Asun kuntoutuskodissa, kymmenen muun ihmisen kanssa. Paikka on viihtyisä ja tekemistä on järjestetty usein. Kuitenkin tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Puhun jonkun verran muiden asukkaiden kanssa, mutta keskustelu on kovin pinnallista. En voi puhua ongelmistani.
Hoitajien kanssa voi keskustella, mutta he eivät ala pitämään ”terapeuttisia” meetinkejä. Olen nyt onneksi saanut keskusteltua akuuttien asioiden kanssa.
Täällä on yksi asukas, jonka kanssa olen lähestynyt paljon. Hän on vain kovin paljon lomilla ja siten pois täältä. Hänelle olen pysytynyt jotain puhumaan, mutta ei edelleenkään syvällisemmin. Olen paljon yksin huoneessani, kuuntelen musiikkia ja soitan pianoa.
Olen nyt varsinkin kovin avuton itseni kanssa. On ilmennyt, että mulla on syömishäiriötä. Se saa minut varsinkin nyt käpertymään omiin oloihini. EN halua myöntää sairastuneeni, ehkä se on vain orastava tyyli elää… Tiedän ettei syömiseni ole normaalia, mutta en halua olla sairas siten. Joudun asiasta vielä puhumaan tarkemmin täällä kuntoutuskodissa. Ja sitten mulle on varattu aika ravintoterapeutille. Pelottaa mennä sinne. Onko kokemusta?
Mä olen luulut, että mulla on paljon ystäviä. Nyt sairastuttua skitsofreniaan, on tullut esiin että ystäviä ei paljon ole. Mulla on kaksi ystävää, joiden kanssa pidän yhteyttä säännöllisesti. Mutta en voi näitäkään kuormittaa. En uskalla, olen kerran menettänyt ihanan ystävän sillä että avauduin liikaa. Hän ei uskaltanut enää olla ystäväni, pelkäsi syyllistävänsä itsensä, jos mulle sattuu jotain. Olenko aina yksin..?