Yksinäisen nuoren aikuisen elämä
Voisin varmaan kirjoittaa kokonaisen romaanin mutta yritän pitää tekstin lyhyenä ja ehkä jopa helposti ymmärrettävänä.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes kaveria. Ainoat ihmiset jotka kohtaan suunnilleen päivittäin ovat työtoverini ja kaupan kassa. Työkavereista yksikään ei ole tullut minulle niin läheiseksi että vapaallakin juteltaisiin tai tavattaisiin. Meillä on myös hiljattain ollut ongelmatilanteita töissä jotka ovat syöneet hieman koko porukan mieliä. Nämä asiat on kuitenkin menossa parempaanpäin uuden esimiehemme ansiosta. Mutta kuitenkin, työpaikalla tulee juteltua lähinnä vain työasioista.
Viihdyn kuitenkin työssäni, en koe että aamuisin olisi yhtään vaikeaa ja masentavaa mennä töihin. Päinvastoin, menen ihan mielelläni koska työpaikalla saa hetkeksi unohtaa kaikki murheet kun pitää keskittyä työhön joka on osan aikaa päivästä välillä kiireistäkin.
Kun tulen iltapäivällä kotiin, olen yksin. Saatan olla yksin joskus pitkälle iltaankin jos mieheni tulee myöhemmin kotiin. Teen yksin kaiken, minulla ei ole kovin sosiaalisia harrastuksiakaan, lenkkeilen ja käyn salilla, salilla keskityn treenaamiseen enkä toisten kanssa höpöttämiseen tai kännykän näpräämiseen.
Vanhempiin mulla on ihan normaalit välit, soitellaan aina joskus ja nähdään aina joskus. Avomieskin mulla siis on, mutta silti voin sanoa olevani todella yksinäinen. Kun ei ole ketään kenelle soittaa jos haluaa jutella tai lähteä vaikka kahville. Miehen kanssa ollaan molemmat vähän huonoja keskustelemaan, kumpikaan ei osaa oikein puhua ja silloin kun puhutaan se tuntuu usein hankalalta aloittaa. Mies myös opiskelee vielä ja hän todella paneutuu opintoihinsa, käy myös osa-aikaisesti töissä.
Nykyään minulla on jatkuvasti paha olo siitä että olen niin yksin. Olen yrittänyt etsiä kavereita jopa netin kautta mutta en ole onnistunut. Enimmäkseen toinen osapuoli lopettaa yhteydenpidon hyvin pian, mutta pari kertaa olen itsekin joutunut lopettamaan kesken kun olen tajunnut ettei sovita ollenkaan yhteen. En ymmärrä miksi en saa kavereita? Olen aluksi ujo, mutta kun muhun tutustuu niin olen puhelias, huumorintajuinen ja osaan vitsaillakin. Vanhat työkaverit sanoivat joskus että mun kanssa on kiva tehdä töitä. Olen kyllä myös kuullut että olen kiltti. Kiltteys onkin varmaan yksi syy miksi kaveruuksia on kariutunut, kun en ole ollut enää tarpeeksi hyödyksi niin yhteydenpito muhun on lopetettu.
Olen alkanut pikkuhiljaa tajuta etten taida koskaan löytääkään edes sitä yhtä ystävää ja se kalvaa ja paljon. Nyt olen useita päiviä itkenyt pahaa oloani, välillä on vähän parempi mieli mutta sitten taas romahtaa kun muistan että valo tunnelin päässä ei olekaan niin lähellä…
Miehelläni on omat kaverinsa ja heidän porukkaansa en kuulu. He käyvät poikien kesken kaljoittelemassa, mökkireissuilla jne. Mitä minä siellä muka tekisin? Toisekseen en viihdy yhtään isossa porukassa, en osaa aloittaa keskustelua tai lähestyä toista ihmistä, eikä näinollen kukaan lähesty minuakaan koska olen niin hiljainen ja vetäydyn sivummalle. Mieheni synttäreillä vuosi sitten piilouduin makkariin ensimmäisten vieraiden saapuessa, enkä uskaltanut tulla sieltä koko iltana ulos. En edes vessaan vaikka oli kamala vessahätä. Pidättelin varmaan 9 tuntia ja melkein itkin kun ajattelin että joutuisin mennä huoneesta ulos.
Vappu meni istuen yksin kotona. Vapun jälkeen perjantaina lähdin käymään vähän kaupungilla, kävin leffassa ja ennen kotiintuloa kävin yhden oluen juomassa baarissa. Sielläkin oli todella tyhmä olo kun kaikilla muilla oli seuraa ja minä vaan istuin yksin. Lauantaina oli jo niin paha olo heti aamusta että itkin ensin varmaan kolme tuntia, ja kun mies heräsi, sulkeuduin makkariin ja vedin puoli paketillista vahvoja kolmiolääkkeitä ja toivoin että niillä lähtis edes taju. Tunteja istuin siellä yksin, lopulta lääkkeet väsyttivät ja nukuin lattialla josta mies mut illalla löysi ja säikähti ensin että olen kuollut tai jotain. Ei, olin vaan väsynyt, huimasi ja oli huono olo ja oksetti. Mies otti lääkkeet talteen (palautti ne tosin eilen… heitin ne roskiin etten saisi uutta houkutusta ottaa niitä), auttoi mut nukkumaan ja asiasta ei puhuttu.
Kaikkein vaikeinta tässä on se, että tiedän että itsehän mun pitäis pyytää sitä apua, koska en selvästikään ole ihan järjissäni. En ikinä uskonut että menisin ottamaan mitään lääkkeitä tuolla tavalla, mutta nyt vaan päätin että antaa mennä… Toivon muutenkin koko ajan että joutuisin johonkin onnettomuuteen, ajais vaikka rekka päälle tai joku ampuja vois losauttaa kadulla, pääsisin pois tästä pahasta olosta ainakin kun en tiedä juuri nyt muutakaan tapaa.
Mutta mitä apua mä muka voisin hakea? Ei mikään juttelu mulle parempaa elämää anna, ei apteekista saa kavereita reseptillä. Ei mitkään lääkkeet mulle uutta persoonallisuutta tuo.
Koko ajan on vaan niin paha olo, enkä tiedä mitä tekisin auttaakseni itseäni edes jotenkin. Miten tästä pääsee ylös? Kun kukaan ei voi ymmärtää jos ei ole samaa itse kokenut. Helppo se on vaan sanoa että ”piristy nyt ja menen ulos ja juttele jollekin ventovieraalle”.
Ikääkin on ”vasta” 30 vuotta joten olis vielä paljon vuosia jaksettavana jos tämä näin jatkuu. Pelkään pian että mieskin etsii uuden kun olen koko ajan niin allapäin.
En tiedä, oliko tästä kirjoittamisesta mitään apua, halusin vaan purkaa ajatuksia johonkin ja tuntuu että tämä voisi olla ainoa paikka missä ei heti tulla haukkumaan luuseriksi.
-spellcaster