Yksinäisen nuoren aikuisen elämä
Voisin varmaan kirjoittaa kokonaisen romaanin mutta yritän pitää tekstin lyhyenä ja ehkä jopa helposti ymmärrettävänä.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei edes kaveria. Ainoat ihmiset jotka kohtaan suunnilleen päivittäin ovat työtoverini ja kaupan kassa. Työkavereista yksikään ei ole tullut minulle niin läheiseksi että vapaallakin juteltaisiin tai tavattaisiin. Meillä on myös hiljattain ollut ongelmatilanteita töissä jotka ovat syöneet hieman koko porukan mieliä. Nämä asiat on kuitenkin menossa parempaanpäin uuden esimiehemme ansiosta. Mutta kuitenkin, työpaikalla tulee juteltua lähinnä vain työasioista.
Viihdyn kuitenkin työssäni, en koe että aamuisin olisi yhtään vaikeaa ja masentavaa mennä töihin. Päinvastoin, menen ihan mielelläni koska työpaikalla saa hetkeksi unohtaa kaikki murheet kun pitää keskittyä työhön joka on osan aikaa päivästä välillä kiireistäkin.
Kun tulen iltapäivällä kotiin, olen yksin. Saatan olla yksin joskus pitkälle iltaankin jos mieheni tulee myöhemmin kotiin. Teen yksin kaiken, minulla ei ole kovin sosiaalisia harrastuksiakaan, lenkkeilen ja käyn salilla, salilla keskityn treenaamiseen enkä toisten kanssa höpöttämiseen tai kännykän näpräämiseen.
Vanhempiin mulla on ihan normaalit välit, soitellaan aina joskus ja nähdään aina joskus. Avomieskin mulla siis on, mutta silti voin sanoa olevani todella yksinäinen. Kun ei ole ketään kenelle soittaa jos haluaa jutella tai lähteä vaikka kahville. Miehen kanssa ollaan molemmat vähän huonoja keskustelemaan, kumpikaan ei osaa oikein puhua ja silloin kun puhutaan se tuntuu usein hankalalta aloittaa. Mies myös opiskelee vielä ja hän todella paneutuu opintoihinsa, käy myös osa-aikaisesti töissä.
Nykyään minulla on jatkuvasti paha olo siitä että olen niin yksin. Olen yrittänyt etsiä kavereita jopa netin kautta mutta en ole onnistunut. Enimmäkseen toinen osapuoli lopettaa yhteydenpidon hyvin pian, mutta pari kertaa olen itsekin joutunut lopettamaan kesken kun olen tajunnut ettei sovita ollenkaan yhteen. En ymmärrä miksi en saa kavereita? Olen aluksi ujo, mutta kun muhun tutustuu niin olen puhelias, huumorintajuinen ja osaan vitsaillakin. Vanhat työkaverit sanoivat joskus että mun kanssa on kiva tehdä töitä. Olen kyllä myös kuullut että olen kiltti. Kiltteys onkin varmaan yksi syy miksi kaveruuksia on kariutunut, kun en ole ollut enää tarpeeksi hyödyksi niin yhteydenpito muhun on lopetettu.
Olen alkanut pikkuhiljaa tajuta etten taida koskaan löytääkään edes sitä yhtä ystävää ja se kalvaa ja paljon. Nyt olen useita päiviä itkenyt pahaa oloani, välillä on vähän parempi mieli mutta sitten taas romahtaa kun muistan että valo tunnelin päässä ei olekaan niin lähellä…
Miehelläni on omat kaverinsa ja heidän porukkaansa en kuulu. He käyvät poikien kesken kaljoittelemassa, mökkireissuilla jne. Mitä minä siellä muka tekisin? Toisekseen en viihdy yhtään isossa porukassa, en osaa aloittaa keskustelua tai lähestyä toista ihmistä, eikä näinollen kukaan lähesty minuakaan koska olen niin hiljainen ja vetäydyn sivummalle. Mieheni synttäreillä vuosi sitten piilouduin makkariin ensimmäisten vieraiden saapuessa, enkä uskaltanut tulla sieltä koko iltana ulos. En edes vessaan vaikka oli kamala vessahätä. Pidättelin varmaan 9 tuntia ja melkein itkin kun ajattelin että joutuisin mennä huoneesta ulos.
Vappu meni istuen yksin kotona. Vapun jälkeen perjantaina lähdin käymään vähän kaupungilla, kävin leffassa ja ennen kotiintuloa kävin yhden oluen juomassa baarissa. Sielläkin oli todella tyhmä olo kun kaikilla muilla oli seuraa ja minä vaan istuin yksin. Lauantaina oli jo niin paha olo heti aamusta että itkin ensin varmaan kolme tuntia, ja kun mies heräsi, sulkeuduin makkariin ja vedin puoli paketillista vahvoja kolmiolääkkeitä ja toivoin että niillä lähtis edes taju. Tunteja istuin siellä yksin, lopulta lääkkeet väsyttivät ja nukuin lattialla josta mies mut illalla löysi ja säikähti ensin että olen kuollut tai jotain. Ei, olin vaan väsynyt, huimasi ja oli huono olo ja oksetti. Mies otti lääkkeet talteen (palautti ne tosin eilen… heitin ne roskiin etten saisi uutta houkutusta ottaa niitä), auttoi mut nukkumaan ja asiasta ei puhuttu.
Kaikkein vaikeinta tässä on se, että tiedän että itsehän mun pitäis pyytää sitä apua, koska en selvästikään ole ihan järjissäni. En ikinä uskonut että menisin ottamaan mitään lääkkeitä tuolla tavalla, mutta nyt vaan päätin että antaa mennä… Toivon muutenkin koko ajan että joutuisin johonkin onnettomuuteen, ajais vaikka rekka päälle tai joku ampuja vois losauttaa kadulla, pääsisin pois tästä pahasta olosta ainakin kun en tiedä juuri nyt muutakaan tapaa.
Mutta mitä apua mä muka voisin hakea? Ei mikään juttelu mulle parempaa elämää anna, ei apteekista saa kavereita reseptillä. Ei mitkään lääkkeet mulle uutta persoonallisuutta tuo.
Koko ajan on vaan niin paha olo, enkä tiedä mitä tekisin auttaakseni itseäni edes jotenkin. Miten tästä pääsee ylös? Kun kukaan ei voi ymmärtää jos ei ole samaa itse kokenut. Helppo se on vaan sanoa että ”piristy nyt ja menen ulos ja juttele jollekin ventovieraalle”.
Ikääkin on ”vasta” 30 vuotta joten olis vielä paljon vuosia jaksettavana jos tämä näin jatkuu. Pelkään pian että mieskin etsii uuden kun olen koko ajan niin allapäin.
En tiedä, oliko tästä kirjoittamisesta mitään apua, halusin vaan purkaa ajatuksia johonkin ja tuntuu että tämä voisi olla ainoa paikka missä ei heti tulla haukkumaan luuseriksi.
-spellcaster
Hei, en osaa neuvoa tai sanoa mitään lohduttavaa, mutta luin kirjoituksesi ja jossain määrin ehkä ymmärrän miltä susta tuntuu vaikken ole ihan samanlaisessa tilanteessa.
Ahdistaa jo valmiiksi alkava viikonloppu, vapaata töistäkin. Otin äsken allergialääkettä ihan siinä toivossa että se alkaisi väsyttää niinkun se useimmille tekeekin väsyneen olon. Voisin mennä nukkumaan. Eilen olin muutenkin jo niin väsynyt että menin illalla kuudelta petiin ja heräsin 5.30 töihin.
Mua ihan itseäni pelottaa miten olenkin alkanut ajatella itseni vahingoittamista yhä vaan enemmän ja enemmän. Koko ajan liikenteessä toivon että tulispa iso rekka kylkeen tai jotain ja ois henki pois samointein. Töissä ehdin pohtia tänään myös että jos meidän taloudesta löytyisi ase, koittaisin varmaan ampua sillä tai jotain. Lisäksi mietin miksei voi olla jotain taatusti varmaa ja nopeaa ja kivutonta tapaa lähteä. Varmaan siksi en olekaan heti hyppäämässä tässä edes junan alle vaikka mieli tekisikin, koska en jaksa uskoa että sekään olisi kovin varma tapa. Enkä haluaisi myöskään sotkea sivullisia asiaan.
Pelkään myös mitä lemmikeilleni tapahtuisi jos nyt kuolisin pois. Mulla on kaksi maailman ihaninta kissaa joilla on vielä elämää edessä enkä halua että ne joutuisivat vieraiden käsiin.
Silti sitä vaan haluaisi jotenkin pois, pois tästä pahasta olosta tai jotain. Heitin viime viikolla syömistäni lääkkeistä loput roskikseen ja kadun nyt jo sitäkin. Kotoa ei (onneksi) löydy mitään nappeja enää. Vaikka eihän niillä sentään henkeä saa pois, noinkin "pienellä" määrällä.
Mieskin on koko viikon tullut paljon myöhempään kotiin kuin normaalistu tulee. Hän varmaan jälleen kerran luulee että mökötän hänelle. Aina jos olen allapäin jostain mikä ei liity häneen mitenkään, hän automaattisesti olettaa että olen suuttunut hänelle jostain ja pysyy siksi kaukana minusta. Hän ei ole ikinä kysynyt, miksi itken?
Se ei teekään olosta sitten ainakaan yhtään parempaa kun jää vielä miettimään että kuinka paljon toinen loppujenlopuksi välittää, minulle mieheni on kuitenkin elämäni tärkein ihminen ja kaipaisin häneltä tukea. Sitä on kuitenkin vaikeaa edes ajatella pyytää kun ei tiedä mitä toinen ylipäätään edes ajattelee...
Luin tekstisi ja ymmärrän melko hyvin miltä sinusta mahtaa tuntua.
Olen itsekkin kärsinyt jonkin asteisesta yksinäisyydestä läpi elämän. Muistan ajan, jolloin ei ollut lähes ketään ja se oli hirveää.
Onko sinulla perhettä lähellä missä asut, tai muuta sukua johon voisi yrittää pitää yllä suhteita? Jonkinlainen avun hakeminen voisi tehdä hyvää..Vaikka työterveyslääkärille juttelu tms.
Ystäviä on kyllä melko vaikea löytää..Niitä, kun ei saa noin vaan hyllyltä niinkun itsekkin sanoit..
Ei ole perhettä lähellä. Mulla on vaan vanhempani, siskon kanssa on välit poikki ja sukulaisiin en ole pitänyt yhteyksiä eivätkä hekään toisaalta minuun. Mun serkutkin on niin paljon mua vanhempia ettei olla koskaan oltukaan kovin läheisiä.
Vanhemmille en ole koskaan voinut olla sillä tavalla avoin, että heiltä voisin juttuapua saadakaan.
Ei vaan ole ketään.
Olen taas yksin kotona. En ole noussut koko päivänä sängystä ja mieskin lähti muualle katsomaan lätkää. Taidan laittaa kissoille ruokaa ja kaivaudun takaisin peiton alle, ei tässä ole intoa muuhunkaan...
Heippa,
tekstisi kuulostaa todella tutulta. Olen itse havahtunut äskettäin siihen ettei minulla ole yhtään ystävää eikä juurikaan kavereita (jotain hyvänpäivän tuttuja). Olen ollut sellainen, että minulla on lähestulkoon yksi tai max. kaksi hyvää kaveria/ystävää, joihin panostaa. En viihdy isoissa porukoissa, miellän syvällisen keskustelun järkevämmäksi kuin ison kaveriporukan pintapuolisen höpöttelyn. Lisäksi jään ujouden takia aina muiden varjoon ja muut puhuvat keskenään. Minulle on myös hyvin tuttua tuo että "katoan" johonkin omaan sopukkaan esim. juhlissa, joissa paljon tuntemattomia. Ymmärrän, että monen sosiaalisen henkilön mielestä tämä on outoa käytöstä eikä varmasti tee mieli lähestyäkään minua. Olen myöskin aikoinaan "lukittautunut" poikaystävän bileissä huoneeseen tuntikausiksi kun iski paniikki! 😉
Kaikki uudet tuttavuudet ja sosiaaliset "tapahtumat" ovat minulle painajaista. Kaikki energia menee siihen että yrittää olla mahdollisimman positiivisen oloinen, hymyillä korvatakseen sen ettei saa suuta auki ja olla pakenematta mihinkään. Minulla siis on ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko taustalla, joka on varsinkin koko aikuiselämän häirinnyt vähän kaikkia elämän osa-alueita.
Olen nyt 5 vuotta ollut aika lailla erakkona. Muutto työn perässä isosta kaupungista pieneen paikkaan, jossa kaikilla omat piirit. Ei ole ketään kelle soittaa, ei ketään ketä pyytää kahville tai jonnekin irrottelemaan. Yritin aikani, mutta kyllästyin kun se olin minä koko ajan joka sai kysellä vapaa-ajan seuraa esim. paikallisilta työkavereilta ja jos joskus lykästi niin mukana oli iso lössi tuntemattomia. On ollut vain koti ja työ.
Kotona minullakin avomies löytyy, mutta se on taas oma lukunsa. Nyt 13 vuoden yhdessäolon jälkeen siihenkin haluaisin muutosta ja eronkin olen ottanut vähän aikaa sitten esille. Meillä tuppaa olemaan myös sitä, että kun olen allapäin tai itken niin on kaksi vaihtoehtoa: mies suuttuu, koska ajattelee että olen hänen takia sellainen (ei tajua että kaikki ei liity häneen vaikka keskusteltu asioista) tai mies ei reagoi mitenkään ja parhaimmillaan pidetään mykkäkoulua päiväkausia. Olen hänenkin kanssaan yksinäinen, hän ei ymmärrä minua eikä hän halua puhua muusta kuin tyyliin telkkariohjelmista. Meillä myös lemmikkinä kissa, joka onkin rakkainta tällä hetkellä.
Kyllä minäkin koen, että kunhan muhun tutustuu niin olen ihan hyvä tyyppi, erittäin luotettava ja hyvä kuuntelija ja huumorintajua löytyy. Vikaahan minussa on se, että en jaksa tän ikäisenä enää kavereina/ystävinä ihmisiä, jotka pettää luottamuksen tai valehtelee jatkuvasti ym. Ne muutamat pitkäaikaset ystävyyssuhteet on päättyneet siihen etten ole enää jaksanut ottaa paskaa niskaani tai olen kokenut ettei ole ollut ihan kaksisuuntainen katu ja koska en ole riitelijätyyppiä niin pikkuhiljaa suhteet häivyttäny pois. Mä olen kuitenkin ehkä sitten mielummin yksin kun pidän epäaitoja kavereita. Ja vaikka mullakin on pitkään ollu tosi paha olla mm. tän asian takia niin kyllä mä jaksan uskoa että joskus vielä törmää sellaiseen ihmiseen/ihmisiin jotka on täysin samalla aaltopituudella, joskus täytyy vaan odottaa kauemmin, niinkuin tosirakkaudenkin kanssa.
Paljon tsemppiä sinulle, et ole yksin näiden asioiden kanssa! 🙂
Harmillinen tilanne tosiaan, mutta meitä on täällä muitakin olemassa samassa tilanteessa.
Minä olen joskus kirjoittanut asioista jotka painaa mieltä ihan vaan paperille, kun en ole osannut ilmaista niistä ääneen, ja antanut ne miehelle luettavaksi. Viimeistään siinä vaiheessa on yleensä lähteneet keskustelut liikkeelle.
Yritän edelleen aktiivisesti tutustua ihmisiin mm. juuri netin välityksellä, sillä se on tällä hetkellä helpoin tapa. Töistä en ole koskaan minäkään löytänyt kavereita, tai ainakaan pysyviä sellaisia. Enkä harrastuksistakaan. Ihmisiin on kyllä todella vaikea tehdä tuttavuutta livenä noin vaan.
Voimia ja jaksamisia päiviisi!
Mies kun lähti lauantaina kaverilleen katsomaan lätkää, laittoi matkalla viestin että haluaisi jutella seuraavana päivänä koska kokee että on vähän vaikea tilanne kun ei tiedä mikä mua vaivaa. No tulikin vasta yömyöhällä kotiin joten olin nukkumassa. Seuraavana päivänä hän heräsi puoli kahden maissa, juoksi samanien suihkuun, puki päälleen ja katosi ovesta ulos (meni varmaan äidilleen äitienpäivänviettoon). Odotin häntä illalla koska tosiaan luulin että haluaa jutella, mutta palattuaan kaivoi vain kitaransa, laittoi telkkarin päälle ja oli hiljaa. Ei houkuttanut mennä utelemaan että haluaako hän nyt jutella vai ei...?
Sama eilen, odotin häntä illalla kotiin, mutta saavuttuaan oli taas hiljaa ja heittäytyi telkkarin avattuaan sohvalle , käänsi selkänsä ja alkoi torkkua. Eipä houkuttanut nytkään mennä kysymään että haluaako hän jutella vai eikö...?
Tuli taas niin järkyttävän paha olo että itkin yksin pari tuntia makkarissa ennenkuin nukahdin. En ymmärrä, mitä mies haluaa? Ollaan molemmat aika huonoja keskustelutaidoiltamme, pelkääkö hän jotain?
Nyt pitäis koittaa lähteä töihin ja tsempata etten alkaisi itkemään kesken työpäivän...
Ymmärrän kyllä tunteen minullakin avomies eläimiä pari kaveria mutta yksi kaveri viettää kaiken ajan miehen kanssa ja ain kun saanut kavereita niin sama homma a7na ne istuu kaiken ajan miehensä kanssa.Tykkään minäkin viettää aikaa mutten nyt jokainen päivä ja hetki haluan minä muutakin käydä kahvilla ja kuulla mitä sulle kuuöluu leipoa tai leffassa. Piknikillä tai hengailla joskus en nyt kaiken aikaa jaaina vaan olla yhteydessä, mutta se on hankalaa ei niitä vaan löydy tosta vain. Ja usein käynyt niin ettei ole samankaltaista seuraa. Olen aina miettinyt miten jotkut löytävät ne helposti. Itsellä paniikkihäiriö ja ahdistuneisuus sekä asperger. Myös kun en käy töissä tai opiskele on rasittavaa selitellä niitä asioita. Silti juttelisit miehellesi uskon hän ymmärtää kyllä. Tekisi paremman mielenkin jutella on meitä muitakin joilla ole niin paljon kamuja kyllä elämä silti mukavaa voi olla. Niin ehkä tähän itsellä auttaa olen vähän yksin olevaa sorttia ,mutta kaipaan kyllä silti seuraa tai tekemistäkin en ihan yksin tietty kaiken ajan.
Mulle riittäisi se yksi hyvä ystävä, ihminen jolle voi puhua kaikesta, niistäkin asioista mistä ei avopuolison kanssa halua jutella välttämättä. Jonka voisi tosiaan pyytää käymään tai mennä itse kylään, hengailla, olla vaan, mitä nyt hyvät ystävykset ikinä keksivätkään tehdä. Ystävyyssuhteen ei tarvitsisi edes olla sellainen, että nähdään vähintään kerran viikossa kasvotusten, riittäisi jos voisi vaikka soitellakin tai chättäillä Facebookissa tjtn... Kun vaan olisi se oma ystävä. Tietäisi että se ihminen on aina siellä jossain.
Avopuoliso ei kuitenkaan ole sama asia, vaikka omaa miestäni toki rakastan yli kaiken, hän on tärkeintä mulle tässä elämässä. Tietenkin toivoisin että hänellä olisi enemmän aikaa minullekin ja että häntä kiinnostaisi vähän enemmän tehdä kahdestaan asioita joista minä pidän. Tykkään esim. lenkkeillä yksin, mutta olisi joskus kivaa jos saisi miehen vaikka lenkkipolulle tsemppariksi.
Muutenkin olen luonteeltani vähän sellainen erakkomainen, olisikos se introvertti tähän sopiva sana myöskin. En kaipaa ihmisvilinää ja hulinaa ympärilleni, usein on ihan mukavaa olla ihan itsekseen. Usein nautiskelen jopa viikonlopuista jos mies vaikka lähtee kaverinsa mökille, ja innostun kaivamaan jonkun lempileffani esiin ja kokkaan jotain herkkuruokaa vain itselleni, nautiskelen punaviiniä... Osaan siis nauttiakin välillä yksinolosta, mutta viime aikoina tunne on ollut juuri päinvastainen. Silloin kun mulla on hyvä mieli niin en mieti näitä asioita, mutta nyt tämä paha olo on jäänyt päälle.
Pelkään usein jopa että mieheni ei jaksa minua enää kauan katsella juuri sen takia kun olen niin epäsosiaalinen pelkuri, sulkeudun kuoreni sisään julkisilla paikoilla ja minun kanssa ei voi minnekään lähteä kun pahoitan kaikkien mielen.
Aika tarkalleen vuosi sitten märehdin näitä samoja asioita, ja silloin sainkin kerrottua miehelleni siitä, miten yksinäiseksi koen oloni, ja kun ei ole ketään. Mutta mitäpä asialle silloinkaan saattoi tehdä, ero on vain se että nyt on ainakin kymmenen kertaa pahempi olo.
Täytyy tänään odotella taas illalla miestä kotiin ja jos ei ihan itse ala juttelemaan niin pitääpä itse kysyä että mitä hän haluaa sanoa? En ole ajatustenlukija, mutta jotain kai hänellä on mielessään kun itse asian otti puheeksi.
Minulla myös aika lailla samanlaista. Ei yhtään ystävää vain työkavereita. Siksi tulee töissä sitten joskus kerrottua myös yksityisasioista, kun ei ole muita ihmisiä joille kertoa. Mieheni on aika hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä. Hänenkään kanssa ei paljon keskusteluja saa aikaiseksi.
Olen koko ikäni kärsinyt tietynlaisesta yksinäisyydestä. Ja joskus tuntuu että kukaan ei edes halua tutustua minuun sen syvemmin tai kukaan ei ole kiinnostunut asioistani.
Monesti porukassakin tunnen itseni ulkopuoliseksi tai jotenkin erilaiseksi. Istun mielummin yksin kotona kuin jossain porukassa.
En tiedä mitä asialle pitäisi tehdä. Usein viihdyn yksinäisyydessä, mutta joskus kärsin siitä. Haluaisin ystävän jolle kertoa asioistani ja joka ehkä ymmärtäisikin minua.
Virgo83; olisin melkein voinut kirjoittaa saman tekstin kuin sinä. Poikkeuksena vaan että ainakaan juuri tällä hetkellä usko ei riitä siihen että onnistun ikinä löytämään sellaista loppuelämän ystävää. Toivottavasti jonakin päivänä...
Päätin tiistaina odottaa miestä kotiin ja kysyä ihan itse mistä han nyt halusi jutella kanssani. Tuli vasta kahdeksan maissa ja ensimmäisenä sanoi että haluaisi vähän syödä ensin koska on nälkäinen työpäivän jälkeen. Sanoin odottavani makkarissa että saa syötyä. Ruokailun ääniä kuuluikin peräti n. 45 min ja kun miestä ei alkanut senkään jälkeen kuulua toviin menin kysymään että menenkö nukkumaan, odotanko turhaan? Siellä hän makasi sohvalla läppärinsä taakse piiloutuneena ja sanoi että voin mennä nukkumaan, hän ei jaksa enää tänään keskustella. Kysyin että haluaako hän myöhemminkään jutella vai oliko se vain puhetta ja vastasi kyllä että haluaa ehdottomasti jutella. Pyysin kertomaan heti kun haluaa sen tehdä.
Kovin on kuitenkin ollut hiljainen, eilenkään hän ei tullut juttelemaan, tänäänkin varmaan odottelen häntä taas kotiin ja toivon että jaksaisi/haluaisi antaa hetken aikaa. Kauanko minun pitää antaa aikaa? Siitä on kohta jo viikko kun hän ilmaisi halunsa keskustella kanssani ja itse olen nyt kertaalleen jo asiasta kysynyt. Kuitenkin nyt tuntuu että hän tuntuu vain välttelevän minua eikä haluakaan jutella. Viikonloppuna vastasin hänelle viestiin etten ole hänelle mistään vihainen ja hänkään ei kuulemma ole minulle. Mistä on siis kyse? Pelkääkö mies nyt jotain? Tosiaan kun ei kumpikaan olla mitään kovin hääppöisiä keskustelijoita ja yhdessä ollaan jopa vuosi sitten sovittu että yritetään molemmat tässä tsempata ja otetaan ristiriidat mahdollisimman pian puheeksi.
En voi olla miettimättä että pelkääkö hän nyt sitä että teen jotain itselleni kun kerran jo vedin ne lääkkeetkin, eikä siksi osaa ottaa asiaa puheeksi vaikka haluaisikin? Onko hän jotenkin "pihalla" siitä mitä mulle on oikein tapahtunut? Vai onko hän sittenkin niin kyllästynyt jo katselemaan minua kun olen välillä niin vaikea tyyppi?
Haluaisin kuollakseni kertoa hänelle miltä musta nyt tuntuu ja toivoisin saavani häneltä tukea, haluaisin että hän ymmärtäisi tilanteeni. Kuitenkin olen vaan alkanut pelätä että menetän hänet tämän takia. Nämä tuntemukset eivät ainakaan yhtään edesauta mun jo muutenkin pahaa olotilaa.
Kommunikointi on parisuhteessa yksi tärkeimmistä asioista. Kannattaa muistutella miestä vielä. Ja sanoa ihan suoraan, että nyt on kyse vakavista asioista ja, että sinun on saatava keskustella asiat läpi hänen kanssaan.
Itse seurustelin aikoinaan vähän hiljaisemman kaverin kanssa. Mistään ei voinut koskaan puhua, ja asioiden käsittely oli hankalaa. Mulla meni lopulta hermot totaalisesti, ja huomasin etten pysty mitenkään olemaan onnellinen sellaisessa suhteessa. Minun mielestäni asioista saa ja täytyy pystyä puhumaan. Toki toistakaan ei voi pakottaa. Se on kahden kauppa.
Hei nimim. spellcaster!
Ei minullakaan ole montaa ystävää. Joskus ei ole ketään kelle soittaa. Juuri nyt en tunne oloani yksinäiseksi. Haluaisin kyllä muutaman ystävän.
Ei se ole helppoa löytää ystävää. Kai meidän taytyisi hakeutua harrastukseen, joka kiinnostaa, käydä jossain tilaisuudessa. Sitten kun saa suunsa auki joskus, niin olla siitä tyytyväinen.
Hei, kyllä me saadaan ystäviä vielä! Me voidaan koko ajan kehittyä monessa asiassa!
Kuullosti, että sinulla on osa asioista paremmin kuin minulla ja minulla ehkä joku paremmin kuin sinulla.
Oletko kuullut, että kaikkein sosiaalisimmat ja ulospänsuuntautuneimmat voivat olla kaikista epävarmimpia? Minun itseni tulisi muistaa, että iso osa ihmisistä on ihan kivoja, ei kaikilla ole ketunhäntä kainalossa.
Yksi vinkki on tietysti huonon hetken tullen puuhailla jotain pientä, tai käväistä jossain kodin ulkopuolella. Vaikka ei niin huvittaisikaan. Mutta se katkaisee ajatuksia.
Osaat jäsennellä ajatuksia hyvin.
Voimia!
-M
Tas yksi yksinäinen päivä... Eilen join itseni yksin kotona humalaan, en muista milloin olen viimeksi edes niin tehnyt, olin vielä väsynytkin ja nukahdin lopulta sohvalle. Heräsin siihen kun mies tuli yhden aikaan yöllä kotiin. Jäin sohvalle, oli jollain tasolla mukavaa olla siinä kun kissa nukkui koko yön kainalossani <3 Voisin joskus toistekin nukkua siinä, ihan vaan kissan takia 🙂
Onneksi aamulla ei ollut kuin vähän pää kipeä ja heräsinkin joskus kahdeksan maissa. Mieskin heräsi yhdeksän maissa ja kävi suihkussa, puki taas päälleen ja oli selvästikin lähdössä (taas) jonnekin. Kysyin hänelä että tuleeko tänään kotiin? Sanoi menevänsä kaverinsa kanssa ensin syömään ja sitten kalastamaan illemmalla eikä osannut sanoa mihin aikaan tulee... Sanoin hänelle etten kohta enää kestä kun tuntuu että puhumisen tarve on niin kova enkä voi kenellekään muullekaan puhua. Lupasikin että viimeistään huomenna sitten voidaan ottaa aikaa keskustelulle. Lähtiessään vielä sanoi ettei tosiaankaan ole minulle ainakaan vihainen mistään enkä ole tehnyt mitään pahaa.
Olen kai minä ainakin sillä tasolla tehnyt pahaa että teen toisenkin elämästä välillä hankalaa kun itsellä on paha olla. Vaikka olenkin aika hyvin onnistunut usein peittelemään pahan oloni niin kyllä se silti välillä heijastuu uloskin päin.
Jatkoin nukkumista aamupäivällä ja heräsinkin sitten uudelleen vasta kolmen jälkeen, nyt tuntuu ettei uni tule vielä ja jatkan musiikin kuuntelua. Olen koko eilisen illan ja tämänkin kuunnellut lempiyhtyeeni uutta levyä ja itkenyt ihan vaan jo senkin takia kun on taas niin kauniita ja sanomaltaan herkkiä kappaleita. Toivottavasti mieskin tulisi kohta kotiin, mulla on sitä taas ikävä....
Joskus voi miettii jokainen et voisko olla siitä kiinni et jos toinen uskoo itseensä ja saa vaan (sitä itseään) naamalleen jatkuvasti, menee siinä varmasti jossain vaiheessa se viimeinen päre jossain vaiheessa, mulla on negatiivisia kokemuksia, yrittäny päästä yli ja joissain asioissa päässy mut ei se oo helppoa yksin selvitä tässä maailmassa. jos se vähäinenkin yritys yritetään torpedoida, ni on se sitte aivan turhaa näköjään koittaa ees olla, luuletteko etten oo baarissa ollu, yrittäny olla ihmisten ilmoilla, oon kulkenu yhden baarin tietovisassa et jos joku hoksais et oon fiksu ja tietävä ihminen, mutta ei muutu mikään..
Se paska mitä kaikki mulle sanoo on et "löydät kyllä.." on aivan turhaa sepitystä, mä olen huomannu et samat tyypit ei sitte uskalla ees lähestyä tai tutustua siinä mielessä, sitten jos itse yritän tutustua mut torjutaan.. annetaan ensin luulo et voin löytää, mut sitte ei ees haluta uskoa toisen haluun..
Ammatti-ihminenkään (jolle mun pyydetään hakemaan) ei pysty toisten asennetta muuttamaan jos ihmiset on nykyään näin kylmiä, kyllä se on niin et tukea pitää negatiivisiä asioita kokeneenkin saada et pääsee yli ja kokee kuuluvansa porukkaan, mutta ei näköjään, minulle ei varmana suoda ees sitä et kokisin kuuluvani porukkaan.
Siinäpä olette, voin kertoo ihan suoraan et menetättä mukavan ihmisen tuolla asenteella, jos tutustuminen on vaikeata. Luuletteko et musta on omien vaikeuksieni kanssa helppoo elää jos mulle ei ees löydy sellaisia ihmisiä lähellekkään jotka ees jollain tavallla koittais ymmärtää minua.
Alan vähitellen katumaan koko facebookissa olemista, ei ole kaukana harkinnassa enää sen "sosiaalisen itsemurhan" eli facebookin käytön lopettaminen, voin sanoa et sukulaisissani on myös muutama muu joka on jo lopettanut facebookin käytön sen takia kun koki palvelun aivan turhaksi, ja tästä facebookista on tehty joku hemmetin statushomma et pitää suunnilleen samaan tapaan kuin nuolla jonku takamusta et on suosittu jne jne.
Tuntuu et kaikenmaailman asennevammaset tulee sitte mullekkin valittamaan et tee näin, tee noin, sitte ku tekee ni sanovat et teit väärin, ei se auta mitään vaan ihanku tahallaan ajattaa mua harhaan että teen varmasti asiat niin pahasti väärin etten varmasti tuu onnistumaan missään.
Olen minä päivät harrastuksiani (tietokoneet, leffat, ulkoilu, valokuvaaminen) touhunnut ja niistäkin saan energiaa mut tottakai minullakin on JUMALAUTA oikeus siihen että saan elä onnellista elämää. Kerran täällä ollaan. Yhden kerran oon kokenu menneisyydestä ikävän asian ylipääsemisen, eräs ihminen kävi pyytämässä peruskoulun aikaista käytöstään minua kohtaan anteeksi, olen antanut. mutta silti minulla on vaikeata asennoitua jos minua jatkuvasti vähätellään ja pidetään jotenkin tyhmempänä tai vajaavaisena muiden silmissä, siihen olen itse lopullisen kyllästynyt..
Suomalaisethan ei tunnetusti oo mitään maailman avoiminta väkeä, Välillä mietin, miten kellään suomalaisella voi olla ystäviä
Olen pahoillani että jouduin avautumaan teille näin pitkästi, mut joskus se kuppi minullakin tulee yli ja kaatuu.. ei sillä etten teistä välitä mut oikeasti mullaki on samat ihmisoikeudet kuin muilla, vaikka oisinkin erilainen ja poikkeavampi kuin te. Onko täällä ketään jolla on tuntunut samalta että kuppi kaatuu kohta...
Viimeinen niitti oli 30v synttärit, kukaan kutsutuista ei piitannut tulla vaikka olin lähemmäs 6kk aikaisemmin kutsunut asiallisesti ☹️...