Yksinäisen nuoren aikuisen elämä
Voisin varmaan kirjoittaa kokonaisen romaanin mutta yritän pitää tekstin lyhyenä ja ehkä jopa helposti ymmärrettävänä.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes kaveria. Ainoat ihmiset jotka kohtaan suunnilleen päivittäin ovat työtoverini ja kaupan kassa. Työkavereista yksikään ei ole tullut minulle niin läheiseksi että vapaallakin juteltaisiin tai tavattaisiin. Meillä on myös hiljattain ollut ongelmatilanteita töissä jotka ovat syöneet hieman koko porukan mieliä. Nämä asiat on kuitenkin menossa parempaanpäin uuden esimiehemme ansiosta. Mutta kuitenkin, työpaikalla tulee juteltua lähinnä vain työasioista.
Viihdyn kuitenkin työssäni, en koe että aamuisin olisi yhtään vaikeaa ja masentavaa mennä töihin. Päinvastoin, menen ihan mielelläni koska työpaikalla saa hetkeksi unohtaa kaikki murheet kun pitää keskittyä työhön joka on osan aikaa päivästä välillä kiireistäkin.
Kun tulen iltapäivällä kotiin, olen yksin. Saatan olla yksin joskus pitkälle iltaankin jos mieheni tulee myöhemmin kotiin. Teen yksin kaiken, minulla ei ole kovin sosiaalisia harrastuksiakaan, lenkkeilen ja käyn salilla, salilla keskityn treenaamiseen enkä toisten kanssa höpöttämiseen tai kännykän näpräämiseen.
Vanhempiin mulla on ihan normaalit välit, soitellaan aina joskus ja nähdään aina joskus. Avomieskin mulla siis on, mutta silti voin sanoa olevani todella yksinäinen. Kun ei ole ketään kenelle soittaa jos haluaa jutella tai lähteä vaikka kahville. Miehen kanssa ollaan molemmat vähän huonoja keskustelemaan, kumpikaan ei osaa oikein puhua ja silloin kun puhutaan se tuntuu usein hankalalta aloittaa. Mies myös opiskelee vielä ja hän todella paneutuu opintoihinsa, käy myös osa-aikaisesti töissä.
Nykyään minulla on jatkuvasti paha olo siitä että olen niin yksin. Olen yrittänyt etsiä kavereita jopa netin kautta mutta en ole onnistunut. Enimmäkseen toinen osapuoli lopettaa yhteydenpidon hyvin pian, mutta pari kertaa olen itsekin joutunut lopettamaan kesken kun olen tajunnut ettei sovita ollenkaan yhteen. En ymmärrä miksi en saa kavereita? Olen aluksi ujo, mutta kun muhun tutustuu niin olen puhelias, huumorintajuinen ja osaan vitsaillakin. Vanhat työkaverit sanoivat joskus että mun kanssa on kiva tehdä töitä. Olen kyllä myös kuullut että olen kiltti. Kiltteys onkin varmaan yksi syy miksi kaveruuksia on kariutunut, kun en ole ollut enää tarpeeksi hyödyksi niin yhteydenpito muhun on lopetettu.
Olen alkanut pikkuhiljaa tajuta etten taida koskaan löytääkään edes sitä yhtä ystävää ja se kalvaa ja paljon. Nyt olen useita päiviä itkenyt pahaa oloani, välillä on vähän parempi mieli mutta sitten taas romahtaa kun muistan että valo tunnelin päässä ei olekaan niin lähellä…
Miehelläni on omat kaverinsa ja heidän porukkaansa en kuulu. He käyvät poikien kesken kaljoittelemassa, mökkireissuilla jne. Mitä minä siellä muka tekisin? Toisekseen en viihdy yhtään isossa porukassa, en osaa aloittaa keskustelua tai lähestyä toista ihmistä, eikä näinollen kukaan lähesty minuakaan koska olen niin hiljainen ja vetäydyn sivummalle. Mieheni synttäreillä vuosi sitten piilouduin makkariin ensimmäisten vieraiden saapuessa, enkä uskaltanut tulla sieltä koko iltana ulos. En edes vessaan vaikka oli kamala vessahätä. Pidättelin varmaan 9 tuntia ja melkein itkin kun ajattelin että joutuisin mennä huoneesta ulos.
Vappu meni istuen yksin kotona. Vapun jälkeen perjantaina lähdin käymään vähän kaupungilla, kävin leffassa ja ennen kotiintuloa kävin yhden oluen juomassa baarissa. Sielläkin oli todella tyhmä olo kun kaikilla muilla oli seuraa ja minä vaan istuin yksin. Lauantaina oli jo niin paha olo heti aamusta että itkin ensin varmaan kolme tuntia, ja kun mies heräsi, sulkeuduin makkariin ja vedin puoli paketillista vahvoja kolmiolääkkeitä ja toivoin että niillä lähtis edes taju. Tunteja istuin siellä yksin, lopulta lääkkeet väsyttivät ja nukuin lattialla josta mies mut illalla löysi ja säikähti ensin että olen kuollut tai jotain. Ei, olin vaan väsynyt, huimasi ja oli huono olo ja oksetti. Mies otti lääkkeet talteen (palautti ne tosin eilen… heitin ne roskiin etten saisi uutta houkutusta ottaa niitä), auttoi mut nukkumaan ja asiasta ei puhuttu.
Kaikkein vaikeinta tässä on se, että tiedän että itsehän mun pitäis pyytää sitä apua, koska en selvästikään ole ihan järjissäni. En ikinä uskonut että menisin ottamaan mitään lääkkeitä tuolla tavalla, mutta nyt vaan päätin että antaa mennä… Toivon muutenkin koko ajan että joutuisin johonkin onnettomuuteen, ajais vaikka rekka päälle tai joku ampuja vois losauttaa kadulla, pääsisin pois tästä pahasta olosta ainakin kun en tiedä juuri nyt muutakaan tapaa.
Mutta mitä apua mä muka voisin hakea? Ei mikään juttelu mulle parempaa elämää anna, ei apteekista saa kavereita reseptillä. Ei mitkään lääkkeet mulle uutta persoonallisuutta tuo.
Koko ajan on vaan niin paha olo, enkä tiedä mitä tekisin auttaakseni itseäni edes jotenkin. Miten tästä pääsee ylös? Kun kukaan ei voi ymmärtää jos ei ole samaa itse kokenut. Helppo se on vaan sanoa että ”piristy nyt ja menen ulos ja juttele jollekin ventovieraalle”.
Ikääkin on ”vasta” 30 vuotta joten olis vielä paljon vuosia jaksettavana jos tämä näin jatkuu. Pelkään pian että mieskin etsii uuden kun olen koko ajan niin allapäin.
En tiedä, oliko tästä kirjoittamisesta mitään apua, halusin vaan purkaa ajatuksia johonkin ja tuntuu että tämä voisi olla ainoa paikka missä ei heti tulla haukkumaan luuseriksi.
-spellcaster
Mulla on nyt ehkä hitusen parempi mieli kun sain vihdoinkin vähän juteltua miehen kanssa. Häntä oli vaivannut se kahden viikon takainen lääke-episodi ja kertoi pelästyneensä ihan tosissaan kun minut makkarin lattialta löysi.
En tiedä, nyt on toistaiseksi parempi fiilis, mutta en tiedä sitten että kuinka kauan. Ongelma ei ole hävinnyt mihinkään, mutta jos vain suinkin onnistuin miehelleni vakuuttamaan että tämä ei johdu hänestä, niin olen edes vähän tyytyväinen.
Pari päivää asiaa pohdittuani poistin Facebook-profiilini. Mulla oli siellä vaan työkaverit kavereina, koin jopa siellä olevani ulkopuolinen kun minun kuviani/päivityksiäni ei kukaan koskaan noteerannut mitenkään, muut kyllä tuntuivat saavan tykkäyksiä ja kommentteja omiinsa... Muutoin sitten vaan pelasin siellä paria peliä ja olin parissa ryhmässä mutta nekään eivät olleet mitään kovin tärkeitä. Voinpahan vapauttaa aikaa jollekin muulle tekemiselle, ehkä voisin lukea tai jotain muuta...
Taas viikonloppu... väsyttää ja ahdistaa taas vaihteeksi kun pitäisi jaksaa olla 24/7 kotona. Olen aina tykäänyt viikonloppuvapaista vaikka töissäkin on ihan mukavaa olla, mutta vapaapäivä on kuitenkin aina vapaapäivä. Viime viikot tunne on melkein päinvastainen, en haluaisi että viikonloppu tulisi ollenkaan koska sen mkana tulee myös ahdistuneempi olo. Nytkin istun lattialla, itkin äsken ja toivon että kohta olisin niin väsynyt että voisin vaan mennä nukkumaan. Knpa nukuttaisi niin paljon että heräis vasta maanantai-aamuna töihin.
En ole nähnyt miestäkään sitten tiistai-illan, hän lähti keskiviikkoaamuna Ranskaan työmatkalle ja palasi eilen myöhään, en tiedä mihin aikaan kun heräsin vaan siihen kun hän kömpi yöllä sänkyyn. Tuskin hän tänäänkään tulee aikaisin kotiin, on niin kaunis ja lämmin sää että varmaan menee terassille tai puistoon kavereidensa kanssa. Itsekin pidän kesähelteistä mutta juuri nyt ei houkuta yhtään mennä ulos tai edes parvekkeelle. Kissojakaan en ole päästänyt sinne, on turhan kuuma niillekin ja täällä sisällä ei ole niin tukalaa.
Alkuviikon kestänyt "ihan ok" olo on tiessään ja nyt lähinnä vaan itkettää ja ahdistaa. Mietin vaan vähän väliä että miksen vaan voi kuolla. Miksei mun kohdalle koskaan osu auto-onnettomuuksia tai muuta vastaavaa. Piilotin sängyn alle päiväysvanhat särkylääkkeet jotka olen joskus saanut reseptillä, mutta en viitsi syödä edes niitä koska tiedän ettei niillä henkeä saisi kuitenkaan pois. Tulisi varmaan taas vaan huono olo niinkuin viimeksi niistä kolmiolääkkeistä.
Olen jo useana päivänä pohtinut tuota Net-tuki liveä, aina siellä olisi joku päivystäjä vapaana mutta en uskalla mennä edes sinne juttusille... Miten uskaltaisin mennä terveysasemalle livenä juttelemaan jollekin lääkärille kun en uskalla virtuaalisestikaan? Ajattelen vain koko ajan että mua pidetään idioottina, vaikkei asia varmastikaan ole niin. Tai että toinen ajattelee että "onpa tuollakin nyt isot ongelmat...". Pelkään että vien "vakavemmilta" asioilta aikaa ja joku minua enemmän apua tarvitseva jää ilman apua. ☹️
Paljon on tapahtunut viikossa. Viime lauantaina lähdin illansuussa päivystykseen sairaalaan koska oli niin kamala olo ja ajattelin etten kestä enää yhtäkään hetkeä yksin kotona. Mies oli lähtenyt hetkeä aiemmin äidilleen käymään. Pääsin lääkärille jolle kerroin pahasta olostani ja hän teki heti lähetteen psykologille joka tulikin hetken päästä mua jututtamaan. Tai siinä oli lääkäri ja hoitaja. Sovittiin lopulta että lääkäri laittaa mulle lähetteen psykiatrian polille ja sain myös alustavasti reseptin lääkeisiin. Hän oli sitä mieltä että jonkinasteinen masennus on kyseessä.
Sunnuntaina kirjoitin miehelle kirjeen jossa kerroin kaiken. Mies ei ole kommentoinut kirjettä mitenkään, ajattelin tänään kysäistä häneltä siitä, jos se nyt tulee edes ihmisten aikaan kotiin. Itse olen ollut koko loppuviikon saikulla pahoinvoinnin takia, tuo lääke aiheuttaa sen. Nyt on kyllä ihan ok olo mutta ahdistaa silti vähän. Pelottaa ☹️
Hei, luin pari ensimmäistä viestiäsi. Kuulostaa aika samanlaiselta kuin oma elämä. Olen vain 10 vuotta sinua nuorempi ja tosi väsynyt. Nyt opiskelen, mutta en usko jaksavani ensi vuonna töihin. Opinnoissakin vaikeuksia. Olen paljon yksin. Nyt kesälomalla olen kotona ja poikaystävä saapuu kotiin vasta illalla. Hän kyllä välittää minusta, kyselee vähän ja lohduttaa. Meillä on paljon vaikeuksia ja itse tahtoisin monesti vain maailmasta pois. Kavereita ei mullakaan pahemmin ole, joita voisin tapailla. Facebookissa voin moikkailla tjs. Olisi kiva, jos voisi edes puhua jollekin omia asioitaan, kuka olisi luotettava. Toivottavasti olet löytänyt jotain apua.
Hei spellcaster, ensimmäisiä viestejäsi lukiessa melkein säikähdin että mikä alter egoni täällä oikein kirjoittelee, kuulostat niin samanlaiselta. Olen saman ikäinen ja elämäntilanne on hyvin samanlainen, kahta kissaa myöten. Ja yksinäisyyttä tietysti, miehestä huolimatta.
Kuulostaa huolestuttavalta että olet niin masentunut, toivottavasti asiat on kääntyneet edes vähän parempaan suuntaan sitten sairaalaan hakeutumisesi? En itse ole ajatellut haluavani kuolla, mutta tottakai tämä erakonluonne ja kaverittomuus haittaa ja isostikin. Tänään alkoi niin paljon ottaa päähän tämä viikonloppuna yksin kotona hilluminen kun mies viettää normaalia sosiaalista elämää, että päätin tulla nettiin katsomaan onko täällä mitään vertaisryhmiä tai muita, ja löysin kirjoituksesi.
Kiitos kommenteista Aivan Loppu ja Hibi.
Mulla on tilanne muuttunut viime aikoina sen verran että sain haettua apua ja nyt odottelen mihin mut psykiatrian polilta ohjataan. Lääkkeetkin sain. Kaikki on jotenkin niin sekavaa tavallaan, en välillä tiedä, onko mistään mitään apua. Mieskään ei tunnu haluavan puhua koko aiheesta, hän pikemminkin elää niinkuin mitään mulla ei olisikaan. Pahat oloni saan kärsiä ihan yksikseni, kukaan ei kysy vointia eikä tarjoa juttuseuraa tai lohduttavaa syliä, silloin kun vaikka itken. Kuulostaa tosi naurettavalta, mutta mun ainoa "tukihenkilö" tällä hetkellä on toinen kissani, se köllöttelee mun kanssa ja on koko ajan lähellä. Se suurinpiirtein nuolee kyyneleet poskiltani jos itken. Mulla on ollut tuo kissa jo 8 vuotta, ja se on aina ollut todella rakas, mutta nyt jos koskaan se on jotain niin arvokasta ja tärkeää mulle, kuolisin varmaan jos sille just nyt vaikka tapahtuisi jotain...
Lomakin alkaa ensi viikolla, mutta olen jo tämän viikon ollut sairaslomalla, iski joku hämärä vatsapöpö ja maha on ollut jo pari viikkoa aivan sekaisin. Ja kun olen ammatiltani kokki, niin keittiöönhän ei ole fiksua mennä jos on jotain tarttuvaa...