Nettitestin mukaan olen vaikeasti masentunut, ahdistunut ja itseluottamukseni ei ole parhain mahdollinen, sisäisesti olenkin, mutta ulkoisesti koitan ylläpitää jotakin roolia ”kaikki hyvin”. Kodin pitää olla aina vierailupäivinä tiptop kunnossa ja siisti, pitää olla hienot tarjoiltavat, servetit, suolaiset piirakat ja makeat kakut. Ennen vierailuja hirveä stressi, mitä sitä tarjoaa, miten siistiä saa, toivottavasti ei tule yllätyksiä. Sitten kun vieraat ovat sisällä ja syömässä, toivottavasti kaikki on hyvin, toivottavasti tarjottava on hyvää, tai edes kohtalaista.
Vaikka kehuja tulee, ne eivät kauaa ylläpidä hyvää mieltä, stressi tulee aina päälle hyökyaallon lailla.

Ystävät ovat kaikonneet, ei ketää kenelle jutella, miehelle ei viitsi kaikkea kaataa niskaan, äidin kanssa jutella voi, mutta hänen kanssaan jutellessa alkaa vaan ärsyttää/suututtaa, isä taas on vaikeasti masentunut, hänen kanssaan joskus jutellut, mutta pelkään että masennan häntä ennestään.

Töissä oikein tuodaan isosti esiin meidän ikähaarukka. Työkaverini ovat 45+ vuotta, osa reippaasti yli. He oikein painottavat ”sinä olet niin nuori et sinä tiedä sitä/tota/tätä/MITÄÄN”. Noh en mä nyt niin nuori ole, okei heihin VERRATTUNA, kyllä, mutta kyllä mä muistan kuinka vhs kasetti alkoi kelaamaan itsensä alkuun kun se oli lopussa. Muistan kuinka löysin 20 markkaa haalarini taskusta, ja se meni säästöön. Jo pienestä pitäen olen hm.. ehkä vääränlailla oppinut rahan arvon, väärällä tarkoitan tiedon lähdettä. Eli vanhemmat puhuivat kuinka kaikki on kallista tai ei ole rahaa siihen ja tohon. Tarpeeksi kun kuuntelin, niin lopetin harrastukseni ja annoin pikkuveljeni harrastaa kallista lajia. Mielummin annan muiden touhuta omia ja itse sitten vetäydyn kotihiireksi (minuun ei tarvitse tuhlata rahaa). Yleensä venytän itseäni muutenkin äärimmilleni. Minua ei saa joutua odottamaan, mielummin vaikka teen työt kiireellä tai valmistaudun kiireellä, kuhan mua ei joudu odottamaan. Itse sitten voin huoletta odottaa vaikka tunnin tai pari.

En yhtään tiedä mistä se johtuu, mutta ihan tavallinen keskustelu tutun tai tuntemattoman henkilön kanssa saattaa saada mun omantunnon soimaan. Ihan perus ”kaunis päivä / no niinpäs onkin” voi saada mut itsekseni potemaan ”miksi sanoin noin, miksi en vaan kävellyt ohi”. Tämä on oikeestaan aika yleistä ja voi tapahtua milloin tahansa, missä tahansa, kenen kanssa tahansa. Se ärsyttää, mutta en voi sille mitään. Sen takia olisi kiva teetättää tatuointi käteen, sisäpuolelle, missä lukee ”Älä puhu ellei kysytä, silloinkin mahd. vähän” ettei vaan tule omantunnon tuskia siitä että juttelee.

Nykyään nämä kaikki tulee uniin, hammaslääkäri totesi että narskuttelen yöllä ja sitä teen, useamman kerran viikossa. Nykyään säästyn päänsäryiltä, koska hampilääkäri teetätti mulle purukiskon. Olin parin viikon lomalla ja sen aikana ei tarvinnut kertaakaan käyttää, eikä särkenyt päätä jne, vaikka näinkin todella omituisia unia. Vasta sitten kun työpäivä läheni niin piti taas pitää kiskoja. Muuten unirytmissä tai muuten uni asioissa ole mitään vikaa, mutta mun unet ovat niin todellisia, ahdistavia, sekoja, todella outoja että ne vaikuttavat sitten unen laatuun, joka taas vaikuttaa siihen että olen aamuisin ja päivällä niin älyttömän väsynyt. Jos ottaisin päikkärit, ne olisivat kunnon unet, kunnes mut herätetään tai tulee aamu. Päikkäreiden jälkeen voin ruveta heti nukkumaan kunnon yöunet. Silloin kyllä olen ollut niin väsynyt, useamman päivän.

En edes tiedä miksi tätä kirjoittelen, haluan vaan jonnekki nämä sanoa/kirjoittaa. Se kynnys lähteä puhumaan lääkärille/hoitajalle, on liian korkea, koska minun mielestä ei mussa ole mitään vikaa (tämä on jopa mulle sanottu), voin hyvin jne. Mutta silti ei ole hyvä olla, yritän vaan kestää. Tämä elämä on kokonaisuudessaan niin vaativaa/raskasta, ettei täällä haluaisi enää olla. Tällä tarkoitan ulkonäköpaineita, sodan pelkoa (venäjä), suvut painostavat perijää suvulle (mutta kuka edes haluaa tähän maailmaa enempää viattomia sieluja kärsimään), ainut mitä teet elämässä on työ. En usko että koskaan pääsen eläkkeelle, en edes tiedä haluanko eläkkeelle kun heidän tilanteensa ei ole todellakaan mikään kiva vanhusten hoitopaikoissa. Rahaa pitää olla että pärjää, rahaa saa työstä. No mitä jos haluaisinkin ostaa jotakin itselleni, no ei voi se maksaa liikaa. Tunnen itseni orjaksi veroparatiisissa missä rikkailla on hyvä olla ja tavallisilla duunareilla orjan olot.

mummoni usein sanoo ”miten hän voi olla niin vahva”, no se on se mitä haluan sinun näkevän minusta, et näe mun sisintä. Perheeni on tavallinen duunari perhe, isä on entinen alkoholisti, suvussa on myös pari muuta entistä ja nykyistä alkoholistia. Se on periaatteessa väärin sanoa että mua koulukiusattiin, mutta se miten se alkoi lähti minusta. Mä en halunnut mennä tämän ”prinsessa tytön” piireihin ja mennä hänen pillin mukaan. No sen takia mua ei sitten enää luokan tyttöjen puolelta huomioitu. Ala-asteella söin aina yksin ja yläasteelle kun siirryin niin empä enää syönyt koulussa. Sama jatkui amikseen. Jos yritin saada ystävää, niin he muuttivat aina jonkin ajan kuluttua pois, jossain vaiheessa en enää halunnut kokea sitä jättämistä ja niin sitten eristäydyin. Koulukiusaamiseni ei koskaan ole ollut hakkaamista tai haukkumista, vaan yksinolemista, lähinnä minun takiani.
Mieheni ja kaksi kissaani ovat ainoat mitä minulla on ja mitkä pitävät kiinni tässä elämässä, välillä kyllä mietin että mieheni olisi parempi jonkun muun kanssa.

Olin jopa vanhemmilleni vahinkolapsi, äiti söi pillereitä ja silti sain alkuni. jeps…

Pitäkää hauskaa…