Yksinäinen aikuinen

Yksinäinen aikuinen

Käyttäjä Cassiel aloittanut aikaan 21.03.2021 klo 10:37 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Cassiel kirjoittanut 21.03.2021 klo 10:37

Nyt hieman yli 30-vuotiaana yksinäisyys tuntuu pureutuvat sieluun vielä kipeämmin kuin ennen. Olen ikävaiheessa, jossa samanikäiset tutut ja ystävät ovat naimisissa ja perustavat perhettä, laittavat taloa ja elävät ruuhkavuosia.

Itse saan ahdistuskohtauksia kun yritän tehdä isompia päätöksiä ja soitan äidille, kun ei ole ketään muuta kelle puhua. Onneksi on edes äiti, mutta ei hänkään voi tukea niin kuin oikeasti haluaisin.

Tunnen huonommuutta, koska koen, etten ole saavuttanut elämässä samaa mitä muut. Olen kateellinen, että muut ovat löytäneet kumppanin, jonka kanssa käydä läpi elämän siirtymävaiheita (mukavia ja ikäviä). Stressaan kun kaikki talouden asiat pitää hoitaa itse eikä ole ketään, joka nämä jakaisi.

Sitten kun näistä yrittää puhua, saa monesti kyllä lohdutusta ja tukea, mutta ei kukaan voi minun puolestani päätöksiä tehdä, joten jään lopulta kuitenkin yksin. Enkä minä jaksaisi enää olla koko ajan yksin.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 24.03.2021 klo 16:45

Moi!

Olen myös vähän päälle 30. Ja koen aika samanlaisena elämän kuin sinä.

Kavereilla lapsia.

Minua myös yksinäisyys vaivaa. On toki kavereita kenen luona käydä. Mutta kolmenkympin jälkeen ollut pieni kriisi. Että mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä?

Parikymppisenä oli ehkä vähän helpompaa. Nyt ollut kaikennäköistä vaivaa. Olisi niin hienoa löytää joku, mutta varsinkin tällaiseen korona aikaan, se on lähes mahdotonta...

Käyttäjä Cassiel kirjoittanut 25.03.2021 klo 20:35

Parikymppisenä oli helpompaa ja vaikka elämä on aika samanlaista 29-vuotiaana kuin 31-vuotiaana, joku ikäkriisi siinä on tapahtunut.

En itse edes halua lapsia ja silti on joku paine, että perhe olisi pitänyt jo perustaa, vähintään hankkia se kumppani ja olla naimisissa.

Korona tosiaan pahentaa tätä, koska ennen näki ihmisiä työpöydän kahvihuoneessa tai pystyi käymään kahvilassa tai kirjastossa. Nyt nökötetään kotona, mistä ei kukaan tule hakemaan.

Käyttäjä Eop kirjoittanut 27.03.2021 klo 18:39

Itse koen huonommuutta, koska en ole saanut päätetyksi alaa, jota haluaisin lähteä opiskelemaan. Päätöksen vaikeus on myös tekosyy olla yrittämättä tarpeeksi, sillä pelkään epäonnistuvani pääsykokeissa. Tuntuu myös, että tuhlaan aikaa, ja että jossain vaiheessa jokin saattaa olla liian myöhäistä, kuten vaikka lasten teko. Tai ainakaan asiat eivät suju mielestäni parhaimmalla tavalla.

Millä tavalla teidän kumppanin etsimiset ovat epäonnistuneet?

Käyttäjä Cassiel kirjoittanut 28.03.2021 klo 14:43

Itse päädyin alalleni vähän vahingossa (minusta piti tulla opettaja). Kokeilin useampaan otteeseen myöhemminkin hakeutua opiskelemaan historiaa, mutta jokainen pääsykoe meni massiivisesti mönkään. Olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen, minne olen päätynyt ja nyt työelämässä tuntuu, että olen tosiaan oikealla alalla.

Oletko harkinnut hakea useammalle alalle yhtä aikaa, Eop? Tai onko sinulla joku tietty laajempi ala (esim. humanistiset aineet) mikä kiinnostaa?

Itse olin 2 vuotta valmistumiseni jälkeen työttömänä ja edelleen joskus ajattelen, että olen vähintään 2 vuotta jäljessä ns. aikataulusta. Toisaalta, kasvoin paljon ihmisenä noiden vuosien aikana eli ei ihan hukkaan ole mennyt sekään aika. Olisi sen toki voinut käyttää tehokkaamminkin, mutta onko tehokkuus ihmisen elämän tarkoitus?

Kumppanin etsiminen on epäonnistunut, koska tällä hetkellä etsintää ei oikeastaan edes tapahdu muuten kuin haavekuvissa. Olen huono yleensäkin lähtemään mihinkään ja nyt korona sotkee koko homman, ajatus Tindereistä yms. ahdistaa ja tapaan vain ystäviäni tai ihmisiä toimistolla.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 28.03.2021 klo 15:13

Itse tapailin pitkään yhtä tyttöä, mutta ei siitä sitten oikein mitään tullut.

Sen jälkeen ollut aika hiljaista sillä sarallla. Tinderissä joskus juttelen joidenkin kanssa, mutta aika pinnalliseksi jäänyt jutut.

Tämä korona-aika ollut kyllä vaikeaa. Tai oli jo ennen tätäkin, mutta tämä kotona nököttäminen alkaa käydä tylsäksi.

Jotenkin haikailen vielä niitä aikoja, kun oli parempi olo ja näin ihmisiä enemmän. Mutta eipä sille voi mitään että ikää tulee koko ajan. Ja aika menee hirveän nopeaa vauhtia.

Tietty luulen että elämään kuuluu kärsimys. Ainakin pieni. Mutta tietenkään sen ei toivoisi kasvavan hirveän isoksi...

Käyttäjä jotakin kirjoittanut 29.03.2021 klo 14:27

SPR:n tutkimuksen mukaan lähes kolmasosa suomalaisista kärsii yksinäisyydestä. Jostain kumman syystä nämä yksinäiset eivät kohtaa toisiaan missään. Tällainen tuntuu mielestäni järjenköyhältä touhulta yhteiskunnan toimivuuden kannalta ajateltuna.

Käyttäjä Cassiel kirjoittanut 29.03.2021 klo 16:51

Se, että vain tapaa muita yksinäisiä, ei mielestäni poista yksinäisyyttä. Minulla ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä muiden yksinäisten kanssa, kuin yksinäisyys.

Tällä tavalla verkkoon asioiden purkamisessa vertaistuki on hyvä asia ja ainakin itse tunnen tästä hyötyväni, mutta yksinäisyyden ehkäisyyn tarvisi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jutella muistakin asioista ja saisi sellaisen yhteenkuuluvuuden tunteen.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 30.03.2021 klo 17:57

Koen samoin kuin Cassiel edellä kirjoitti. Minustakin yksinäisyyden poistamiseen pitäisi löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi nimenomaan löytää muuta yhteenkuuluvuutta kuin yksinäisyyden. Se on kokemukseni mukaan vaikeaa.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 31.03.2021 klo 18:12

Minä myös elän yksin, mutta mttn kautta löytänyt kohtalotovereita. Lääkityksessä meillä on eroja, mutta samansuuntaisia vaiheita koettuna. Täällä kun lukee, miten vaikeaa on löytää jtnkn 'samantaustaisia', ettei tarvitsisi olla yksin, tuntuu onnen kantamoiselta että se mtt ihminen tiesi(sattui tietämään) tuon ryhmän, johon olen saanut vuosikymmenen kohta tutustua. Aikaa vei alkaa tutustua. Ja enimmäkseen kuuntelin. Nykyään on helpompaa olla heidän kanssa koolla. Näillä kymmenillä on vaikeaa löytää ihmisiä, joihin yhteydet kestäis. Se kyllä kysyy itseltäkin rohkeutta. Vaikka on nämä ihmiset, silti välillä on kipeää kestää kaikki oman elämän asiat yksin.

Käyttäjä Cassiel kirjoittanut 01.04.2021 klo 21:59

Tänään puhuin työkaverin kanssa tästä asiasta yleisemmällä tasolla ja siinä keskustelussa tuntui, että osuttiin naulan kantaan. Näin korona-aikana yksin asuvana yksinäisyys korostuu, koska ei ole ketään, joka olisi siinä rinnalla, kokisi ja jakaisi jokapäiväiset asiat, kenen kanssa ei tarvisi miettiä, että onko turvallista tavata ja kuinka lähelle uskaltaa mennä.

Minulle on aina ollut vaikeaa ystävystyä ihmisiin oikeasti. Tutustun kyllä ja juttelen, mutta yleensä se on todella paikka-sidonnaista (esim. työkaverit). Harvoin tapaan näitä ihmisiä sitten missään muualla. Tämä myös rajoittaa ihmissuhteita juuri nyt, koska enää ei mennäkään joka arkipäivä toimistolle kaikki yhdessä. Voi mennä päiviäkin, etten oikeastaan juttele kenellekään, koska ei ole yhteistä kahvipöytää.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 05.04.2021 klo 11:42

Yksinäisyys on vakava asia. Se tuntuu olevan nykyaikana yleistä. Minulla muutama kaveri joita näen aika usein. Ja vanhempien luona käyn aika usein. Toki yksinäisyys ei aina ole paha asia.

Loppujen lopuksi ihminen on tässä maailmassa aika yksin. Koska kukaan ei täysin pääse toisen pään sisälle. Ja valinnat elämän aikana on tehtävä yksin.

Mutta toiset ihmiset ovat kuin peilejä. Näemme heistä, millaisia olemme.

Elämä on useimmiten haasteellista, oli korona-aika tai ei. Jokainen kuitenkin elää oman elämänsä. Kaikkine iloineen ja suruineen. Voi vain toivoa, että elämä ei veisi liian synkkiin vesiin.

Käyttäjä Freni kirjoittanut 05.04.2021 klo 23:12

Täällä ruudun toisella puolella about saman ikäinen yksinäinen kun keskustelun alottajakin.

Mä koen yksinäisyyttä, vaikka mulla onkin elämässä muutama hyvä ystävä. Kaikilla niillä on kuitenkin pitkäkestoista masennusta tai vastaavaa, ja oon aina ollut niille se tuki ja turva. Nyt omat voimat on kuitenkin loppu ja oon huomannut, ettei mun ystävillä oo tarpeeks voimia/välineitä olla mulle samalla tavalla tukena. Ja pitää toki muistaa, ettei kaikki ihmiset oo auttaja-luonteita. Perhettä mulla ei myöskään ole, joten varsinki tää Korona-aika on ollut hirveetä.

Olis virkistävää jutella joskus ihmisen kanssa, josta vaikka inspiroituis, sen sijaan et aina vaan rämpii juoksuhiekassa muiden kaltaistensa kanssa. Ja silleen, ettei se inspiroiva ihminen olis pelkkä tähdenlento, vaan jäisikin elämään jollain tapaa.

Käyttäjä Cassiel kirjoittanut 06.04.2021 klo 09:37

Ikävä kuulla, että sinulla ei ole samanlaista tukijaa, jollainen olet ollut ystävillesi. Toivottavasti alueellasi on joku esim. yhdistys, jota kautta voisit löytää kuuntelijan.

Olen ihan samaa miletä. Ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä, jotka innostaa ja inspiroi. Enkä nyt tarkoita, että kaikkien pitäisi haalia ympärilleen vain huippu-urheilijoita tai megatähtiä, inspiroitua voi ihan arkisista asioista esim. jos joku leipoo super hyvää pullaa.

Itse haluaisin jonkun, jonka kanssa piirtää ja maalata. Tykkään näistä kauheasti, mutta yksinään on vähän tylsää opetella ja ne ystäväni, jotka näitä harrastaa, ovat niin paljon minua taitavampia, että oma taitamattomuus vain harmittaa. Toisaalta en halua mitään oikeaa opettajaa enkä ohjattua toimintaa vaan itse opetella testailemalla, joten ohjatut kurssit ja muut, missä voisi muita tavata, on pois pelistä (lisäksi korona).

Käyttäjä Freni kirjoittanut 06.04.2021 klo 13:20

Nimenomaan, enemmän sellaiset arjen supersankarit innostaa kuin yli-ihmiset.

Pitää yrittää ettiä joku järjestö tai vastaava, näin korona-aikaan tietty hankalaa. Just pääsin psykiatrin tapaamisesta, enkä saanut siitä mitään irti. Lähetti vaan seuraavalle asiantuntijalle.

Toivottavasti löydät myös jonkun kenen kanssa maalailla, ihan vaikka vaan jonkun joka haluais sitä itsekin kokeilla. Voisit vaan läästiä maalia tyhjälle canvakselle sen enempää miettimättä lopputulosta. Itsekin paljon harrastan piirtämistä, mutta lähinnä yksikseni ja silloin kun on tosi melankolinen olo. Vois ehkä itsekin koittaa löytää siihen jonku kaverin, niin siinäkin olis hyvä tapa olla sosiaalinen, muttei kuormittavasti.

Käyttäjä Pikemiten kirjoittanut 07.04.2021 klo 14:07

Hei yksinäinen aikuinen. Minäkin pidä piirtämisestä ja maalaamisesta. Teen enimmäkseen inspiraation mukaan öljyvärimaalauksia. Nyt on ollut muutama vuosi kuin en ole viitsinyt maalata, mutta jonkinlaista inspiraatiota on jo kerääntynyt tielleni. 😀👻