Yksin ihmisten keskellä
Hei.
Onko täällä muita jotka kokee olevansa täysin yksin ilman tukea tässä maailmassa, vaikka periaatteessa ihmisiä ympärillä onkin. Itse olen töissä käyvä ja perheellinen ihminen. Yksi harrastuskin on jota kautta tapaa välillä ihmisiä. On siis työkaverit, harrastuskaverit ja Vaimo sekä lapsi. Mutta silti olen yksinäinen. Yhtään ystävää tai kaveria ei ole noin muuten vaan. Vaimon kanssa en enää osaa puhua ja liitto onkin aika huonossa jamassa. Raskasta on elämä kun ei ole ketään kenelle pystyisi asioista puhumaan. Tykkään periaatteessa olla ihmisten kanssa, mutta harvassa on ne henkilöt joiden kanssa osaan jutella mistäön kahden kesken. Onnellisia ovat ihmiset joillaon ystäviä. Minä olisin onnellinen edes yhdestä.
Moi, ymmärrän sua täysin. Ite oon myös naimisissa, yhden lapsen äiti ja työelämässä. En ole koskaan ollut kenenkään paras ystävä ja muutenkin sosiaalisesti tunnen olevani aina ulkopuolinen. Kaverit ovat kadonneet elämästä sen jälkeen, kun menin naimisiin ja sain lapsen hiukan vanhemmalla iällä. Viihdyn yksin, kun olen siihen niin tottunut, mutta kaipaan ystäviä. Aviomiehen kanssa olemme lähinnä käytännöllisiä, suurista tunteista ei puhuta eikä keskustella henkevästi. Töissä ihan paska tilanne, olen haastamassa työnantajaa oikeuteen ja saanut lokaa niskaan. Sarastuin masennukseen työpaikan tilanteen takia ja sain lääkkeet. Koko kesälomani olen miettinyt vain työasioita ja odottanut kauhulla töihin paluuta. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä eikä kuuntele.
Voin hyvin samaistua tekstiisi. Olen yhden lapsen äiti ja minulla on hyvä avomies. Minulla on muutama läheinen ihminen, joita voin kai ystävikseni kutsua, mutten pysty avautumaan kenellekään. Koen, että olen niin lukossa, etten voi puhua negatiivisista asioista. En osaa puhua tunteistani edes omalle miehelleni. Olen siis melko yksinäinen ihmistenkin keskellä, yksin omien ajatusteni kanssa, enkä tiedä miten jatkaisin tästä eteenpäin. Tulevaisuus näyttää harmaalta.