Elämä on jättänyt jälkensä. Se mitä joskus olin, ei ole enään. Katkeruus, viha ja epäoikeudenmukaisuus syö sisältä. Olen jäänyt yksin. En voi edes kuolla, koska lapseni tarvitsevat minua. Olen uskotellut itselleni kohta kymmenen vuotta, että joku päivä asiat ovat paremmin, mutta niin ei ole vaikka kuinka yritän.

Kaikesta olen joutunut selviämään aina ilman apua. Vanhemmiltani ja muilta sukulaisilta en ole koskaan saanut mitään tukea, pelkkää arvostelua lähinnä. Silloin kun olisin apua tarvinnut, kaikki käänsivät selkänsä, niin ystävät kuin sukulaisetkin.

Haluaisin paeta pois, mutta minulla on vastuu lapsistani. Elämä ei ole elämisen arvoista, vaikka on työpaikka ja lapset. En ole onnellinen, koska elämä ei ole sellaista kuin haluaisin sen olevan.

Tiedän, että kukaan ei jaksa pidemmän päälle yksin. Pelkään että olen tullut nyt tieni päähän. Voimat ovat loppu. Silti on jaksettava. Töihin on mentävä ja lapsista huolehdittava. Tähän asti olen jaksanut haaveiden voimalla, mutta usko niiden toteutumiseen alkaa hiipua.

Avoliittoni aikaiset kokemukset ovat myös jättäneet ison haavan sisimpääni. Ehkä siksi, että kukaan ei puolustanut minua ja aloin uskomaan, että olin yksin syyllinen tapahtumiin. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa kesti viisi vuotta, mutta en ymmärtänyt sen olevan sitä. Minuahan vain haukuttiin mm.huoraksi, lehmäksi, luuseriksi ja pidettiin väkisin otteessa, jossa en pystynyt puolustamaan itseäni. Ajattelin, että niin kauan kuin hän hakkaa tavaroita/ ovia rikki eikä minua, kaikki on hyvin…

Sitten tuli päivä jota en unohda ikinä. Riidan yhteydessä mieheni otti hiuksistani kiinni ja raahasi kahden pienen lapsen nähden minut keittiöstä makuuhuoneeseen, heitti sängylle, piti otteessaan ja huusi. Silloin päätin, että lasteni vuoksi tämä on loputtava. Pakkasin laukut ja lapset autoon ja lähdin. Menin äitini luokse toiselle paikkakunnalle, mutta seuraavana yönä äitini mies kuoli. Emme voineet jäädä sinne, oli pakko palata kotiin ja kestettävä kaikki tapahtunut.

Mietin usein rikosilmoituksen tekoa mutta ajattelin, että minut nauretaan ulos poliisilaitokselta. Eihän minussa ollut mitään fyysisen väkivallan merkkejäkään… jos edes yksi ihminen olisi sanonut minulle, että tuo ei ole oikein, asiat voisi olla toisin. Kukaan ei koskaan sanonut sitä, päinvastoin. Menetin kodin ja ystävät samalla heitolla.

Tuntuu kuin minulta olisi viety koko elämä. Yritän turhaan nousta juoksuhiekasta. Kukaan ei välitä tunteistani tai siitä miten jaksan, ei kukaan. Äitini siteeramat sanat kertoo mielestäni kaiken… ”harmi kun te erositte, hän kun oli niin mukava”!

Olen ajatellut niin, että sitten kun minusta aika jättää, olkoon tämä kirje muisto minusta. Lähtemiseni ei ole kuitenkaan omissa käsissäni koska rakastan lapsiani liikaa. Sitten kun järkeni sammuu, sammuu elämänikin.

Toivon, että teillä kaikilla olisi parempi elämä, vaikka en sitä itse koskaan saavuttaisikaan.

Rakkaudella, onneton9