Tänään katselin aamu tv ohjelmaa jossa puhuttiin yksinäisyydestä. Yksinäisyys on myös minua koskettanut viimeaikoina, muutin toiselle paikkakunnalle, koska paikkakunta jolla asuin oli kaukana muusta omasta (lasten) perheistä..
Vaikka täällä en tunnekaan ketään, se tunne että olen yksin on paljon pienempi.
Paikkakunta josta muutin oli mulle mieluinen ja koti oli juuri sellainen kuin vaan saattoi toivoa. Kokemuksia tuli ja meni , mutta yksi yli kaikkien, tuttuja oli joka toinen – ystäviä ei. ! – Hyvin usein pyysin työkavereita, harrastuskavereita, naapureitani tulemaan kylää, mutta eivät he tulleet.
Yksinäisyyden tunne kasvoi sietämättömäksi sen tiedon myötä kuinka tuttuja, ” ystäviä” on joita tapaan harrastuksissa ym. Kuuntelen ja jaan asioita, heitä ei vaan sitten ole kun tarvitsen.
Tutustuin heti ensimmäisenä, muutto päivänäni henkilöön jolleka jaoin asian. Hän sanoi, nykyisin asia menee niin että pitää leipoa, laittaa tarjottavaa ja sitten pyytää ”kutsuille” – Ahaa- no nyt oivalsin.
Ajattelin , nykyisin on niin paljon rajotteita, on ruokavaliot, dieetit, terveys, käytös, varallisuus, sisäpiirit ym esteitä kanssakäymiselle☹️
Niin, seurakunta, jaaha, no ihan vaan tiedoksi, haluan päättää siitä mikä on seurakunta jonneka nyt menen – jos lainkaan ” toimittamaan” omaa tehtävääni, tehtävää jossa olisin tarvitseva palvelija.
Onko tämä maailma nurja?😐
Toivon, että löytäisit edes muutaman ystävän, silloin ei tuntuisi enää niin yksinäiseltä. Tututkin on kivoja siinä vaiheessa, kun haluaa vain vähän vaihdella kuulumisia, mutta ymmärrän, että on aika yksinäistä, jos ei ole kyläilyvieraita, tai että jos tuntuu siltä, ettei kukaan oikein kutsu kylään. On tietenkin monia syitä, miksi ihmiset eivät tule kylään esim.omat kiireet, harrastukset, lapsien harrastuksiin vieminen jne. Työ kuluttaa ihmisiä aika lailla nykypäivänä ja kun on vähän vapaa-aikaa niin se halutaan viettää perheen kesken. Uskon, että löydät kyllä ystäviä samanhenkisistä ihmisistä kuin sinä, ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos vastauksesta,.
Siihen kai yksinäisyyteni perustuukin mitä annoit ymmärtää vastauksessasi. Toinen asia on se mikä on elämänsisältö, tärkeysjärjestys. Minusta on hienoa se että tänäpäivänä vanhemmat viettävät aikaa enemmän lastensa kanssa. Luulen, että yksinäisyys on enemmänkin iäkkäämmän sukupolven ongelma, ongelma kun toinen on menetetty kuoleman tai sairastumisen kautta. Side on vahva vielä jäljellä ja uutta suhdetta ei näin ollen olekaan helppo alkaa.
Nyt en puhu tällaisesta yksinäisyydestä, vaan yksinäisyydestä, tunteesta, sulla voi olla tuhat tuttavaa ympärillä, mutta sielunkumppani, jota sanottakoon ystäväksi, puuttuu. Joillekin se on lemmikki niinkuin minullekin vuosia. Ehkä saan lemmikin jolleka olen se tärkein ja rakastettu🌻🙂🌻🌻🙂🌻
Kyllä. Minäkin tunsin kauheaa yksinäisyyttä kun erosin exästä. Se tyhjyys. Sitä vaan on pakko kehittää sitä elämänsisältöä.. On mulla pari ystävää. Ja yksi "ystävä" oli narsistinen ja manipuloiva. Tajusin että se kuluttaa vain voimiani. Siispä lopetin yhteyden pidon
Tuttuja on paljonki . niidenkin kanssa on mukava vaihtaa kuulumisia. Viikonloput on pahimpia yksinäisyyden kanssa. Se pitäisi vain järjestää ittelle muutakin sisältöä kuin samat tutut vanhat kuviot. Kevät lähenee ja olen toiveikas
Pitäisi taas vanha tanssiharrastus saada aloitettua🙂🌻
huawei, hienoa, tanssiharrastus on vaan niin hienoa sosiaalisen kanssakäymisen kannalta. Harrastin vuosia,vuosia mutta sitten vaihdoi juoksemiseen, sekin on ihanaa, ja pyöräily, liikkuminen ylipäänsä.
Tanssiharrastuksesta kyllä löytää samanhenkisiä kavereita.
Itse olen sikälj ujo ettei oikein yksin, ilman sitä hyvää kaveria enää, kun on muutaman kerran tullut hyvin "takkiin" - onnistu.
Kuinka kauan on mennyt aikaa ennen kuin esimerkiksi tanssiharrastuksesta löytynyttä juttukaveria voi sanoa ystäväksi ja kuinka kauan on mennyt siihen, että uskaltaa pyytää esimerkiksi kahville?
Tanssikaverin voi jo eka tanssin aikana pyytää jatkolle mikäli askeleet kohtaa - se on vaan niin "kemiassa".
Sellasia hyviä kavereita tulee kun toiset huomaa, että hei tuo osaa tanssia ja että osaa jutella, ei nirsoile, voi olla iloinenkin, tai että osaa kuunnella. Ne ovat asioita jotka lähtee itsestä käsin, syntyvät siinä kohtaamisessa.
Hyvin usein lavatanssipaikoilta sain kyydin tuntemattomalta tanssikaverilta, jonka olin tavannut muutaman kerran ja jonka manssa olimme tanssineet silloin tällöin. Vaikkemme olleet vielä tutustuneet mutta luottamus olj kohdillaan. Joskus poikkesimme kahville tai jäimme juttelemaan lyhyeksi aikaa. Eikä missään seurustelu mielessä, vaan ystävyyden ja tanssikaveruuden merkeissä.
Tanssiminen harrastuksena on kivaa liikuntaa, tanssiessa voi käsitellä omia tunteita ja tutustua erilaisiin ihmisiin, löytää elämänkumppanin, pitkäaikaisiakin ystäviä, hyänpäivän tuttuja.
Lavatanssipaikat, tanssipaikat jossa tanssitaan liikuntamielessä harrastaen ovat ainakin omasta mielestänj parhaita. Tsemppiä
☺️❤️☺️
No niin. Minä olen kasvanut uskonnollisessa perheessä. Äitini oli diakonissa. Aina pyrki täydellisyyteen. Hän lopulta hyppäsi junan alle...ei osannut hellittää otettaan töistä ja ainaisesta työnteosta. Sairastui masennukseen ja ei saanut lopusa enään untakaan. Nyt säälittää tosi paljon kun ajattelen että ei hallinnut omaa itseään. Olen toisinaan itsekin ollut töiden takia väsynyt. Mutta olen oppinut hallitsemaan itseäni ja oppinut tuntemaan myös rajani. Kyllä .olen itse kasvanut uskoon. Mutta harvalle se edes varmaan näkyykään. Mutta joo. Välillä olen yksinäinen.🙂👍
Minullekin on usko tärkeä eikä se ole ristiriidassa sen kanssa mitä teen, harrastan. Me ihmiset asetetaan itse rajat omalle toiminnaallemme elämässämme.
Jokainen jolla on omakohtainen usko, tietää myös omat rajansa ja se on hienoa mielestäni. Usko ei ole rajoittava tekijä elämässä, vaan yhtä hyvin usko antaa turvallisuutta, suojan, rajat jotka luovat varmuutta ja turvallisuutta , näin ajatelen.
Yksinäisyyttä usko tuo kyllä silloin jollei ole saman henkisten ihmisten kanssa tekemisissä, mutta ei se ole este olla tekemisissä heidän kanssaan. Tässä uskossa oleminen tuonee yksinäisyyden tunteen, ettei ole toista saman kaltaista, eikä olekaan.
Huawei onpa sulla rankka kokemus ja vetää kyllä hiljaiseksi. Se täydellisyyteen pyrkiminen on kyllä vaarallista. Lähipiirissäni on myös tällainen ihminen ja vielä kirkon piirissä hänkin, joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Ei varoittelut näytä auttavan mitenkään, vaikka kuinka yrittää vaikuttaa työtaakan helpottamiseen. Ihmisissä on näitä ääripäitä. Toisilla ei haluakaan itseä rasittaa mitenkään, toiset taas tekevät hommia heidänkin puolesta.
Surullista ja väärin.
niin, eipä sitä liiemmin ole tullut käytyä noissa uskonnollisissa piireissä. muistan, kun ihan lapsena minua ja sisaruksiani vietiin vastoin tahtoamme kansanlähetyspäiville ja kristillisen liiton kokouksiin. tuli erittäin ahdistava olo, kun äitini alkoi lähes aina itkemään.oli jo kauan aikaa oireillut mielenterveytensä takia. muistan kun en itkenyt sen hautajaisissa. vasta myöhemmin huomasin että en ole surrut. äiti on äiti aina. huonokin .joulut olivat kuitenkin mukavia, sekä kesälomamatkat. lauantait alkoivat äitin ja isän riitelyllä. äiti ei koskaan ollut tyytyväinen mitä isä teki esim. siivoustöissä. vaikka yritti auttaa vain, mikään ei koskaan riittänyt. oli aika jollaoin ajattelin, että olisi tullut heille asumusero tuon helvetillisten viikonloppujen takia. en ihan tätä itsemurhaa kuitenkaan iloinnut. joo, no tämmöistä
Täydellisyyttä tavoitteleva ihminen haluaa sitä myös lähiympäristöltä. Mikään vähempi ei kelpaa. Näyttää tuo kirkko olevan aikamoinen työnantaja ja ihminen voi ihan rauhassa palaa loppuun kenenkään siihen puuttumatta. Siihen johtopäätökseen olen tullut, kun olen sivusta sitä touhua seurannut.
Vanhempien riitoihin ei lapsi oikein voi puuttua, vaikka näkisi jotenkin kokonaisuudenkin. Uskovaisen kodin luulisi olevan vähemmän riidaton, mutta ei se taida niin olla.
itse olen ollut vuosia yksin on vaikeaa löytää kumppania kun ollut 20v sinkkuna jotain hetken juttuja ollut mut ei vakavaa en oikein pysty elää isäpuolen roolissa ja lapsettomia naisia on tosi vähän ...ongelma ollut pitkään.
Yksinäisyydessä sinänsä mitään pahaa ole.
- Olemalla rinnallakulkija voi hetkeksi ainakin unohtaa oman yksinäisyytensä.
Itselleni tuottaa vaikeuksia liittyä yhteisöön esim. Seurakunnan ryhmiin. Toisaalta myös jotkut ryhmät voivat olla äänekkäitä ja niin vieraita.
Siitä olen kuiten kiitollinen että on työ missä viihtyy. Tietynlaista yhteenkuuluvuutta voi kokea työyhteisön kanssa. Suurimmaksi osaksi ainakin . en ole äänekkäin enkä hiljaisin. Olen keskivaiheilla.hyvä niin. Terveydestä olen kiitollinen
Olin aika väsynyt koko syksyn.joulun ja talven.syynä ero. Koulu ja työ. Välillä ihmettelen kuin olen edes jaksanut. Onkin ollut hankalaa sopeutua aina uusiin työyhteisöihin.aina uudet ihmiset. Väsyttävää puuhaa muutaman viikon takia tutustua uusiin ihmisiin. Mutta pari kk enään ja koulu on loppu. 🤨
Itse olen käynyt tanssiharrastuksessa pari vuotta eikä yhtään kaveria ole löytynyt. Siis sellaista, jonka kanssa olisi kemiat kohdanneet. Olen alkanut miettimään onkohan tanssi sittenkään minun juttuni. Toisaalta tuntuu, että niitä kavereita ei löydy muistakaan harrastuksista vaikka on monenmoista tullut kokeiltua. ☹️