisto tai piilevä rahallinen arvo.

-Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on kohdellut Jampaa täysin ala-arvoisesti. Osin toki siksi, ettei Jamppa itse osaa pitää puoliaan. Hän on tullut itsemurhauhkauksensa jälkeen eristetyksi piinallisella tavalla mutta myös julkisen puolen perushoidossakin (kaatumisen jälkeen) hän on virunut kyynisten perushoitajien välinpitämättömyydessä vuorokausia (ei peittoa, ei vettä kuten joku lääkärikin todisti äskettäin Helsingin sairaalassa kokemuksiaan).
-Yksityisen puolen terveydenhuolto on Jamppaa (isolla rahalla) auttanut myös masennuksen hoidossa mutta nyt on Jampan rahat loppu. Rahaa vielä kenties pystyisi järjestämään, jos Jampan saisi holhoukseen ja sitä kautta raha-asiat järjestymään.

-Holhous tai muu viranomaisen pakkotoimi on Jampan mukaan se vihoviimeinen temppu, jonka jälkeen hän menee keikkumaan. Olen vakuuttanut, etten koskaan petä Jampaa eli en aio kavaltaa häntä viranomaisille. Tässä linjassa myös pysyn, vaikka moni sivustaseuraaja voisi minua jo syyttää heitteillejätöstä.

-En ole heitteillejättänyt Jamppaa, tapaan häntä säännöllisesti mutta toki liian harvoin, koska minulla on oma elämä ja perhettä. Lisäksi vaimoni ei todennäköisesti tällaista kaveruutta jaksaisi seurata, sehän olisi häneltä pois kun illalla menisin viikottain Jampan kanssa "keilaamaan". Kyllähän moni ihanakin nainen aika itsekäs on ja jopa mustasukkainen miehen miespuolisista kavereista tai ainakin vapaa-ajasta, jonka mies olisi valmis hyvän asian eteen uhraamaan.

Mistä apua Jampalle, joka ei halua apua mutta sitä tarvitsisi. Käskystä ja uhkauksesta ei olea apua, Jamppa on jääräpäinen eikä alistu vaan eristäytyy sitten jopa minulta.