Tuntuu, että kuolen tähän suruun ja pettymykseen. En halua olla enää yksin. Tunteet on nyt hyvin pinnassa, öisin valvon ja pidättelen jatkuvasti itkua. Minut jätettiin viikonloppuna ja sydämeni on särkynyt, olen niin rikki. Tuntuu, etten kelpaa kenellekään.
Lopetin kolme vuotta sitten itse pitkän, melkein 10 vuotta kestäneen, parisuhteen, koska en ollut onnellinen, en voinut kuvitellakaan tekeväni hänen kanssaan lapsia ja yritettyäni useamman vuoden elää hänen kanssaan, en vain enää pystynyt rakastamaan. Mies oli hyvä, häntä en halua moittia, mutta elämämme eivät kohdanneet, suhteemme oli huono ja surullinen. Eroa en ole koskaan katunut, enkä kadu. Yksin on niin paljon parempi olla kuin huonossa parisuhteessa, sen olen eroni jälkeen oppinut ja siitä pidän kiinni.
Tämän jälkeen olen tavannut miehiä ja ne keneen ihastun ja ne keihin olen jopa rakastunut, hylkäävät minut lopulta.. niin kuin kävi nyt taas. Olen ihan tavallinen, nättikin, normaalipainoinen, mukava, hauska, ihan sopivasti fiksukin ja elämä kaikin puolin kunnossa. Ei näillä edes varmaan ole merkitystä, mutta haluan tämän kertoa tässä samalla. Haluan jotenkin todistella itselleni ja teillekin, että olen ihan hyvä ja rakastettava ☹️ En valitse renttuja, mutta ehkä minä tavallaan valitsen miehet sitten väärin valitsen miehiä, joilla on joku oma iso taakkansa kannettavanaan. Haluaisin vain rakastaa ja olla rakastettu.
Tämä edellinen suhde kesti 8kk, ei pitkään, mutta kuitenkin. Meillä oli mielestäni niin ihanaa yhdessä, ihanampaa kuin koskaan kenenkään kanssa, rakastuin ja haluan vain hänet lähelleni. Miehellä on omat ongelmansa, joita hän ei saa ratkottua yksin eikä suostu terapiaan, joten päädyimme eroon ja vielä niin rumasti, että sekin harmittaa. Yleensä tykkään, että erotkin hoidetaan nätisti, että molemmille jää toisesta hyvä mieli kaikesta huolimatta, mutta nyt kaikki meni aivan päinvastoin. Edellisenä iltana suukkoja ja hyvää mieltä, seuraavana päivänä itkua ja tieto siitä, ettemme enää koskaan näe toisiamme. Ovi vain painui kiinni. ☹️
Tämä tuntuu niin väärältä. Suren tätä suhdetta, mutta suren myös sitä, miksi minulle taas kävi näin. Olen jo siinä iässä, että lapsia pitäisi kohta yrittää tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. En halua ketä tahansa miestä, en todellakaan, haluan lapsen sellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja kenen kanssa on hyvä olla. Jäänkö lapsettomaksi, se pelottaa. Yksin olen osannut elää ja olla, se ei ole ollut minulle ikinä ennen vaikeaa, mutta tuo hiton biologinen kello ja pelko siitä, etten kelpaa kenellekään, saa minut niin surulliseksi. Nyt tuntuu siltä, etten halua enää olla yksin. Haluan jakaa tämän elämäni toisen kanssa ja olla sylissä. Miksei sitä suoda minulle.. En jaksa tehdä enää töitäkään ja työasiatkin stressaavat, mutta kotona yksin olo tuntuu vielä pahemmalta, hukun sinne omiin ajatuksiini.
En tiedä onko tämä oikea paikka kertoa tällaisesta tilanteesta. Onko muilla täällä suurempia ongelmia, on varmasti.. pahoittelen, jos tämä tuntuu pinnalliselta. Tuntuu vain siltä, etten pysy enää koossa, en pysty hengittämään tämän suruni kanssa. Aurinkoinen ilma ulkona tuntuu niin pahalta, en halua nauttia siitäkään yksin. Nukun kotona ollessani panacodien voimalla, onneksi ne kohta loppuvat, etten pilaa niillä terveyttäni. Haluaisin vain nukkua ja unohtaa kaiken pahan. Haluaisin vain, että joku sanoisi, että kaikki on vielä joku päivä hyvin, älä huoli.
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu.., luulen..
Itse olen kolmisen vuotta ollut täysin yksin, eikä oikein jaksa uksoa enää, että se oikea nainen elämääni tupsahtaa. Etenkin kun se ihmisten tapaaminen jää sinne työmaalle.
Koiran ja kissan kanssa sitten vietetään se surullinen vapaa aika täällä böndellä...
Täällä sais olla joku treffipalsta, niin vois löytää seuraa sellaisesta, joka tietää mitä on masennus, ahdistus yms...
Hei yksin!
Luin nopeasti tarinaasi. Tuttu tunne tuo, että juuri suhteen särkymisen jälkeen tuntuu niin pahalta. Toisaalta sydän voi sanoa, että rakastaa, mutta se jokin vaisto sisimmässä kuitenkin hälyttää oman itsen puolesta. Omasta suhteen päättymisestäni on nyt yli puoli vuotta aikaa. Oikeastaan vasta nyt olen toipunut. Ajoittain vieläkin (viimeksi eilen) haikailen suhteen perään ja nään hänet ruusuisin silmin. Niin kuuluukin. Onhan tunteita vielä. Kuitenkin minun oma persoonani sanoo niiden haikeiden hetkien jälkeen, että et saisi olla oma kehittyvä itsesi suhteessa. Lähdin, koska minua ei nähty sinä persoonana joka olen nykyään. Uskoisin, että sinäkin teit oikean päätöksen. Et pysty näkemään tilannetta vielä hyvänä, koska tuska on suuri. Tunteita on varmasti niin paljon. Ainut joka parantaa rakkaushaavat on tunteiden käsittely ja aika. Muuta tietä ei ole. Minustakin on surullista, että jouduin oman itseni vuoksi lähtemään. Kesti todella päästä irti suhteesta. Kuitenkin oma elämä on se kaikkein tärkein. Joskus on parempi hetken aikaa elää yksin, vain itselleen, koska siinä on hyvät puolensa. Parisuhde voi joskus uuvuttaa. Uskon että pääset oman elämäsi alkuun ajan kanssa. Jos katson itseäni nyt ja vertaan viime kesään, niin olen ihan eri ihminen, koska laitoin etusijalle oman itseni. Olen kasvanut itsekin nuoresta kokemattomasta tytöstä, joka on myös monta kertaa hylätty. Siksi minunkin on vaikeaa edelleen luottaa miehiin. Suosittelen sitä, että kunnioita itseäsi, ja lähde seuravaan suhteeseen vasta, kun tuntuu, että voi luottaa. Kaikkea hyvää! Itsensä rakastaminen on tärkeintä, vasta sitten voi rakastaa toista ihmistä oikein.
Hei vielä yksin!
Perehdyin nyt tarkemmin tarinaasi, ja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoitit, että valitset miehesi aina jotenkin väärin. Tervetuloa joukkoon. Minä olen oivaltanut vasta ihan viime aikoina, että mistä tämä kaikki lähti. Olin silloin kauan sitten sille ensimmäiselle ihastukselleni silloin 17- vuotiaana se ykkönen. Kuten ole aiemmissa tarinoissani kertonut, olin myös ulkoisesti kaunis, mutta hyvin viaton, ns. 1960-luvun tyttö, mitä tulee seksuaalisuuteeni. Olen sitä edelleen. Olin hyvin viaton nuori, joka uskoi rakkauteen. Riitin itsellen aina. Sitten suunnittelin mielessäni sen ensimmäisen kerran. (Kerron tämän teille vasta nyt.) Valehtelin koko koululle, että en halua häntä, koska hän on avioeroperheestä, eihän neitsyyteni kuulunut koko koko koululle. Nuori ei kuitenkaan paljasta itseään. En siis vielä uskaltanut. Siitä hetkestä, kun kunnioitin itseäni kauniina, nuorena naisena, joka oli kuitenkin isälle niin tärkeä, että sänkyyn ei mennä kenen tahansa kanssa alkoi ns.uhriksi joutuminen miesten taholta. (Isä on poikkeus, en ole insestin uhri.) Eräs ihminen on opettanut minulle, että henkisesti rikkaat ihmiset kehittyvät vähän hitaaammin, mitä tulee parisuhten kaikkiin puoliin. Miksi tätä ei kunnioiteta? Miksi sillä joka 15- vuotiaana ei kunnoit itseään kehuskellaan? Mitä mies saa siitä? Tällä minua loukattiin vileä viime kesänä. Minä myönnän, että kielsin seksuaalisuuteni 15- vuotiaana. Minä sairastin anoreksiaa. Tälläkin loukataan. Juuri mm. tästä syystä lähdin. Letkuissa en ole kuitenkaan koskaan ollut. Se on kuulkaas ihan totta. Minun elämäni perustuun nykään siihen, että se miksi en saanut miehen ihailua 15-vuotiaana, on oma voittoni. Minä en ole naimmissa, koska opiskeluaikoina oln nin kuvankaunis ihminen, että miehet eivät uskataneet lähestyä. Minua todella syrjittiin positiivisten ominaisuuksien vuoksi. Omistan asunnonkin, mutt tiedän, että en tule koskaan myymään asuntoani. Minun tavoitteeni muodostui 15- vuotiaana jo sille, että näytän elämässäni jollekin. Mies on minulle vain osa elämää. Kyllä se eräs on oikeassa. Kyllä minä siihen kohteluun aina jotenkin tulen reagoimaan. Minä myönnän, että se, kun puolitoista vuotta sitten saavutin sen, että omistan itsenäisen naisen tavoin oman asunnon oli oma voittoni. Se haava, johon reagoin on se, että mies ei riittävän ajoissa rakastanut. Mutta minä kannan sen itse. Joskus on liian myöhäsitä ihailla. En tarvitse itse lohduttajaa. Minua ei tunneta. He näkevät minussa jonkun muun. En tunnista itseäni siitä henkisesti peilistä, jonka he minulle antavat. Minun vahvuuteni on heidän heikkoutensa.
Kuulin muuten hetki sitten lakipykälän, että sanoja ei saa tulkita. Entäs miten on anteeksipyynön laita, jos juuri sanojen loukkaavuuden takia on ollut itsetuhoinen. viha on kääntynyt itseään vastaan? Miksi sanoja ei saa tulkita? Minähän olen kielellisesti lahjakas! Miten esim. lääketieteessä sitten kommunikoidaan. Kun kävelen, niin en halua kohdata enää yhtään ihmistä, koska tulkitsen kuitenkin sitten väärin. Minusta tuli puoli tunti sitten helvetin välinpitämätön. en ole sisimmäsäni sitä, mutta en näytä enää luonnettani kenellekään. Piste. Haavoitun kuitenkin.
Mutta helvetin hyvä juttu on se, että minäkin saan sananvapauden takia olla vain itseäni ajatteleva välinpitämätön nainen, joka saa ajatella vai itseään. ei minun tarvitse välittää oikeastaan kuin äidistäni ja isästäni. heille olen oikeasti tärkeä. Eihän terveydenhuoltokaan ole enää kuin kovien ihmisten tiede. Kovetin itseni maailmalle tänään. En tietysti itselleni.