Täällä toinen yksinäinen.Tuntuu,ettei saa uusia kavereita, ystäviä.

Väsynyt yrittämään tällä sähköisen viestinnän aikakaudella.😭

Täälläkin yksi yksinäinen, jonka kaikki yhteydet katosi pk-seudulle muuton myötä. On rakastava mies ja mukava työ, muttei ystäviä tai harrastusta missä tapaisin ikäisiäni ihmisiä. Työpaikallakin olen se jolle jutellaan, kun muita ei ole. Yritän jutustella ja kysellä, silti kaikista yrityksistäni ketään ei tunnu kiinnostavan aidosti. Eikö maalta muuttanut tollo istu kaupunkikuvaan vai mikä siinä on? Netistä ei millään haluaisi sielunsisaria etsiä, koska en juurikaan pidä päätteen ääressä kökkimisestä. Kirjekavereita on kokeiltu ja heiltä tuntuu aina ajan mittaa into loppua. Sitten ollaan vain "kavereita" facebookissa.

Kun saisi vain yhden ihmisen, jonka kanssa jakaa ilot ja surut, käydä ulkona tai viettää tyttöjeniltaa. Vaikka miten kumppaniaan rakastaa, ei hän kaikkia tarpeita täytä. Ei yhden ihmisen sosiaalinenrengas toimi. Tuntuu pahalta, kun puran yksinäisyyttäni häneen olemalla kateellinen ja katkera hänen ystävistään ja menoistaan, vaikka oikeasti olen onnellinen, että edes hänellä sisältöä elämässään. Silti tuntuu pahalta jäädä kotiin yksin joka kerta puremaan huulta. Väsyttää tämä touhu. 😯🗯️

Mistä me tavalliset pulliaiset löytäisimme toisemme?

Moi
Täällä myös yksinäinen. Olen arka tutustumaan uusiin ihmisiin. En uskalla luottaa.
Pelkään että tulen torjutuksi. Koko kouluajan olin ns. koulukiusattu. Kaverit ei
huolineet porukkaan. Ehkä sieltä jäänyt traumoja. Kuitenkin toivon että olisi edes
yksi ystävä joka kanssa jutella ja touhuta kaikenlaista. Tämä vain taitaa olla unelma
joka ei koskaan toteudu.

Voisin sanoa myös kokevani itseni yksinäiseksi, mutta niin etten koe sitä ongelmaksi.
Menen tällä alueella järjestettävään jumppailtaan, saan sieltä tavallaan seuraa siksi ajaksi. Voin kokea kuuluvani johonkin porukkaan; siellä ei kysellä nimiä eikä titteleitä eikä käykö töissä vai onko huililla eläkkeen tiimoilta jne. Siinä käyminen on helpottanut oloani (aiemmin koin surua siitä, ettei ollut kavereita). Toinenkin vastaavanlainen kokemus on eräästä toisesta ryhmästä, johon rohkenin mennä. Kun kotiovelle ei ilmaannu kavereita, edes sitä yhtä, jos rohkaisee mielensä ja ottaa riskin ja menee jonkinlaiseen toimintaan, tekee omalle tilanteelleen jotain. Sieltä ei tiedä vaikka ajan myötä tutustuisi johonkin. Ja tekee yksinäisyys hyvääkin. Saa käyttää aikansa keskittyen niihin asioihin jotka itselle tärkeitä. Minulle niitä ovat lemmikkini, lukeminen, oma hyvinvointi. Kun varsinaista yhtä hyvää kaveria ei ole, on mentävä usein peilin eteen ("rakastan sinua"), ("olet hyvä tyyppi") ja niin sitä taas jaksaa elää hetken paremmalla mielellä.
🙂👍

Tuntuu yksinäiseltä seurassakin.Ihan kuin kukaan ei ymmärtäisi minua.Kaikki vaan puhuvat omia juttujaan ja itse on ulalla.Olen arka lähtemään yksin minnekään ja tämä mun paikkakunta vielä tosi pieni, pienet kuviot.Neljä seinää alkaa kohta kyllä tosissaan kyllästyttää.Olen keski-ikäinen ja tuntuu,että elämä seisoo paikoillaan.Miten saisi toiset yksinäiset kokoon.Onneksi on sentäs tämä väylä netissä, vaikka joskus kyllästyttääkin vain pelkkä virtuaalitodellisuus.

Hyvää lokakuuta kaikille itsensä yksinäiseksi kokevat!🙄☹️

Mää myös koen olevani yksinäinen. On kyllä pari hyvää ystävää, mutta ovat toisella paikkakunnalla. Ja täällä olevilla kavereilla on omia läheisempiä ystäviä, puolisoita ja lapsia. Ei oo kaveriksi touhuihin ja ihan vaan viettämään aikaa. Olis niin kiva vaan käydä jonku kans kaupassa, ulkoilla, jutella ja höpötellä.

Hei, minullakin on monesti todella yksinäinen olo, vaikka on kihlattu mies aina seurana. Hänellä on kuitenkin omat internet-harrastuksensa ja kaverinsa ja saa nautintoa pelaamisesta heidän kanssaan ja sarjakuvien lukemisesta, yms hauskojen kuvien katsomisesta jne. Tottakai hän välillä katsoo myös mun kanssa jorain sarjaa esimerkiksi. Mutta nyt mulla on useamman viikon ollut niin huono vointi ettei oikein keskittyminen riitä telkkarin tai sarjojen katseluun, tai ahdistava/jännittävä tunnelma sarjoissa esimerkiksi saa mun olon entistä huonommaksi. Joku kirjoitteli aiemmin tässä ketjussa että

"Vaikka miten kumppaniaan rakastaa, ei hän kaikkia tarpeita täytä. Ei yhden ihmisen sosiaalinenrengas toimi. Tuntuu pahalta, kun puran yksinäisyyttäni häneen olemalla kateellinen"

Samoin tunnen minä, en halua pilata parisuhdettamme menemällä hänen omien juttujen "väliin", eikä myöskään ole kenellekkään mielekästä jatkuvasti "pakottaa" häntä lähtemään mukaan minun juttuihini (esim kirpputorille) vain siksi että tuntuu ikävältä mennä yksin.

Pettymys kaikkiin vanhoihin "ystäviin" tuo pelon mukanaan jokaiseen uuteen ystävyyssuhteeseen, ja varmaan kaikki näkevät sen myös musta/aistivat sen kirjoituksistani jos tutustun johonkuhun netissä. Tai sitten mussakin on jotain pahasti vialla, niinkuin ketjun aloittajakin itsestään pelkäsi. Vanhat ystävät saattavat kommentoida kuvaan vaikka facebookissa jotain todella kaunista esim "oletpa kauniin ja onnellisen näköinen" tai että "vitsi mulla tuli ikävä sua" mut sit kun kyselen että mitä kuuluu, niin monesti kertivat mitä _heille_ kuuluu, mutta ei tuu mieleenkään kysyä mitä mulle kuuluu. Ja kun sitten sovitaankin puolen vuoden (pitäis nähä taas joku päivä jne) jankutteluiden jälkeen että nähdäänkö ensi viikon tiistaina? Mulle tietenkin sopii, koska mulla ei ole mitään. No sit mä päivää paria ennen kysyn että moneltako nähdään ja missä? Niin eipä tule vastausta koskaan... eikä tule puoleen vuoteen niitä kivoja kommenttejakaan, eikä yhtään mitään muutakaan. Eli nämä kuuluisat "Oharit" ovat mulle ihan helvetin tuttuja. Jos ollaan joskus edes oltu ystäviä, tai vaikka ei oltaisikaan edes koskaan tavattu, niin eikö silti olisi kohteliasta ilmoittaa että "Anteeksi, en pystykään tapaamaan sinua sopimanamme päivänä" tai valehdella että "Joku toinen kerta mielummin" tai sanoa edes suoraan "Ei minulla ole aikaa nähdä sinua" KAIKKI nämä tuntuisivat paremmlata kuin ne oharit..

Tosiaan luottamus uusien kaverisuhteiden saamiseen on aika nollassa, jos jonkun aikaa meneekin hyvin jonkun ystävän kanssa niin pian hän jättää sinut ja häntä ei yhtään kiinnosta sinun elämäsi enää ikinä. Mulle riittäisi just nyt että olis edes joku kenen kanssa kirjoitella facebookissa ja jakaa tuntemuksia, ajatuksia, kuulumisia. Mutta ei ketään kiinnosta 😞

miten tälläinen omasta mielestään ehkä liiankin kiltti, luotettava ja rakastava ihminen saa sellaisen ystävän johon voi luottaa? 😯🗯️

pk-seudulta kirjoittelen.

Tämä kuulostaa varmaan monesta oudolta,mutta aloitan näin...tämä keskustelu aopii minun tilanteeseen, vaikka itse ja varmasti moni muu kutsuisi minua adjektiiveilla; sosiaalinen,vanha,kova,kaikkien kaveri.

Ja näin onkin...olen 26-vuotias, kouluni käynyt,asun 120km päässä lähimmästä sukulaisestani mutta silti monet tietävät minut ja kavereita olen saanut...Olen tehnyt itsestäni vahvan ja luotettavan,koska lapsuuteni eri sijaiskodeissa ja alkoholistiperheessä viettäneenä olen nähnyt asian niin että kun ihmiset luottavat minuun,minä voin luottaa heihin ja pahassa kohdassa tiedän kenen syliin kaatua.

Näin ei ole. Kaksi vuotta sitten koin pahan masennuksen,johtuen onnettomuudesta minkä seurauksena en pysty hankkimiani ammatteja harjoittamaan ja kaikki virastot laittavat hanttiin johtuen jo hankkimistani kolmesta ammatista(onnettomuuden takia en pysty jaloillani enään tekemään töitä, ja jokainen ammattini on seisomatyötä) tällöin ajattelin että nyt lunastan apuni ja uskoin että ystävät ovat tukena...näin ei ollut ja päädyin terapiaan vakavan masennuksen takia ja syömään unilääkkeitä/mielialalääkkeitä.

Syy miksi kirjoitan näin kaksi vuotta myöhemmin on se, että edelleen olen kodin vankina,käyn terapiassa,syön lääkkeitä,kavereita/kihlattu on mutta kukaan ei kuuntele tarkasti...selityksenä aina se ettei minun uskota voivan pahoin,olenhan vahva ja kaikilla muilla on omat ongelmansa.

Tänään se kulminoitui...täytän tänään 26-vuotta. En yhtään puhelua saanut,en postikorttia,en lahjaa. Jopaäitini unohti. Itkin ja kun mies kysyi mikä on ja vastasin että on paha olla niin hän tokaisi että se nyt ei ole mikään uusi juttu lähiakoina ollut. Se sattui, ja enään en tiedä eikö hän ymmärrä vai halua ymmärtää minun pahaa oloani....

Huoh...pitkä ja sekava tarina tuli puhelimella kirjoitettua,mutta tämä auttoi. Ehkä joku jopa jaksaa tämän lukea taikka jopa vastata. Elämä on heitellyt(niinkuin varmasti monia muitakin) ja tämä oli vasta alkuraapaisu ja tämän hetkinen päänsisäinen pyörremyrsky.