Vaikka kukaan ei täälläkään huomaa, niin kirjoitan silti. Aivot alkavat mennä muusiksi. Mikä auttaa siihen puuduttavaan tunteeseen, joka johtuu siitä, että ei ole pitkään aikaan puhunut kunnolla ääneen kenellekään, joka oikeasti näkisi ja kuulisi ja haluaisi olla seurassani? Yksinään kirjoittelu ei auta. Mikään etänä tapahtuva kommunikointi, chatit tai muut ei auta. Päässä tuntuu ihan fyysisesti paineentunne etummaisessa otsalohkossa. En tiedä miten kauan tätä kestää.

Televisiossa kyllä puhutaan taas paljon yksinäisyydestä, mutta se on lopulta pelkkää tyhjää puhetta.

Olen paljon hakenut ja lukenut aiheesta netistä. Monet keskustelut alkavat turhauttaa ja tuntuvat syyllistäviltä. Ymmärtämättömiltä. Ihmiset, jotka itse voivat hyvin, neuvovat ylemmyydentuntoisesti yksinäisiä reipastumaan ja menemään "ulos" tai hankkimaan harrastuksen. Ihan niin kuin ne yksinäiset eivät olisi jo tehneet kaiken sen minkä ovat itse pystyneet. Loputtomat kokemukset ulkopuolelle jäämisestä vain alkavat satuttaa liikaa. Ei pysty enää luottamaan keneenkään. Ja lopulta on niin vakuuttunut omasta viallisuudestaan, että kynnys mennä minnekään kasvaa ihan mahdottomaksi.

Olen välillä joissain terapioissakin aiheesta puhunut, mutta jälkeenpäin niistä jää usein paha olo. Tuntuu ettei sielläkään oikeasti ymmärretä. Terapiat tuntuvat herkästi henkiseltä pahoinpitelyltä.

Liikun paljon yksin, mutta missään ei koskaan näe muita yksinäisiä. Missä kaikki muut ovat, vaikka meitä muka on niin paljon?

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 1 vuosi sitten. Syy: -

Äh, tämä on yksi niistä lukuisista viestiketjuista joihin heräsi sen nähdessäni aidosti halu vastata tai reagoida jotenkin, mutta arki työnsi asian pois mielestäni niin että se jäi tekemättä.

Vastaaminen tässä vaiheessa on varmaan melko hyödytöntä siinä mielessä että aloittaja ehti (ilmeisesti) poistaa nimimerkkinsä foorumilta, mutta kerronpa nyt kuitenkin, siltä varalta että hän tulee eksyneeksi tänne joskus uudestaan : viestisi nähtiin ja se kosketti toista ihmistä, vaikkeivät voimavarat tai hyvä aie kantanutkaan vastauksen kirjoittamiseen asti.

Hei yksin pimeydessä! Tällä hetkellä minusta tuntuu samalta kuin sinusta, tosi tosi yksinäiseltä,. ja istun pimeässä olohuoneessa kirjoittamassa. Siksi eksyin tänne tukinettiinkin, kun on niin lohduttoman yksinäinen olo ja tulevaisuus siksi pelottaa. Kyyneleet vaan vierii ja ryven itsesäälissä. En ole siis ainoa maailmassa, joka tuntee toivottomuutta kyseisestä aiheesta. Lohduttaako se että tietää, että on muitakin samassa tilanteessa? Voi olla että tämä kirjoittaminen ainakin tekee olon helpommaksi. Kiinnostaisi kuulla, että miten olet jäänyt yksin, millainen elämäntarinasi on? Mitä ajattelet kohdallasi yksinäisyyden kehittymisestä...

Moi Eety. Minä myös olen niin yksinäinen kuin ihminen voi olla. Olen maannut puoli vuotta yksin kotona, saatan olla viikkoja sanomatta sanaakaan. En jaksa valittaa mutta en myöskään lähes jaksa enää Uskoa ja toivoa. Olo on kuin Jobilla... Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssasi.

Hei Yksin pimeydessä.

Olen lähihoitaja-opiskelija (mt -ja päihdealan), ja viestisi kosketti minua. Yksinäisyyden tunne on meillä kaikilla varmasti joskus läsnä, vaikka ulospäin kaikki näyttäisikin olevan mallillaan. Toiset vain peittävät sen paremmin. Toivon sydämestäni, että olet saanut apua tunteisiisi. Verkoston, omaisten tai ystävien puuttuessa, toivoisin sinun saavan voimia auttaa itseäsi, ja ottamaan yhteyttä ammattiauttajiin. Kukaan ei yksin jaksa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Voimia päiviisi ja kaikkea hyvää jatkoon.